Hyvinvointivaltion rakentaminen voimistui toisen maailmansodan jälkeen kaikissa Pohjoismaissa. Uusi politiikka toi mukanaan monta merkittävää etuutta kuten lapsilisät, kansaneläkkeet ja sairausvakuutuksen. Samalla saivat alkunsa myös mittavat julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut: vanhainkodit, lastentarhat, neuvolat ja kunnansairaalat, sittemmin terveyskeskukset, tarjosivat apua, turvaa ja hoitoa elämänkaaren eri vaiheissa. Naisille syntyi uusia työpaikkoja ja rakentuvat sosiaalipalvelut helpottivat osaltaan myös perheenäitien siirtymistä työelämään. Kun myöhempi hyvinvointivaltiotutkimus on kutsunut pohjoismaista hyvinvointivaltiota naisten liittolaiseksi, sodanjälkeiset kirkonmiehet suhtautuivat orastavaan hyvinvointivaltiopolitiikkaan ristiriitaisin tuntein ja vetosivat kriittisissä näkemyksissään usein juuri kotien ja perheiden tarpeisiin.
Syitä hyvinvointivaltion herättämiin ristiriitaisiin tuntemuksiin voi hakea toisen maailmansodan kokemuksista. Sota-aika koetteli pohjoismaisia luterilaisia kirkkoja ja niiden jäseniä eri tavoin: siinä missä ruotsalaiset säästyivät sodalta ja suomalaiset elivät vuosikausia sodan keskellä, tanskalaiset ja norjalaiset kärsivät saksalaismiehityksestä. Sodanjälkeisessä Suomessa asevelipapit, jotka olivat olleet rintamalla yhdessä muiden suomalaisten miesten kanssa, suhtautuivat moniin yhteiskunnallisiin uudistuksiin avoimin mielin ja pyrkivät esimerkiksi käynnistämään kirkon perhetyötä ja avioliittoneuvontaa. Sen sijaan muutamissa norjalaisissa kirkonmiehissä sota-ajan miehityskokemukset herättivät epäilyjä perinteistä luterilaista esivalta-ajattelua kohtaan. Tunnetuin heistä oli piispa Eivind Berggrav, joka puhui hyvin kriittisesti valtion totalitaarisista pyrkimyksistä.
Sodanjälkeisessä Suomessa asevelipapit, jotka olivat olleet rintamalla yhdessä muiden suomalaisten miesten kanssa, suhtautuivat moniin yhteiskunnallisiin uudistuksiin avoimin mielin ja pyrkivät esimerkiksi käynnistämään kirkon perhetyötä ja avioliittoneuvontaa.
Piispa Berggravin kriittinen suhtautuminen hyvinvointivaltiota kohtaan saavutti kansainvälistä huomiota, kun hän piti kuuluisaksi tulleen puheensa Luterilaisen Maailmanliiton kokouksessa Hannoverissa vuonna 1952. Yksi hänen keskeisistä väitteistään oli, että hyvinvointivaltio ottaa itselleen kirkolle kuuluvia tehtäviä ja syrjäyttää kaikki muut toimijat, kuten perheen. Hän rinnasti pohjoismaisten sosiaalidemokraattien ajaman kattavan sosiaalipolitiikan kansallissosialistisen Saksan totalitaariseen politiikkaan ja syytti hyvinvointivaltiota pyrkimyksestä riistää yksilöiltä moraalinen vastuu heidän omasta elämästään. Tässä pyrkimyksessä pohjoismainen sosiaalipolitiikka oli Berggravin mukaan sielunvihollisen asialla.
Nämä ajatukset saivat jonkin verran vastakaikua myös Suomessa. Tunnetuin Berggravin hengenheimolainen oli Kuopion piispa Eino Sormunen (1893–1972), joka julkaisi vuonna 1958 pienen kirjasen Hyvinvointivaltio ja henkinen elämä. Kirjasen kustantaja oli Suomen Kirkon Sisälähetysseura. Sormunen piti Berggravin näkemyksiä hyödyllisinä varoituksen sanoina, joskin myönsi niiden olevan jossain määrin liioiteltuja. Ehkä väite hyvinvointivaltion demonisuudesta olikin sellainen ja jopa liioitelluksi tarkoitettu.
Sormunen eritteli hyvinvointivaltiopolitiikan ulottuvuuksia ja korosti, että kirkon piti suhtautua avoimin mielin sosiaaliturvan laajentamiseen ja olla valmis vuoropuheluun valtion kanssa. Oli kuitenkin alueita, joissa oli syytä olla varovainen, ettei valtio menisi liian pitkälle. Tässä erityisesti naisten rooli oli keskeinen. Jos sosiaalipalvelut syrjäyttäisivät naisten kotona tekemän hoivatyön, yhteiskunnan moraalinen perusta järkkyisi. Sormuselle sosiaalisen elämän ydintä olivat perhe, koti, äiti, lapset ja vanhukset. Hyvinvointivaltio näytti uhkaavan näitä perustavaa laatua olevia suhteita. Hän ajatteli, ettei voinut olla oikein, että vanhukset lähetettiin laitoksiin ja lapset ”lastenkoteihin”. Sormusen mukaan todelliset perheet koostuivat kolmesta sukupolvesta: isovanhemmista, vanhemmista ja lapsista. Teollistuva yhteiskunta, naisten palkkatyö ja julkiset sosiaalipalvelut näyttäytyivät perheen – yhteiskunnan perusyksikön – vihollisina, joita hyvinvointivaltion instituutiot ruokkivat ja vahvistivat.
Piispana Sormunen pääsi esittelemään näkemyksiään arvovaltaisilla foorumeilla. Vuonna 1960 hän saarnasi valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja varoitti hyvinvointivaltiopolitiikan vaaroista. Tässäkin naiset ja perheet olivat hänen suurin huolenaiheensa. Ikääntyvä piispa maalasi jumalanpalvelukseen kokoontuneille kansanedustajille ja muulle valtiovallan johdolle uhkakuvan, jonka mukaan hyvinvointivaltio repisi äidit kodeista ja sijoittaisi vanhukset laitokseen. Lehdistö ei kiinnittänyt huomiota tähän kritiikkiin; sen sijaan piispan saarnan humanitaariset ulottuvuudet saivat myönteistä vastakaikua julkisessa sanassa. Sormunen oli tunnettu ja vaikutusvaltainen diakoniatyön puolestapuhuja ja edistäjä, ja siinä valossa hänen saarnansa selvästi tässäkin yhteydessä tulkittiin.
Samaan aikaan kun uuspietistiseen herätykseen kiinnittyneet kirkonmiehet kantoivat abstraktia huolta naisten palkkatyön aiheuttamasta perheiden hajoamisesta, lähinnä kansankirkolliset piirit olivat hyvin konkreettisesti huolestuneita perheiden ja avioliittojen tilanteesta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Niin sanottujen sota-avioliittojen seurauksena tapahtuva avioerojen yleistyminen heti sodan jälkeen näytti kirkon näkökulmasta huonolta kehitykseltä. Varsinkin 1950-luvusta tuli monella tapaa kirkon perhetyön kannalta uusia alkuja ja uusia käytäntöjä tuottavaa aikaa. Vuonna 1952 hyväksyttiin mietintö perhekasvatuksen tehostamisesta kirkon työssä (Kirkko ja perhekasvatus). Mietintö tarjosi pohjan kirkon perhetyölle ja vahvisti heti sodan jälkeen alkaneen kirkon avioliittoneuvonnan institutionalisoitumista. Tässä työssä kirkko sai mahdollisuuden tukea perheitä, joissa sodan kokeneilla miehillä oli ilmeisiä vaikeuksia asettua aviopuolison ja perheenisän rooliin. Ja toki myös naisten elämään sota-aika jätti jälkensä, jotka eivät aina tehneet perhe-elämästä helppoa ja yksinkertaista.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja hyvinvointivaltion suhteessa tapahtui uusi käänne 1960-luvulla eivätkä naiset ja heidän mahdollisesti käyttämänsä sosiaalipalvelut enää näyttäytyneet erityisinä ongelmina. Kirkolliskokous asetti vuonna 1958 komitean miettimään kirkon asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa. Tätä mietintöä käsiteltiin vuoden 1963 kirkolliskokouksessa. Komitean puheenjohtajana toimi professori Heikki Waris, josta tuli kirkon suuntaan merkittävä hyvinvointivaltion takuumies. Hänellä oli arvovaltaa sekä tiedeyhteisössä että kirkon piirissä. Kun Pekka Kuusi julkaisi ohjelmallisen teoksensa 1960-luvun sosiaalipolitiikasta, esipuheen kirjaan kirjoitti Heikki Waris. Samaan aikaan erityisesti kansaneläkkeet, työeläkkeet ja sairausvakuutus olivat uudistuksia, jotka herättivät luottamusta hyvinvointivaltiopolitiikkaa kohtaan.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja hyvinvointivaltion suhteessa tapahtui uusi käänne 1960-luvulla eivätkä naiset ja heidän mahdollisesti käyttämänsä sosiaalipalvelut enää näyttäytyneet erityisinä ongelmina.
Tilaa uudelle ajattelulle antoi sukupolvenvaihdos kirkon johdossa. Hyvinvointivaltioon Sormusen tavoin skeptisesti suhtautuvat kirkonmiehet jäivät eläkkeelle, eikä yhteiskunnan toimenpiteitä enää samalla tavalla nähty uhkana perheille. Sosiaalihuollon periaatekomitea pyysi 1960-luvun lopulla lausunnot myös kirkon perheasiain keskukselta ja diakoniatyön keskukselta. Tässä vaiheessa kirkon edustajien oli jo aivan luontevaa lausua, että vastuu kansalaisten toimeentulon turvaamisesta kuuluu luterilaisessa ajattelussa valtiolle. Kirkon diakoniatyö rinnastettiin sosiaalihuollon periaatekomitean mietinnössä vapaaehtoistyöhön, mikä antoi diakonian edustajille aiheen olla tyytyväisiä näin määriteltyyn työnjakoon.
Pohja sittemmin yleisesti hyväksytylle ajatukselle, että pohjoismainen hyvinvointivaltio perustuu luterilaiseen opetukseen, vahvistui tässä kompromissiratkaisussa. Ajatus hyvinvointivaltiosta perheiden vihollisena menetti uskottavuutta ja kannatusta aikana, jolloin lasten päivähoitoa suurempi ongelma oli päivähoidon puute. Naisten ansiotyökään ei 1960-luvun lopun Suomessa enää näyttänyt yhteiskuntamoraalin rapauttamiselta.
Pirjo Markkola on historian professori Tampereen yliopistossa
Artikkelikuvassa Pirkkolan lastentarhan lapsia vuodelta 1959. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.