ihmiset pitävät toisiaan käsistä kiinni
31.1.2020 / Artikkeli

Asiakkuuden aika kirkossa

Omaehtoisuus ja asiakkuusajattelu haastaa kirkon, joka on perinteisesti määritellyt jäsentensä roolin. Millaiset mahdollisuudet yhteisöllisyyden puolesta puhujalla on yksilöllisyyden aikana?

Kirkko puhuu tulevaisuudestaan mielellään yhteisönä, joka lääkitsee yksinäisyyttä ja vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Usein haaveillaan yhteisöllisyyden lämmöstä, merkityksellisyydestä ja sitoutumisesta. Mutta haluavatko ihmiset kirkosta itselleen yhteisön?

“Emme voi tietää emmekä määrätä, mitä ihmiset tarvitsevat”, sanoo diakonian kehittämisen asiantuntija Airi Raitaranta. Yhteisöllisyyden sijaan hän korostaisi mieluummin ihmisten omaa tahtoa ja toimijuutta.

On mielenkiintoista, että juuri Raitaranta suhtautuu yhteisöllisyyden käsitteeseen kriittisesti. Hän ohjaa myös yhteisötyön koulutuksia Kirkkohallituksessa. Mutta yhteisötyössä onkin hänen mukaansa kyse tutustumisesta ihmisiin ja heidän muodostamiinsa verkostoihin sekä siihen, mitä ihmiset voisivat saada kirkolta omissa yhteisöissään ja miten kirkko voisi olla osa verkostojen maailmaa. Yhteisötyön ydin on muuttuvan maailman uudet sosiaaliset rakenteet.

“Yhteisötyön tarpeen takana on kaupungistumisen megatrendi, ihmisten liikkuvuus, vanhojen yhteisöjen heikkeneminen ja yleinen yksilöllisyyden vaatimus. Elämme asiakkuuden aikaa. Ihmiset haluavat itse valita palvelut, joita käyttävät”, Raitaranta selittää.

Myöskään uskonnolliset tai uskonnollisuutta etsivät ihmiset eivät välttämättä halua kuulua tiiviisti mihinkään heille tarjottuun valmiiseen ryhmään, vaan haluavat tuntea olevansa vapaita tulemaan ja menemään.

Heikkoa ja vahvaa kuulumista

Kirkko on monille työntekijöilleen jonkinlainen yhteisö. Se ei kuitenkaan välttämättä ole sitä muille.

“Kirkosta ja yhteisöistä tulee helposti mieleen samanmielisten joukko, joka voi myös ahdistaa”, hän toteaa.

Uudenlaista yhteisöllisyyttä on myös väljempi ja löyhempi mukana oleminen, johon ei liity elämänmittaisen sitoutumisen ideaa.

Elämme asiakkuuden aikaa

“Jos ennen kirkkoon tultiin velvollisuudesta, nyt syy osallistua pitää löytää vapauden kautta. Kirkko kuului joskus valtakulttuuriin, joka nyt on mennyt. Ihmiset hakevat merkityksellisyyden elämäänsä yksilöllisesti. Juuri nyt elämme murrosaikaa, jossa ei voida tietää, mikä tulevaisuudessa toimii missäkin. Mutta ihmiset eivät lopulta ole muuttuneet niin paljon kuin kulttuuri sikäli, että hengellisiä ja henkisiä tarpeita heillä kyllä on”, hän kuvaa.

Hänestä kirkossa on vahva perinne tietää ihmisten tarpeet, ja nyt olisi siirryttävä kuuntelemaan. Rakenneuudistukset eivät riitä tuomaan kirkkoa uuteen aikaan. Tarvitaan toimintaympäristön ymmärtämistä ja sitä kautta tapahtuva toimintakulttuurin muutos.

“Ihmisistä pitää olla kiinnostunut, se toimii. Heidän mielipiteistään, tarpeistaan ja  elämäntilanteistaan sellaisena kuin he niistä kertovat.”

Raitaranta uskoo, että kirkko on matkalla. Ihmisille tekemisen ajasta siirrytään ihmisten kanssa tekemisen kautta siihen, että seurakuntalaiset alkavat luoda kirkon toimintaa: se on virta, joka vie.

“Kerran joku seurakunnan työntekijä sanoi minulle, että hänen duuninsa on juoda ihmisten kanssa kahvia. Minusta se oli aika kivaa. Mutta valitettavasti vielä pelätään, että tulee sanomista tai jossakin neuvostossa joku älähtää. Aina tarvitaan joku rohkea. Rohkeat antavat muille valtaa ja siitä syntyy uutta.”

Luokittelu vieraannuttaa

Erityisesti diakoniassa Raitaranta näkee riskinä ihmisten luokittelemisen yhden ominaisuuden perusteella. 

Jakolinja auttajien ja autettavien välillä ei kulje ihmisten välissä, vaan ihmisen sisällä.

“Kaikki on räätälöitävä. Emme voi lajitella ihmisiä yhden määreen perusteella. Vähävarainen ei automaattisesti koe mitään yhteyttä muiden vähävaraisen kanssa, yksinäisen yksinäisyyttä ei helpota kenen tahansa seura eikä sama ruokakassi käy kaikille. Ihmisen kunnioittaminen on kaiken lähtökohta.”

Kaikki eivät myöskään halua konkreettista apua, vaan henkistä tai hengellistä tukea.

“Jakolinja auttajien ja autettavien välillä ei kulje ihmisten välissä, vaan ihmisen sisällä. Jokainen tarvitsee joskus apua.”

Raitaranta näkee kirkossa kuitenkin halua muutokseen ja halua tutustua muuttuneeseen maailmaan.

“Valmennukset ovat hyvin suosittuja”, hän kertoo. “Verkostomainen työote on tullut osaksi monien seurakunnan työntekijöiden identiteettiä. Samaan aikaan puhutaan yhä liikaa kirkon sisäisistä verkostoista, vaikka tarvitaan ennen kaikkea yhteistyötä kirkon ulkopuolisten verkostojen kanssa.”

Hänestä dialogisten menetelmien ja yhteisövalmennusten suosio on vahva signaali. Seurakunnissa koetaan, että olisi tarvetta rakentaa uudenlaista yhteisöllisyyttä, mutta toisin kuin helposti kuvitellaan, kouluttajalla ei ole antaa valmista sapluunaa.

Tutustu ihmisiin

“Minulta kysytään, voisinko kuvata yhteisönrakentamisen metodin. Vastaan, että aloittakaa vaikka puhumalla alueenne ihmisten kanssa”, Raitaranta sanoo.

Keskeisin muutos ei siis ole tapahtunut siinä, että olisi siirrytty verkkoon, vaan siinä, että ihmiset eivät suostu siihen, että heidän paikkansa tai tarpeensa tai yhteisönsä määritellään ulkoa.

Kehityksen tiellä on kysymys vallasta, arvovallasta ja tiedosta. Kenelle annetaan avaimet tiloihin, kenen ideoita toteutetaan ja kuka viime kädessä määrittelee, mitä kirkon toiminta on.

Yhtenä esteenä Raitaranta näkee pelon. Kyse on kirkon työntekijöiden arkuudesta lähestyä muita.

“Arastelemme ihmisiä. Meillä on kirkossa suuri turvallisuuden tarve ja siksi on esteitä mennä kohtaamaan eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Siihen auttaaa parhaiten hyvä itsetunto ja käsitys omasta identiteetistä. Jos tiedämme mitä ja keitä olemme, muiden kanssa on helpompaa eikä tarvitse pelätä”, hän sanoo.

Myös digitalisaatio haastaa työntekijöitä. Iso osa ihmisten muodostamista verkostoista on virtuaalisia.

“Mutta ihmiset haluavat myös nähdä ja olla kasvokkain. Keskeisin muutos ei siis ole tapahtunut siinä, että olisi siirrytty verkkoon, vaan siinä, että ihmiset eivät suostu siihen, että heidän paikkansa tai tarpeensa tai yhteisönsä määritellään ulkoa. Ihmiset haluavat itse sanoa, mitä haluavat”, toteaa Raitaranta.

salla ranta

Salla Ranta on teologian sekatyöläinen, toimittaja ja opettaja

Artikkelikuva: Unsplash

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: