15.2.2020 /

Kirkolliskokouksen vaalitapaa on muutettava

Miika Ahola
Jaa:

Tiistaina 11.2.2020 käytiin kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit. Vaikka tuo lause vaikuttaa tylsältä avaukselta, uskon sen olevan yllätys varsin monelle kaduntallaajalle, joka ei seuraa kirkon asioita sen aktiivisemmin. Vaalit eivät juuri näkyneet medioissa kirkollisten viestimien ulkopuolella.

Niissä harvassa jutussa jota näkyi, oli vaikea ymmärtää mistä oikeastaan on kysymys. Kirkolliskokousvaalien näkymättömyyteen ja sitä kautta merkityksettömyyteen on kaksi syytä ylitse muiden: äänioikeutettujen rajattu määrä sekä sula mahdottomuus ottaa selvää ehdokaslistojen mielipiteistä. Molemmat ongelmat nousevat kirkon vaalitavasta.

Yhteiskunnallisten vaalien äänestysprosenteista voi päätellä, että on vaikea saada ihmisiä kiinnostumaan edes sellaisista vaaleista, joissa heillä on äänioikeus. Saati vaaleista, joissa äänioikeus on rajatulla joukolla. Kirkolliskokousvaalit ovat kokonaiskirkon suunnan ja kirkon asioista ihmisiä eniten puhututtavien kannalta keskeisimmät vaalit. Se ettei kirkon jäsen pääse suoraan vaikuttamaan joukkoon, joka näistä asioista päättää on kirkollisen demokratian irvikuva.

Kansanvaalia vastaan voitaneen esittää monia käytännön pulmista ja taloudesta nousevia argumentteja, mutta jos me todella uskomme olevamme Kristuksen ruumis, yhteisö, jonka jäsenet ovat kasteessa saaneet Pyhän Hengen lahjan ja jota Kristus Hengellään johtaa, on vaikea nähdä, miksi edellä mainittujen seikkojen pitäisi olla tärkeimpiä argumentteja. Keskeisintä on luoda vaalijärjestelmä, joka avoimesti ja tehokkaasti tuo ilmi jäsenten mielipiteen. Samalla, jos kirkolliskokousvaaleissa äänioikeus olisi kaikilla (yli 16-vuotiailla) jäsenillä, olisi medioillakin kiinnostusta kertoa vaaleista laajemmin.

Käydyistä vaaleista on jo julkaistu muutama vaalitulosanalyysi. Näistä on kuitenkin vaikea saada mitään todellista tulosta irti. Edustajia voidaan jakaa oletetun sukupuolen ja iän perusteella, mutta uuden kokoonpanon mielipiteistä on suorastaan mahdoton saada tietoa. Jos haluaisi kirjoittaa kunnollisen analyysin, pitäisi tuntea jokainen edustaja henkilökohtaisesti. Analyyseissä tulos typistyy lähes poikkeuksetta konservatiivi-liberaali-dikotomian etsiskelyyn. Onko nyt valittu kokoonpano säilyttävä, muutoshaluinen vai ehkä maltillinen, ”siltä väliltä”. Maltillisten joukko näyttäisi olevan suuri. Ehkä jo siksi, että valittuja edustajia ja heidän ehdokaslistojaan yritetään väkisin sovittaa toimimattomaan dikotomiaan.

Vaalitulosanalyysien vähäinen informaatioarvo on seurausta ehdokaslistojen epäselvyydestä. Kirkolliskokous ei toimi ryhmissä, kuten esimerkiksi eduskunta puolueiden mukaan. Edustajat edustavat hiippakuntia, mutta yhteisiä kantoja ei muodosteta vaan jokainen äänestää yksilönä. Silti vaalit käydään suhteellisella vaalitavalla ehdokaslistoja muodostaen. Koska pysyviä kirkkopoliittisia ryhmittymiä on vain vähän, kukin lista valitsee oman nimensä ja laatii ohjelmansa käytännössä tyhjästä. Ohjelmiin sitoutuminen on hyvin löyhää, lähinnä kai luotetaan siihen, että listan muodostaa kutakuinkin saman mielisten joukko. Toisaalta listoja tutkiessa huomaa nopeasti, että näin ei ole, vaan listojen sisällä kannat kirkon asioihin saattavat vaihdella laidasta laitaan. Lopputulos on se, että äänioikeutetulla on mahdoton tehtävä valita lista ja ehdokas joka vastaisi näkemyksiään.

Kirkolliskokouksen kokoonpano ei tällä vaalitavalla tosiasiassa vastaa kirkon näkemyksiä

Vielä kun asiassa huomioidaan se, että seurakuntavaaleissa jäsen joutuu äänestämään aivan yhtä mahdottoman epäselvässä tilanteessa, voidaan todeta, ettei kirkolliskokouksen kokoonpano tällä vaalitavalla tosiasiassa vastaa kirkon näkemyksiä.

Pappisedustajien vaalissa tilanne on aavistuksen maallikkoedustajien vaalia parempi, sillä hiippakuntien papisto on sen verran rajattu joukko, että on mahdollista jollain tavoin tuntea ehdokkaat ja heidän näkemyksensä. Pappisedustajien osalta tilannetta hankaloittaa kuitenkin se, että monessa hiippakunnassa asetetaan listoja, joissa ykseyden tahtoa ja kompromissin halua osoitetaan asettamalla listoja, jotka tarkoituksella kokoavat hyvin erimielisiä ehdokkaita. Tämä on kaunis ajatus, mutta koska näillä listoilla harvoin on tarkkaa kirkkopoliittista ohjelmaa, jonka toteuttamiseen listoilta valitut ehdokkaat olisivat sitoutuneet, kompromissin halu jää ideaaliksi, joka harvoin näkyy kirkolliskokouksen äänestystuloksissa.

Mikäli siis haluamme, että kirkolliskokousvaalit saisivat näkyvyyttä medioissa, ja ennen kaikkea mikäli haluamme, että vaalin tulos ilmentää kirkon, kastettujen joukon, näkemyksiä, on meidän muutettava kirkolliskokouksen vaalitapaa. Vaalissa äänioikeus on annettava suoraan jäsenille. Ja on joko muodostettava pysyviä kirkkopoliittisia ryhmiä ohjelmineen tai siirryttävä suhteellisesta vaalitavasta esimerkiksi siirtoäänivaalitapaan.