Ihmisiä kahvilassa
12.9.2019 / XL-artikkeli

Demokratian seuraava versio syntyy kasvavissa kaupungeissa

Julkaistu Kategoriat XL-artikkeliAvainsanat ,
Jaa:

Seurakuntien valtuustot ja riparit voisivat olla uuden kansalaisuuden dynamoita

Olimme keskustelleet piirissä intensiivisesti pari tuntia. Tampereen hiippakunnan järjestämä dialoginen istunto yliopiston kampuskappelissa oli juuri päättynyt. Kahvipöytiin siirryttyämme puhe sorisi vapaasti, ja osallistujat antoivat työskentelystä palautetta meille keskustelun vetäjille.

”Hyvä keskustelu, mutta toivoisin enemmän erimielisyyttä. Missä olivat esimerkiksi maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat perussuomalaiset”, eräs osallistujista haastoi.

”Kaksi perussuomalaista nuorta istui vieressäsi”, sanoin. ”He eivät vain käyttäytyneet niin kuin odotit perussuomalaisten käyttäytyvän.”

Kuulostaako tarpeelliselta kokemukselta – tässä koventuvien äänenpainojen maailmassa?

Luovan luokan kupla puhkesi

Elin nuorena aikuisena 1990-luvulla Helsingissä, jota leimasivat kuluttaminen, suvaitsevaisuus, kansainvälisyys ja monimuotoinen kulttuuritarjonta.

Istuimme lattekahvin äärellä, vietimme iltaa Uudenmaankadun trendiravintoloissa ja kömmimme aamuisin työpisteelle, jossa luki ”sisällöntuottaja” tai ”luova johtaja”. Vastakohdat, ristiriidat, puute ja kurjuus olivat ihanasti katoamassa maailmasta.

Taisimme luulla olevamme sitä luovaa luokkaa, josta kaupunkifilosofi Richard Florida puhui. Florida väitti, että kansainväliset ja vapaamieliset kaupungit ovat parhaimmillaan mahtavia asuinpaikkoja ja talouden luovia moottoreita.

Sellainen Suomenkin pääkaupunkiseutu on. Kun ravintolatarjontaan vielä on lisätty päälle Nuuksion erämaat ja Löylyn avantouintimahdollisuudet, ollaankin jo uutiskanava CNN:n otsikossa ”Onko Helsinki maailman coolein kaupunki?” (15.3.2019).

Floridan visio oli osittain totta. Digitalisaatio ja globaali kauppa tekivät elämästä mukavaa monille. Mutta vastakohdat, puute ja osattomuus eivät kadonneet. Luovan luokan evankelistat unohtivat, että hyvässä kaupungissa luovuus ei kuulu vain yhdelle luokalle. Itsensä toteuttamiseen ja merkitykselliseen elämään on oikeus kaikilla.

Kuvan Tampereen rautatieaseman liukuportaista on ottanut Teemu Laukkarinen

Kärjistynyt yhteiskunnallinen keskustelu on merkki siitä, että jotkut eivät saa ääntään kuuluviin muuten kuin vihan avulla.

Kaupungistuminen jatkuu kaikkialla maailmassa, mutta 1990-luvun optimismi on haihtunut. Edes vauraus ja työ eivät välttämättä tuo merkityksellisyyttä elämään.

Kasvutalous on tuhoamassa ympäristön. Teknologia tekee vanhoja ammatteja turhiksi ja synnyttää uutta työtä – kaupunkeihin.

Mitä kaupungeissa pitäisi tapahtua, jotta murros olisi rauhanomainen?

Lisää civitasta, vähemmän markkinoita

Kaupunki -sanan etymologinen juuri on ”paikka, jossa tehdään kauppaa”. Samaa juurta ovat ruotsin köpa, saksan kaufen ja englannin cheap.

Markkinapaikalla on hyvä ja reilu meininki. Porvarin – eli kaupunkilaisen ammatinharjoittajan – kassaan kilisee taalereita. Näin on syntynyt vapaata kauppaa käyvien yhteiskuntien ennennäkemätön vauraus.

Olemme kuitenkin ylikorostaneet kaupan merkitystä kaupunkien hyvinvoinnissa. Inhimillinen arvokkuus ja potentiaali eivät kukoista, kun työssä käyvät uupuvat ja työtä vailla olevat syrjäytyvät.

On aika palata hieman vanhempaan visioon kaupungista.

Kaupunkeihin tarvitaan luottamusta rakentavia kortteli- ja kaupunginosaparlamentteja.

Ennen kuin uuden ajan porvarit tekivät kaupungista kauppapaikan, antiikin roomalaiset kutsuivat kaupunkia civitakseksi. Se oli sivistyneen kansalaisuuden toimintakenttä.

Toogaan pukeutuneet miespuoliset reettorit viettivät luppoaikaa foorumilla ja keskustelivat yhteiskunnallisista kysymyksistä. Vaikka kuva on karikatyyri ja epätasa-arvoisuuksia täynnä, sen ytimessä oma viisautensa.

Valta kaupungeissa jaetaan uudestaan

Luova luokka näki valtavasti vaivaa sen eteen, että anniskelualueiden rajoja katukahviloissa on venytetty. Nyt on venytettävä vallan ja osallisuuden rajoja.

Kaupunkeihin tarvitaan luottamusta rakentavia kortteli- ja kaupunginosaparlamentteja. Niille voisi antaa budjetointi- ja päätösvaltaa, mutta etenkin ne olisivat erimielisten turvallisia kohtaamispaikkoja.

Seurakuntavaltuustojen toimintakenttää voisi laajentaa tähän suuntaan. Kirkon pieneneviä mutta yhä huomattavia resursseja on perusteltua kanavoida aiempaa enemmän kansalaistoiminnan mahdollistamiseen.

Kuva: rawpixel.com

Nuorten ja syrjässä olevien mukaan saamiseen on nähtävä erityistä vaivaa. Voi ajatella, että diakoniatyö nykyaikana on osallistuvan kansalaisuuden mahdollistamista; ihmisten yhteisten tekemisen järjestämistä. Kun syrjäytetylle palautetaan ihmisarvo, tehdään myös ennaltaehkäisevää rauhantyötä.

Kaupunkitalkoot vaatii uusia ammattitaitoja

Kun kaikki tunsivat kyläyhteisöissä toisensa, talkoot syntyivät helposti. Jossain voi olla vieläkin näin. Kuhmossa 76,5 prosenttia ihmisistä asuu synnyinseuduilla. Mutta Järvenpäässä prosenttiluku on 25,4 (HS 7.8.2019).

Kaupunkitalkoiden synnyttäminen vaatii uudenlaisia ammattitaitoja, teknologian käyttöä ja rahoittajia.

Kirkko on varsin vahva yhteiskunnallinen toimija kaikilla näillä alueilla. Sillä on rahaa, yhteistyön ammattilaisia, tiloja ja teknisiä resursseja. Sillä on oppi, joka korostaa transformatiivisen yhteisön voimaa. Nyt nuo lähtökohdat voisi ottaa täysillä uudenlaisen yhteiskunnallisen työn käyttöön.

Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa on kokeiltu dialogia rippikoulussa kesällä 2019, ja se on osoittautunut lupaavaksi työmuodoksi. Jo kolmantena iltana riparilaiset istuivat hyvissä ajoin odottamassa dialogin alkua. Myös esimerkiksi Tampereen hiippakunnassa on järjestetty dialogin kokeiluja ja koulutusta.

Nämä ovat vielä marginaalisia ilmiöitä, mutta kirkko ei pohdi niitä yksin. Civitaksen tärkeyteen on herätty. Itsenäisyyden juhlarahasto Sitra perusti rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua mahdollistavan Erätauko-säätiön suurten säätiöiden kanssa keväällä. Sen toimitusjohtaja Laura Arikka headhuntattiin kirkosta.

Rakentava vuorovaikutus kuuluu jokaisen taitoihin.

Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen on puhunut dialogin tärkeydestä koulun oppisisällöissä. Kansanvalistusseurassa, jonka hallinnossa toimin, korostamme arkisivistyksen merkitystä. Se tarkoittaa, että rakentava vuorovaikutus kuuluu jokaisen taitoihin. Niitä voisi oppia kansalaisopistoissa ja soveltaa vaikka perheissä ja harrastuksissa.

Avauksen paikka kirkolle

Palataan vielä alun kertomukseeni dialogista Tampereen yliopiston kampuskappelissa.

Dialogiin osallistuneet perussuomalaiset nuoret miehet yllättivät itsensä ja muut käyttäytymällä rooliodotuusten vastaisesti. Myös eräs omaa ääntään mielellään kuunteleva seurakuntavaikuttaja älysi kerrankin kuunnella muita.

Kun kohtaaminen onnistuu, luovumme rooleista ja opimme uutta. Ihminen mielipiteiden takaa tulee esiin. Luottamus ja empatia heräävät. Yhteistyölle avautuu mahdollisuus.

Erimielisyyttä ja ristiriitoja ei pidä häivyttää. Ne pitää tuoda esiin, mutta arvostaen niiden takana oleva ihmistä. Paikat tällaiselle  ihmeelle ovat vähissä. Journalistinen media ja sosiaalinen media eivät sellaisia mahdollisuuksia juuri tarjoa.

Ottaisiko kirkko uuden tehtävän tällaisten merkityksellisten kohtaamisten mahdollistajana kasvavissa kaupungeissa?

Taneli Heikka on dialogin ja journalismin suhdetta tutkinut filosofian tohtori ja viestintäalan yrittäjä. Kuva: Peter Forsgård.