6.6.2016 / Yleinen

Diakonian syvin olemus hämärtyy

Jaa:

Kun diakoniatyö uudistui 1990-luvulla, johtotähti oli lamasta kärsivien vakava tarve. Aitoon hätään vastattiin. Ideologinen tuki tuli kirkon johdolta. Nälkäryhmän raportti ja piispojen paastokirje Kohti yhteistä hyvää arvostelivat kärkevästi uusliberalistista yhteiskunnan kehitystä.

Nyt eletään vuotta 2016. Hiipien kehittynyttä lamaa on eletty seitsemän vuotta. Diakoniatyössä tehdään epäilemättä tärkeitä asioita, mutta tutkimusvertailut lamasta lamaan tuottavat pettymyksen. Ihmisiä kohdataan entistä vähemmän eikä merkittävää uutta ole näköpiirissä.

 

Uusliberalismin kritiikki

Ennen lamaa vuonna 1989 arkkipiispa John Vikström ennakoi oraakkelimaisesti, että kirkon oli hyvä varautua siihen, että pian kirkkoa ja sen diakoniaa vaadittaisiin ”thatcherismin ja reaganismin” mukaisesti huolehtimaan rakennemuutoksen uhreista. Kesällä 2000 peruspalveluministeri Osmo Soininvaara vetosi yhden viikon aikana ainakin kolmessa eri yhteydessä kirkkoon, ettei se lopettaisi ruokapankkejaan

Vuonna 1997 Vikström analysoi uusliberalismia: ”Kun marxismin materialistinen historiakäsitys kaatui Berliinin muurin myötä, seisoi maanosamme areenalla voittajana toinen yhtä materialistinen ja ihmisen roolia aliarvioiva historian tulkki.” Arkkipiispan johdolla esitetty uusliberalismin kritiikki antoi diakoniatyölle yhteiskuntaeettisen perustelun.

Pian arkkipiispan tehtävän jätettyään Vikström vastasi yhdellä sanalla haastattelijan kysymykseen siitä, onko kirkko vasemmistolaistunut. On, arkkipiispa vastasi.

Arkkipiispa Jukka Paarma nojasi sosiaalieettisissä kannanotoissaan edeltäjänsä kaudella luotuun uusliberalismin kritiikkiin. Lamavuodet olivat kuitenkin jo takana ja esillä uudet kysymykset. Kirkon näkemykset olivat menettäneet uutisarvoaan.

 

Köyhyyspolitiikka

Kirkko oli kiistatta nostamassa köyhyyden ja huono-osaisuuden kysymyksiä politiikan asialistalle 1990-luvun lopulla. Nälkäryhmän kannanotto otettiin hallitusohjelmaan vuonna 1999. Se oli alku järjestelmälliselle köyhyyspolitiikalle, jossa köyhyyttä on pyritty estämään erillisin toimenpitein.

Köyhyyspolitiikkaa voi pitää jonkinlaisena tosiasioiden poliittisena tunnustamisena, on professori Juho Saari todennut. Se on kuitenkin herättänyt paljon kritiikkiä pohjoismaiseen universalistiseen sosiaalipolitiikkaan kuulumattomana.

Erillistä köyhyyspolitiikkaa ovat kannattaneet nimenomaan varakkaat. Paradoksaalisesti, mitä enemmän sosiaaliturvaa kohdennetaan vain köyhille, sitä vähäisempää on sosiaaliturva yleensä ja sitä enemmän on köyhiä. Köyhyyspolitiikka näyttää marginalisoivan sosiaalipolitiikkaa ja ajavan yhä isomman osan ihmisistä marginaaliin.

Lama 1990-luvulla tuotti paljon sosiaaliturvan leikkauksia, joita osin palautettiin laman jälkeisen kasvun vuosina, mutta nyt ollaan taas leikkausten tiellä. On ikään kuin hyväksytty se, että huonot ajat lisäävät huono-osaisuutta. Lama myös käänsi sosiaalipolitiikan suuntaa aktivoivaksi ja kannustavaksi. Anglosaksisten liberalististen mallien mukaan vastuuta on haluttu siirtää kansalaisille, mikä sopii huonosti universalismin ideaan.

 

Hyvinvointivaltion puolustus

Arkkipiispa Kari Mäkisen johdolla on etsitty uutta. Eduskuntavaalien 2011 ja 2015 alla hän on koonnut erityisen köyhyysryhmän. Molemmilla kerroilla ryhmä on esittänyt muodostettavalle hallitukselle, ettei Suomessa tehtäisi erillistä köyhyyspolitiikkaa.

Köyhyysryhmien mukaan politiikan ensisijainen tavoite olisi taata kaikkien ihmisten ihmisarvo kaikissa tilanteissa. Yhteiskuntaa ja sen politiikkaa tulisi arvioida huono-osaisimpien näkökulmasta, arkkipiispa on toistanut useasti. Pitäisi tehdä kaikkia koskevaa yhteiskuntapolitiikkaa, joka edistää kaikkien kansalaisten hyvinvointia.

Arkkipiispan köyhyysryhmien universalismia painottavat kannanotot ovat saaneet suhteellisen vähän huomiota.

 

Diakoniatyön kontakteja vähemmän kuin ennen

Tutkimustietoa siitä, mitä kirkon poliittiset linjaukset ovat merkinneet diakoniatyölle, ei ole olemassa. Tilastot antavat aihetta kuitenkin pohdintaan.

Lama 1990-luvulla teki diakoniatyöstä yhteiskunnan sosiaaliturvan vuotokohtien paikkaajan. Muiden pohjoismaisten kirkkojen diakoniatyö on hyvinvointivaltiota täydentävää.

Hämmästyttävästi diakoniatyön asiakasmäärät ovat laskeneet 2000-luvulla, vaikka eriarvoisuus on koko ajan lisääntynyt ja huono-osaisuuden notkelmat syventyneet. Huono-osaisten lukumäärä on kaksinkertaistunut 1990-luvun lamavuosista 2010-luvun lamavuosiin.

Vuonna 2003 diakoniatyöntekijöiden asiakaskontakteja oli 910 000, ja eri asiakkaita 288 000. Vuonna 2010 kontakteja oli 591 000 ja asiakkaita 184 000, vuonna 2015 asiakaskontakteja oli 642 902, asiakkaita 143 496.

Lamatilanteeseen ja huono-osaisten määrään suhteutettuna suunta on erikoinen. Tutkimusten mukaan diakonian apu kohdentuu huono-osaisiin, mutta ei heistä huono-osaisimpiin.

Diakonian syvin olemus, marginaaleihin meneminen, hämärtyy muiden tavoitteiden alle. Diakonian käsitteen laajeneminen saattaa haitata ytimen löytämistä, samoin ammatillisuuden vääränlainen korostaminen, liiallinen itseohjautuvuus työssä tai huonot työkäytännöt

Kehitykseen johtaneita syitä voivat olla huono johtaminen, työnäyn puuttuminen tai strategisten tavoitteiden epämääräisyys. Muita syitä voivat olla kirkon heikkenevä asema yhteiskunnassa ja siitä johtuva työntekijöiden varovaisuus tai epäselvyys diakoniatyön roolista yhteiskunnassa.

Diakonian syvin olemus, marginaaleihin meneminen, hämärtyy muiden tavoitteiden alle. Diakonian käsitteen laajeneminen saattaa haitata ytimen löytämistä, samoin ammatillisuuden vääränlainen korostaminen, liiallinen itseohjautuvuus työssä tai huonot työkäytännöt.

 

Mielipideilmaston kiristyminen

Marginaaleihin menevä diakoniatyö edustaa vastakulttuuria, ei myötäkarvakulttuuria. Suuren kansankirkon sisäiset näkemyserot ovat kuitenkin samat kuin väestön. Ilmapiiri yhteiskunnassa on kiristynyt, samalla kun polarisaatio yhteiskuntaluokkien välillä on kasvanut ja keskiluokka alkanut ohentua. Diakoniatyön sisällöstäkin vallitsee erilaisia käsityksiä, vaikka kirkon olemuksen diakonisuus hyväksytään yleisesti.

Mielipideilmaston heikkeneminen on tosiasia. Se ei ole vain suomalainen ilmiö niin kuin ei myöskään valtion tarjoamat taloudellinen niukkuus ja kukkaronnyörien kiristäminen, joilla vastataan pahoinvointiin lisäämällä pahoinvointia. Suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on ollut sisäinen luottamus. Sen tiedetään nyt kärsineen.

Keskeisiä mielipiteiden kiristäjiä ovat olleet vähemmistöt. Ahdistusta ovat aiheuttaneet homot ja muukalaiset. Kristillinen vieraanvaraisuus on ollut koetteilla. Jos samat asiat osoittautuvat kristillisyyden ja epäluottamuksen mittareiksi, kirkon vastakulttuurisuudessa voi olla jotakin perää.

On esitetty arvioita, että Suomen monikulttuuristuminen vahvistaisi Suomen luterilaisen kirkon roolia etnisesti suomalaisten kirkkona. Ne jotka ymmärtävät kirkon universaaliksi Kristuksen ruumiiksi, vastustavat tällaista aktiivisesti.

Yhteiskunta ja sen selitysmallit ovat monimutkaistuneet. Kun ilmiöistä ei saada kunnolla selkoa, niiden analyyseistakin puuttuu kirkkautta. Aikamme on notkean postmoderni ja sen selitykset niin kaukana toisistaan, ettemme edes kunnolla tiedä, millaisessa yhteiskunnassa elämme.

Yhteisen näyn löytäminen tuntuisi edellyttävän keskinäistä luottamusta, ja se on vaikea tavoite.

 

Malkavaara_pieniMikko Malkavaara, TT, Diakonia-ammattikorkeakoulu

Kirjoitus on alun perin julkaistu Diakonia-lehdessä 2/2016. Kytkimen toimitus pyrkii edistämään diakonian ja yhteiskunnallisen työn vuoropuhelua ja asiasta käytävää keskustelua. Tämän vuoksi kirjoitus julkaistaan nyt myös digitaalisena.

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: