Teologian tohtori Pauliina Kainulaisen Suuren järven syvä hengitys (Kirjapaja, 2019) jatkaa hänen pitkäaikaista pyrkimystään silloittaa alkuperäiskansojen ja kristinuskon ajattelua.
Teoksen sanoma jäsentyy hengitykseen ja rytmiin. Ekosysteemeilläkin, kuten Pielis-järvellä, on omat rytminsä ja jopa hengityksensä, sisään ja ulos suuntautuvat liikkeensä. Kainulainen etsii luonnon rytmeihin sopeutuvaa elämäntapaa, jonka yksi keskeinen rakenneosa on spiritualiteetin harjoittaminen – myös hengitysharjoitukset. Teos on myös omakohtainen kertomus ulos yhteiskuntaan ja sisäänpäin järvensyrjään suuntautuvasta elämänpolun rytmistä.
Kainulainen on pitkään, vähintäänkin vuodesta 2004 lähtien, ollut yksi Suomen keskeisimpiä ekoteologeja. Hänen työnsä erityispiirteenä on ollut sillanrakennus suomalais-ugrilaisuuden ja kristinuskon välille.
Kainulainen on tehnyt arvokasta työtä kahteen suuntaan. Yhtäältä hän on välittänyt kristinuskosta kiinnostuneelle lukijakunnalle tietoa monenlaisesta ympäristöajattelusta ja toiminnasta. Toisaalta hän on välittänyt ympäristönsuojelusta ja alkuperäiskansoista kiinnostuneelle kuulijakunnalle tietoa kristinuskon luontoajattelusta. Tämä tuoreinkin teos sai myönteisen arvion syväekologisessa Elonkehä-lehdessä.
Teos liittyy syvällä tavalla Maan suola –lehden aihepiiriin: kirja sisältää paljon pohdintaa ja esimerkkejä oikeudenmukaisuuspyrkimyksistä sekä arjen politiikasta. Kainulainen jatkaa edellisistä teoksistaan tuttua pyrkimystä eettisen toiminnan ja hiljaisuuden viljelyn yhdistämiseen.
Hän pohtii keski-ikäistymistään esimerkiksi jungilaisen elämänkaaripsykologian valossa, ja aiempaa suurempi painoarvo hiljaisuuden viljelylle yhdistyy elämän iltapäivässä tapahtuvaan tiettyyn vetäytymiseen. Kokonaanhan Kainulainen ei toki ole julkisuudesta kadonnut ja esimerkiksi kirjan julkaiseminen sitoo hänet taas suurempaan julkisuuteen, minkä ristiriidan hän itsekin tiedostaa.
Omakohtaiset kertomukset ja pohdinnat tekevät tekstistä yhtäältä helppolukuisempaa ja havainnollista. Samalla on kuitenkin selvää, että läheskään kaikkea ei kerrota: teos ei muodostu lopulta omaelämänkerraksi, vaikka niitäkin piirteitä siinä on. Kustantaja on ilahduttavasti panostanut teoksen kuvalliseen ulkoasuun. Luontovalokuvat ja ilmava taitto tukevat lukukokemuksen rauhaa.
Teos toimii johdantona Kainulaisen kokonaisajatteluun ja samalla sisältää esimerkiksi Metsän teologia -teoksen lukijoille paljon tuttua. Uutta on esimerkiksi aiempaa laajempi alkuperäiskansojen ajattelun käsittely sekä laaja kokoelma erilaisia hengellisyyden harjoittamisen esimerkkejä. Nämä liittyvät myös luontevasti Kainulaisen nykyiseen työhön Enonkosken luterilaisen luostarin pappina.
Kirjan ympäristöeettistä otetta leimaa tietty kontemplatiivinen lempeys ja maailmankatsomuksellisen muutoksen korostaminen.
Kirjan ympäristöeettistä otetta leimaa tietty kontemplatiivinen lempeys ja maailmankatsomuksellisen muutoksen korostaminen. Toisaalta esimerkiksi seurakuntien metsänhoidon suhteen tekijä tavoittelee profeetallista ääntä, jonka kuuleminen mahdollistaisi luonnon monimuotoisuuden säilymisen ja hiilinielujen kasvamisen. Esimerkiksi ilmastotoimien kiireellisestä tarpeesta vakuuttunut nuori lukija saattaa kokea Kainulaisen teoksen todelliseksi vastakulttuuriksi, kenties mielestään hyvässä ja pahassa.
Arjen politiikan kannalta yksi haastava kysymys Kainulaisen viestille on se, miten kaupunkeihin ja kaupunkilaisiin tulisi suhtautua. Pielisen rantaseutujen hyvät vaikutukset tulevat selväksi, mutta ei valitettavasti liene odotettavissa, että suurin osa kaupunkilaisista muuttaisi syrjäseuduille.
Millaista tulisi olla kaupunkilaisten kestävä elämä? Onko syrjään vetäytymisessäkin oma varjopuolensa? Teos haastaa jatkokeskusteluihin eri paikoissa asuvien ihmisten välillä.
Panu Pihkala, ympäristöteologian dosentti, Helsingin yliopisto
Artikkelikuva: Lukas Kokkonen / Unsplash