Vanha mies istuu penkillä
30.5.2019 / XL-artikkeli

En näe rakenteita, vain ihmisiä – Juhani Rekola ja yhteiskunta

Juhani Rekola kirjoitti usein teemoista, joilla on selkeä yhteiskunnallinen ulottuvuus: vähäosaiset ja hyljeksityt ihmiset sekä pahuus ja kärsimys. Tästä huolimatta Rekola ei kuitenkaan juuri ottanut suoraa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Rekolan ajatukset tuovat esiin tuoreen näkökulman nykyiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Herkkyys inhimilliselle hädälle

Juhani Rekolan varhaisista teksteissä kootussa Herääminen pimeään -kirjassa yksi selkeä teema ovat eri tavoin unohdetussa asemassa olevat ihmiset. Rekola käsittelee holokaustin unohdettua viestinviejää, talidomi-lapsia, Tukholman Slussenin sissejä ja useita muita ihmisiä, joita yhdistää se, että he ovat yhteiskunnan häviäjiä ja huono-osaisia.

Rekola ei kysy, miten heidän ongelmansa tai kokemansa vääryys pitäisi ratkaista. Rekola ei osoita närkästystä siitä, miten tämä on mahdollista. Usein Rekola tyytyy kertomaan ihmisen tarinan ja näin tekee näkyväksi kohtaloita, jotka muuten olisivat olleet askeleen lähempänä unohdusta.

Kirjoituksissaan Rekola osoittaa erityistä herkkyyttä inhimilliselle kärsimykselle ja hädälle. Vaikka Rekola ei ota suoraan kantaa aikansa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, hän katsoo yhteiskunnan häviäjiä. Sen kautta teksteillä on usein myös yhteiskunnallinen ulottuvuutensa.

Herkkyyttä inhimilliselle hädälle Rekola näyttää osoittaneen myös työssään. Tunnettua on, että Rekola toimi suomalaisten vankien tukihenkilönä, samoin kuin vietti aikaa Tukholman kodittomien ja alkoholisoituneiden suomalaisten, Slussenin sissien kanssa. Torsti Lehtinen kuvaa Rekolan herkkyyttä inhimilliselle hädälle kertoessaan ensimmäisestä kohtaamisestaan Rekolan kanssa Tukholman suomalaisessa seurakunnassa:

”…pidin seurakuntasalissa suomenkielisenä kirkkopyhänä kirjapöytää, jossa oli tarjolla hartauskirjallisuutta ja hengellisiä kasetteja. Minkäänlaista ostoryntäystä ei syntynyt. Sen sijaan minuun luotiin vihamielisiä silmäyksiä. Olin valinnut suomenkielisen seurakuntatoiminnan keskuksesta myytäväksi lähinnä körttiläistä alatien kirjallisuutta, joka korostaa ihmisen osaa armon kerjäläisenä. Se ei pelastusvarmuutta uhkuvia uudestisyntyneitä seurakunnan vaikuttajia miellyttänyt.

Ahdistuneena ja julkiuskovaisen roolista vaivaantuneena seisoin pöytäni takana. Pakotin hurskaan ilmeen naamalleni ja toivoin olevani jossakin muualla.

Väkijoukon lomitse lähestyi pöytääni pitkä, laiha mies, kasvot elämän uurtamat, silmien alla syvät varjot kuin paljosta itkemisestä tai heikossa valossa lukemisesta. Mies kiersi pöydän myyjän puolelle. Mitään sanomatta hän otti käteni leipälapion kokoiseen kouraansa ja jäi seisomaan viereeni.” (Lehtinen, s. 1.)

”En näe rakenteita, vain ihmisiä”

Irlantilaisessa päiväkirjassa Juhani Rekola pohtii työvuosiaan Tukholman suomalaisessa seurakunnassa ja toteaa, ettei ole viihtynyt työssään kovin hyvin:

”Olen ollut pappina Tukholmassa vuodesta 1956. (…) En voi sanoa, että elämä on ollut rikasta. Pikemminkin se on ollut harmaata arkea. Seurakuntatyö on suuressa määrin ihmisten tapaamista, ja Tukholmassa on heistä suuri osa epäonnistuneita, väsyneitä, rahattomia ja rauhattomia ihmisiä. Heidän parissaan olen viihtynyt suhteellisen hyvin. Samanaikaisesti on papinvirka kuitenkin myös yhteistyötä onnistuneempien kanssa: neuvotteluja, järjestelyjä, kokouksia, valmistuksia. Siinä en ole viihtynyt. (…) Viihtymättömyyteni johtuu myös siitä, etten näe rakenteita ja yhteyksiä enkä tiedä miten niitä pitäisi korjata” (s. 29-30).

Rekolan tunnustama kyvyttömyys havaita rakenteita näkyy hänen kirjoituksissaan keskittymisenä yksittäisten ihmisten kohtaloihin. Se selittää sitä, miksi tekstien polttopiste on yksilöissä, ei yhteiskunnan rakenteissa.

Juhani ja Eeva Rekola
Juhani ja Eeva Rekola Kuva: Hannu Kuosmanen

Toisaalta on hyvä huomata, että vaikka Rekola korostaa yksilön näkökulmaa, hänen kirjoittamistyyliään edes lehtikirjoituksissa ei voi kuvata narratiiviseksi tai kerronnalliseksi journalismiksi, jossa yksilöiden tarinoiden kautta lähestytään laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä. Rekola tyytyy kuvaamaan yksilöitä. Tekstien valossa ihmiset olivat hänelle vain ihmisiä, eivät yhteiskuntaluokkansa tai puolueensa edustajia.

Kirkkoa tarkastellessaan Rekola usein kritisoi rakenteita. Hän kritisoi kirkon työmuotokeskeisyyttä, jonka hän näki peittävän alleen kirkon todellisen tehtävän. Rekolalle pappeuden keskeisiä tehtäviä oli ihmisten tapaaminen sekä sielunhoito. Hän myös satiirin varjolla kritisoi hallintoa ja instituutioita: “Jos Ihmisen Pojan tullessa ei löytyisikään uskoa maan päällä, kirkko täällä kuitenkin varmaankin löytyisi. Organisaatio pitäisi siitä kyllä huolta. Sehän tavallisesti häviää viimeisenä.” (Herääminen pimeään, s. 190-191).

Mitä annettavaa Rekolan kritiikillä rakenteita kohtaan on nykyään? Ehkä yksi opetus on se, että instituution hyvää ei pitäisi koskaan laittaa yksilöiden hyvän edelle. Erityisesti kirkossa pitäisi myös olla enemmän rohkeutta arvioida mitkä rakenteet ovat todella tarpeellisia ja milloin rakenteet ovat muuttuneet itsetarkoituksellisiksi.

Instituution hyvää ei pitäisi koskaan laittaa yksilöiden hyvän edelle

Rekola voisi nykyään muistuttaa myös siitä, miten kärsimys on aina yhden ihmisen kärsimystä, vaikka kärsiviä ihmisiä olisi tuhansia. Mittakaava ei saisi peittää näkyvistä yksittäisten ihmisten hätää.

“Historia on painajaisuni mistä yritän herätä”

Sekä Irlantilaisessa päiväkirjassa että kirjassa Herääminen pimeään Rekola viittaa James Joycen romaaniin Odysseus. Rekola toteaa, että hän ajattelee samoin kuin Joycen romaanin henkilö Stephen Dedalus: “historia on painajaisuni, mistä yritän herätä” (Rekola 2015, s. 81).

Rekola ei voi olla käsittelemättä erilaisia hirmutekoja, onnettomuuksia ja kansanmurhia. Näiden edessä hän väistämättä päätyy varsin pessimistiseen näkemykseen ihmisestä ja hänen toiminnastaan. Rekola lähestyy tapahtumia usein kirjallisuuden kautta. Hän kirjoittaa kirjasta tai näytelmästä, joka käsittelee historiallista tapahtumaa. Näin Rekola liikkuu yhtä aikaa kahdella tasolla: historiallisten tapahtumien kuvauksessa sekä vuoropuhelussa käsittelemänsä kirjan kanssa. Ajoittain mukana on vielä kolmas taso, kirjasta käyty keskustelu.

Tekstin monitasoisuus luo vaikutelman siitä, että Rekola on usein enemmän kuvaaja kuin kannanottaja. Rekolan kannanotot ovat hienovaraisempia: on jo kannanotto päättää siitä, mistä kirjoittaa ja miten kirjoittaa.

Rekola ei kerro, mitä pitäisi tehdä. Ennemminkin hänen tapansa kirjoittaa esimerkiksi Auschwitzista, kriisiytyneistä kehitysmaista tai Israelin ja Palestiinan konfliktista maalaavat kuvan umpikujasta, jonka edessä Rekola on neuvoton (Rekola 2016, s. 130-148). Kaikki ratkaisut tuntuvat johtavat kärsimykseen.

Rekolan päätös kuitenkin käsitellä näitä teemoja viittaa ajatukseen, että jo tapahtumien muistaminen ja niistä todistaminen on tärkeää. Ehkä Rekola ei kirjoittanut tapahtumista argumentoidakseen jonkun ratkaisun tai kannan puolesta, vaan että tapahtumat muistettaisiin.

Juhani Rekola Täbyn lähiössä
Juhani Rekola Kuva: Hannu Kuosmanen

Rekolan kiehtovuus on osaltaan juuri rauhallisessa tavassa olla umpikujassa pyrkimättä sieltä pois. Se avaa tilan tuoda esiin erilaisia ääniä, ilman että niiden kautta ilmiselvästi pyrittäisiin argumentoimaan jonkun ratkaisun puolesta. Rekolan ajattelun kohdalla usein nostetaan esiin lause maailma on vain maailma. On haastavaa yrittää nähdä maailman sellaisena kuin se on, sortumatta kertomaan millainen maailman pitäisi olla.

On haastavaa yrittää nähdä maailman sellaisena kuin se on, sortumatta kertomaan millainen maailman pitäisi olla.

Toisaalta Rekola näyttää kuitenkin kannattavan sitä, että kirkon olisi aina näkyvästi asetuttava heikomman tai sorretun puolelle. Reinhold Schneideriin viitaten Rekola toteaa katolisesta kirkosta ja holokaustista, että “jos kirkko olisi asettunut juutalaisvainoja vastaan, olisi se ehkä muuttunut marttyyrikirkoksi mutta olisi saanut myös sellaisen moraalisen aseman, jota sillä ei vuosisatoihin ole ollut. Paavi petti. Virallinen kirkko petti. Kardinaalit pettivät. Mutta kaikki eivät niin tehneet. Eräät yksityiset papit panivat koko elämänsä panokseksi ilman kirkon hyväksymistä ja suojaa. He olivat todella ‘sijaisia’” (Rekola 2016, s. 136).

Heikomman puolelle asettuminen tai todistaminen eivät näyttäydy Rekolan kirjoituksissa helppoina ratkaisuina. Ne eivät ole ratkaisuja, joilla rakennetaan kirkon julkisuuskuvaa. Sen sijaan näin tekevät ihmiset usein kärsivät ratkaisustaan kuoleman, häpeän tai kärsimyksen muodossa.

Viime vuosina kirkko on jälleen ollut tilanteessa, jossa se on osoittanut kyvyttömyyttä asettua vähemmistöjen ja vähäosaisten puolelle. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolustaminen on ollut yksittäisten työntekijöiden tehtävä. Avioliittoon vihkimisestä ja sen siunaamisesta on rangaistu. Vaikka diakoniatyö on koko ajan auttanut pienituloisia, kirkko ei ole instituutiona noussut vastustamaan tuloerojen kasvua ja sosiaaliturvan heikkenemistä. Vaikka seurakunnat nopeasti reagoivat vuoden 2015 pakolaisaaltoon, tämän jälkeen turvapaikanhakijoiden puolustaminen on jäänyt yksittäisten työntekijöiden harteille.

Kirkko ei ole instituutiona noussut puolustamaan pakolaisten ihmisoikeuksia, vastustamaan pakkopalautuksia tai tuomitsemaan heitä kohtaan osoitettua rasismia.

Voiko kirkkoa sanoa hyväntekijäksi, jos sen tekemä hyvä jää puutteiden varjoon?

Samaan aikaan kirkko on rakentanut itsestään kuvaa hyväntekijänä. Hyvän tekeminen on nostettu esiin syynä kuulua kirkkoon. Mutta voiko kirkkoa sanoa hyväntekijäksi, jos sen tekemä hyvä jää puutteiden varjoon?

Juhani Rekolan näkemys yhteiskunnasta on pessimismin sävyttämä. Kirkko ei ole muuta yhteiskuntaa parempi. Samaan aikaan on kuitenkin yksittäisiä ihmisiä, jotka usein traagisin seurauksin asettuvat heitä itseään isompia yhteiskunnallisia voimia vastaan. Näitä ihmisiä Rekola nostaa esiin. Se luo merkillisen tasapainon: vääryyden keskellä on valoa, vaikka se usein meinaakin sammua.

Kirjallisuus

Lehtinen, Torsti (2013),  Kova ja kaunis todellisuus. Juhani Rekolan teologia. Turku: Turbator

Rekola, Juhani (2015),Irlantilainen päiväkirja. Helsinki: Kirjapaja.

Rekola, Juhani (2016), Herääminen pimeään. Varhaiset kirjoitukset. Helsinki:Kirjapaja.

Vilppu Huomo, seurakuntapastori, Espoo