Viime viikolla julkaistiin Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Yhdenvertaisuusvaltuutetun tutkimus Maahanmuuttoviraston kansainvälistä suojelua koskevista päätöksistä. Tutkimus osoittaa, että viranomaispäätöksiä ohjaavissa tulkinnoissa on tapahtunut kiristymistä vuoden 2015 jälkeen. Tutkimustulos vahvistaa sen näkemyksen, joka kirkoille on käytännön tilanteiden pohjalta muodostunut. Erityisen suuri muutos näyttää olevan uskonnon perusteella arvioitavassa kansainvälisen suojelun tarpeessa.
Muutos vastaa poliittisen ohjauksen edustamaa linjaa. Poliittinen ohjaus on näkynyt lakimuutoksissa, joilla on sekä vaikeutettu perheenyhdistämistä että heikennetty turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Niin ikään poliittisen ohjauksen linja on ilmaistu hallitusohjelmassa ja turvapaikkapoliittisessa toimintaohjelmassa 2015.
Muutoksia on perusteltu vuoden 2015 erityistilanteella, yhdenmukaisuudella muiden EU-maiden kanssa ja halulla estää turvapaikanhakijoiden hakeutuminen Suomeen. Kyseessä on siis poliittinen tarkoituksenmukaisuusharkinta. Se on vaikuttanut sekä lainsäädäntöön että viranomaistoimintaan. Sen inhimilliset seuraukset näkyvät kirkkojen arjessa. Ne ovat kipeitä ja monin osin kohtuuttomia.
Vastaavaa on tapahtunut myös muissa eurooppalaisissa maissa. Karkeimmat esimerkit löytyvät Unkarista ja Puolasta.
Tällainen on nyt Eurooppa. Ihmisoikeuksien, vapauden, rauhan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden Eurooppa. Eurooppa, joka haluttiin näiden arvojen varassa rakentaa uudelleen maailmansotien ja keskitysleirien jälkeen. Projekti on tukeutunut eurooppalaisen perinnön parhaaseen osaan. Sen valossa 1930- ja 1940-lukujen kauhut näyttävät historian likaiselta takapihalta. Mutta myös takapiha on eurooppalaista perintöä, synkempää ja pimeämpää, ja silläkin on jatkuvuus.
Kyseessä on siis poliittinen tarkoituksenmukaisuusharkinta. Se on vaikuttanut sekä lainsäädäntöön että viranomaistoimintaan.
Suhtautuminen pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin on osoittautunut siksi kohdaksi, jossa joutuu koetteille se, mikä on eurooppalaisten yhteiskuntien rakennuspuiden eettinen kunto. Rakenteista vahvimmat ovat julkisen vallan instituutiot, oikeuslaitos, hallinto, viranomaistoiminta. Niiden vahvuus on Euroopan vahvuutta. Niiden tehtävä on antaa ihmisille suoja. Niiden täytyy kestää poliittiset muutokset.
Eurooppalaisen historian likaisin takapiha 1930- ja 1940-luvuilta sisältää tilanteen, jossa osalta ihmisiä poistettiin julkisen vallan suoja vähän kerrallaan. Se tapahtui poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä ja aatteellisin perustein. Se on peili, jota vasten nykyisen tilanteen vakavuus näkyy. Julkisen vallan instituutioiden antama suoja ihmisille on ohentunut kansainvälisen suojelun tarpeessa olevien ihmisten osalta. Paperittomien osalta se on erityisen heikko.
Suomessa viranomaistoiminnan etiikka on ollut vahva. Se on kestänyt poliittisten suhdanteiden muutokset, pääosin myös tässä tilanteessa. Eetoksen ilmaisi poliisin edustaja osuvasti: ”Me emme voi päättää, mitä teemme. Siitä päättävät lainsäätäjät. Mutta me voimme päättää, miten sen teemme.”
Muutoksen hinta
Pakolais- ja turvapaikkapoliittisilla muutoksilla, jotka saattavat näyttää itsessään pieniltä, on suuri inhimillinen hinta. Niillä on myös viesti. Euroopassa julkisen vallan viestissä on jäänyt tilaa sellaiselle asenteelle, jossa ihmisiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti uhkana tai epäluuloisesti heidän taustansa takia. Sellaisesta maaperästä kasvaa vierasta torjuva populismi. Tässä tilanteessa kasalaisyhteiskunnan ja kirkkojen rooli on noussut esiin. Ne ovat pyrkineet vahvistamaan yhteiskuntaa kannattelevaa eetosta julkisen vallan rinnalla. Tämä on tapahtunut yrittäen varmistaa kansainvälistä suojelua etsivien ihmisten inhimillinen suoja.
Viime kädessä on kysymys universaaleista eli kaikkia koskevista ihmisoikeuksista. On erittäin tärkeää, että eurooppalaisella tasolla ihmisoikeuksia suojaavat ja julkisen vallan instituutioita tukevat rakenteet ovat vahvat. Vahvoja ja valvottuja eurooppalaisia ihmisoikeussopimuksia ja lainsäädäntöä tarvitaan. Niitä tarvitaan erityisesti tilanteissa, joissa kansalliset instituutiot eivät riittävää suojaa tarjoa.
Euroopan uudelleen rakentamisessa toisen maailmansodan jälkeen ihmisoikeusajattelulla on ollut tärkeä osuus. Se on ollut osa eurooppalaisuuden arkkitehtuuria. Tietoisesti ihmisoikeusajattelu on muovannut eurooppalaisia yhteiskuntia 1700-luvun valistuksesta lähtien. Sen juuret on mahdollista nähdä kauempana. Niiden ulottuminen kristinuskon radikaaliin ihmiskäsitykseen on ilmeinen. Näin siitä huolimatta, että eurooppalaiset kirkot ovat olleet hitaita ja osin vastahakoisia omaksumaan ihmisoikeuspohjaista lähestymistapaa. Tämä vastahakoisuus heijastuu nyt siinä, että jyrkin nationalistinen populismi käyttää mielellään kristillistä retoriikkaa.
Näin siitä huolimatta, että eurooppalaiset kirkot ovat olleet hitaita ja osin vastahakoisia omaksumaan ihmisoikeuspohjaista lähestymistapaa. Tämä vastahakoisuus heijastuu nyt siinä, että jyrkin nationalistinen populismi käyttää mielellään kristillistä retoriikkaa.
Ihmisoikeusajattelu on sidoksissa ymmärrykseen ihmisarvosta. Koko ajattelun pohjana on käsitys siitä, että jokaisella ihmisellä on yhtäläinen, luovuttamaton ihmisarvo.
Universaalien ihmisoikeuksien ensimmäisinä manifestaatioina on pidetty Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta 1776 ja Ranskan ihmisoikeuksien julistusta 1789. Tämän hetken näkökulmasta katsoen on kuitenkin syytä todeta, että universaalit ihmisoikeudet tuolloin todellisuudessa koskivat lähinnä valkoihoisia miehiä. On historiallista ylemmyyttä kuvitella, että nyt olisimme vapaita vastaavan kaltaisesta ajattelun kapeudesta ja sokeudesta. Kyse on siitä, tunnistammeko omat eurooppalaiset sokeat pisteemme.
Tässä katsannossa on tärkeää kysyä, kuinka paljon ihmisoikeusmielikuvamme on sidottu eurooppalaisuuteen. Siis: onko täältä Euroopasta katsottuna niin, että ihmisarvo ja sen mukaiset ihmisoikeudet ovat eurooppalaisilla kuitenkin vähän suuremmat kuin ulkopuolella olevien tai ulkopuolelta tulevien. On tavallista taipua houkutukseen katsoa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia kuin oman todellisuuden ympärillä laajeneva kehänä, jossa meillä kehän keskuksessa arvo ja oikeudet ovat suurimmat. Hyväntahtoinen suhtautuminen etäämmällä oleviin ei muuta tätä katsannon piilevää rakennetta.
Eurooppalaisten yhteiskuntien arkkitehtuurissa etäisyys ei synny vain maantieteestä. Rakentamisen ytimessä on ollut taloudellinen kehitys ja sen turvaaminen. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa ihmisarvo ja ihmisoikeudet todellisuudessa nähdään myös suhteessa siihen, miten tuottava ja hyödyllinen ihminen on. Ulkopuolelta tulevat ovat tervetulleita, mikäli he täyttävät ihmiselle asetetun tuottavuusehdon. Hyödyttömiksi katsotut ovat varsinainen ongelma. Tämä ei koske vain ulkopuolelta tulevia. Myös tässä suhteessa 1900-luvun historian synkkien vaiheiden peiliin katsominen on tarpeellista.
Hyödyttömien paikka on takapihalla, sosiaalisella tai maantieteellisellä. Maantieteellisessä katsannossa Euroopan takapihaksi on muodostunut Afrikka samalla tavalla kuin Väli-Amerikka on kauan ollut Yhdysvaltojen takapiha. Takapiha saa rehottaa likaisena, mutta tarpeen tullen sen tuotteita voidaan hyödyntää.
Pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat nostaneet näkyviin Euroopan rakentamisen sisäisen arkkitehtuurin ristiriitaisuuden ja monikerroksisuuden. Olisi houkuttelevaa todeta etenkin suojautuvan ja kovan nationalistisen populismin osalta, että tuo ei kuulu Eurooppaan. Niin ei kuitenkaan tule tehdä. Myös se on osa meitä. Sekin nousee keskeltä eurooppalaisuutta, tästä samasta Euroopasta, josta nousevat ihmisoikeusajattelu ja ihmistä suojaamaan tarkoitetut julkisen vallan instituutiot. Tällä hetkellä suojautuva nationalismi ei näytä olevan vain kansallista. Se on myös suojautuvaa Eurooppa-nationalismia. Julkisen vallan poliittisen tarkoituksenmukaisuuden viesteissä tämä ulottuvuus on selkeästi näkyvissä.
Moraaliseen ylemmyyteen tässä tilanteessa ei ole kenelläkään varaa. Ei kirkoillakaan. Kirkot hengittävät samaa perintöä ja samaa ristiriitaisuutta. Eurooppa on eurooppalaisten kirkkojen koti. Juuri siksi kirkkojen äänen on oltava yhtaikaa nöyrä, luja ja määrätietoinen. Kirkkojen ääni on apostoli Paavalin ääni, joka sanoo: Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.
Arkkipispa Kari Mäkisen avauspuheenvuoro EU-neuvottelukunnan kokouksessa 26.3.2018. EU-neuvottelukunta on kirkon neuvoa antava asiantuntijaelin Euroopan unionia koskevissa kysymyksissä. Arkkipiispa toimii neuvottelukunnan puheenjohtajana, ja jäseninä on valtionhallinnon ja yhteiskunnan eri alojen EU-asiantuntijoita sekä kirkon viranhaltijoita.
