25.11.2016 / Yleinen

Historiallinen tulevaisuus

Julkaistu Kategoriat YleinenAvainsanat
Jaa:
Kuvattu Kirkonkelloon
Juha Meriläinen

”Älä mieti menneitä, älä turhaan mieti tulevaa. Kerro mulle, miten historiaa luetaan. Tässä hetkessä on kaikki, mitä tarvitaan, ja me voidaan tehdä ihan mitä halutaan.”

Yhteiskuntakriitikkona tunnettu suomalainen rap-artisti Karri Miettinen eli Paleface kritisoi laulussaan ”Miten historiaa luetaan?” ironiseen sävyyn ihmisten historiattomuutta ja välinpitämättömyyttä. Moderni orjakauppa rehottaa, asekauppa kukoistaa ja Tyynessämeressä kelluu Espanjan kokoinen roskalautta. Samaan aikaan ihmiset kulkevat kännykkä kädessä individualismin ja hyvinvoinnin kuplassa.

Palefacen kuva maailmantilasta on synkkä, mutta monen tulevaisuutta arvioivan tutkijan mielestä sangen realistinen. Tämä käy hyvin ilmi dosentti Mikko Malkavaaran Kytkimessä 9.5.2016 julkaisemasta mittavasta katsausartikkelista Niukkuuden ajan historisismit ja ennustukset, jota Kytkin on pyytänyt arvioimaan.

Historiantutkijat ja tulevaisuus

Aika on historiantutkijan paras ystävä ja pahin vihollinen. Mennyttä aikaa tuntuu olevan miltei loputtomasti silloin, kun sitä haluaisi tutkia. Toisaalta, aika juoksee tuskastuttavan nopeasti silloin, kun tutkimuksen pitäisi valmistua. Historiantutkijan ja ajan kompleksinen suhde ei rajoitu vain arjen realiteetteihin, vaan se näkyy myös tutkijoiden metodologiaa ja historiakuvaa koskevassa keskustelussa ja kipuilussa.

Kirkkohistorian professori Simo Heininen on todennut teologian opiskelijoille suunnatussa yleisesityksessä Teologia Johdatus tutkimukseen, että ”[k]ysymyksiä historian olemuksesta ja arvosta – – pohdiskelevat yleensä filosofit, joilla ei ole kosketusta käytännön historiantutkimukseen”. Näin voi joskus olla, mutta toisaalta pohdiskelun vältteleminen voi kertoa myös kysymysten vaikeudesta.

Kokemus siitä, kuinka hankalaa on saada luotettavia vastauksia edes yhden henkilön motiiveista tai tapahtumaketjun syistä, saa osan historiantutkijoista varovaiseksi yleistysten ja teorioiden suhteen. Toisille ongelmana on puolestaan historiakuva, jossa tapahtumien erityislaatuisuus ja kontekstisidonnaisuus korostuvat säännönmukaisuutta vahvemmin. Historiaa koskevien lainalaisuuksien etsiminen ja teorioiden muodostaminen eli historisismi, kuten itävaltalais-brittiläisen tieteenfilosofi Karl Popper sitä kriittisesti kutsui, jää käytännössä usein muiden tieteenharjoittajien, kuten esimerkiksi sosiologien, taloustieteilijöiden ja filosofien vastuulle. Tähän Heininenkin viittaa vaikka mainitsee karsastuksen syyksi mieluummin käytännölliset tekijät kuin tieteenfilosofiset näkemyserot. Heinisen mukaan ”näistä pohdinnoista [ei] juuri ole apua itse tutkimukseen”.

Tulevaisuuteen monet historiantutkijat näyttävät suhtautuvat jokseenkin yhtä varovaisesti kuin historisismiin, johtuen osin juuri siitä, että tulevaisuuden kehityskuluista on vaikea sanoa mitään hyödyntämättä lainalaisuuksia ja teorioita, siis historisismia. Varovaisuus on ymmärrettävää mutta samalla myös valitettavaa, sillä historiantutkijoilla olisi annettavaa tulevaisuuden kehityskulkuja koskevalle keskustelulle. Tähän uskoo ainakin australialainen tulevaisuustutkija Stefan Hajkowicz, joka toteaa teoksessaan Global Megatrends. Seven Patterns of Change Shaping Our Future, että kaikkein mieluiten hän palkkaisi tulevaisuutta tutkivaan ryhmään historiantutkijan.

Historiaa koskevien säännönmukaisuuksien etsimiseen ja teorioiden hyödyntämiseen on suhtauduttu menneisyydessä aivan liian kielteisesti. Vaikka ne eivät auttaisi perinteisessä historiantutkimuksessa, kuten Heininen esitti, ne saattavat olla miltei ainoa työkalu, jonka avulla katsoa ajassa eteenpäin. Professori Jukka Korpela korostaa palkitussa teoksessaan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla, että juuri historiallisten rakenteiden toistuminen antaa historialle sen tieteellisen arvon. Historiantutkija tarvitsee sekä kykyä nähdä yksittäisten tapahtumien erityislaatuisuus ja kontekstisidonnaisuus että hahmottaa laajemmat historialliset rakenteet ja niiden mahdollinen toistuvuus. Ilman ensimmäistä hän ei kykene tekemään uskottavaa historiantutkimusta ja ilman jälkimmäistä hän ei kykene hyödyntämään tutkimuksiaan.

Jonkin verran merkittäviä ulostuloja on onneksi tullut niin historioitsijoilta kuin muiltakin tieteenharjoittajilta, mikä käy hyvin ilmi dosentti Mikko Malkavaaran mittavasta artikkelista. Kymmenien ajankohtaisten kirjojen avainkohtia tiivistäessään Malkavaara on tehnyt miltei kulttuuriteon. Toisaalta hän on samalla jättänyt tekemättä sen, mitä hänen nimenomaan – ja nimenomaan hänen – olisi suonut tekevän: osallistuvan omilla näkemyksillään siihen tärkeään keskusteluun, jota hän kuvaa esimerkiksi Seikko Eskolan, Timo Vihavaisen ja Jukka Korpelan käyneen.

Toisaalta Malkavaaran pidättyväisyys haastaa lukijoita pohtimaan teemaa, mihin Kytkin on myös meitä kommenttipuheenvuorojen esittäjiä henkilökohtaisesti kutsunut. On syytä mainita, etten ole puheenvuoroani varten käynyt systemaattisesti läpi Malkavaaran esittelemiä kirjoja. Osa niistä on entuudestaan tuttuja, mutta vain pieni osa. En ole myöskään laatinut tekstiäni tieteellisellä tarkkuudella saati menetelmillä. Kyse on subjektiivisesta puheenvuorosta, joka nousee yhtäältä Malkavaraan poimimista teemoista, toisaalta omista aihepiiriä sivuavista lukukokemuksistani ja havainnoistani.

En pyri tarttumaan kaikkiin Malkavaaran katsausartikkelissa olleisiin langanpäihin vaan valikoin muutamia teemoja, jotka herättivät kiinnostukseni, kuten historian luonteeseen, sivilisaatioihin ja tulevaan maailmanjärjestykseen.

Tuleva aikakausi ja historian syklisyys

Turun yliopiston kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuksen professori Markku Wilenius pyrkii hahmottelemaan ajankohtaisten yhteiskunnallisten murrosten etenemistä ja tulevaisuuden kehityskulkuja vuonna 2015 julkaisemassaan teoksessa Tulevaisuuskirja. Metodi seuraavan aikakauden ymmärtämiseen. Wilenius asettaa lähihistoriasta ja maailman nykytilasta koskevat havaintonsa 1900-luvun alussa vaikuttaneelta venäläiseltä taloustieteilijältä Nikolai Kondratieviltä lähtöisin olevaan ”pitkien syklien” -teoriaan, jota myöhempien polvien teoreetikot ovat hänen kuolemansa jälkeen soveltaneet.

Viimeisimmän eli viidennen aallon on katsottu käynnistyneen, kun 1970-luvun alun öljykriisit päättivät sitä edeltäneen autoihin ja petrokemikaaleihin keskittyneen neljännen aallon. Viidennen aallon ytimessä on ollut digitaalinen teknologia, ja tämä aalto on päättymässä nyt 2010-luvulla.

Kondratievin mukaan taloutta hallitsevat 40–60 vuotta kestävät suhdannevaihtelut. 1700- ja 1800-lukujen taitteessa käynnistyneestä teollistumisen ajasta lähtien näitä ”Kondratievin aaltoja” on laskettu olleen viisi. Vaikka aallot mukailevat teollisen kehityksen vaiheita sekä talouden nousu- ja laskukausia, on mielenkiintoista havaita, että niiden taitekohdat osuvat melko luontevasti samoihin murrosvaiheisiin, joita myös yhteiskuntatieteiljät ja historioitsijat ovat kuvanneet. Viimeisimmän eli viidennen aallon on katsottu käynnistyneen, kun 1970-luvun alun öljykriisit päättivät sitä edeltäneen autoihin ja petrokemikaaleihin keskittyneen neljännen aallon. Viidennen aallon ytimessä on ollut digitaalinen teknologia, ja tämä aalto on päättymässä nyt 2010-luvulla.

Talouden aaltoliikettä koskevaa teoriaa voi pitää jossain määrin rinnasteisena G. W. F. Hegelin ja Karl Marxin ajatukselle historian dialektisuudesta eli siitä, että uusi aikakausi on aina vastareaktio edelliselle. Toisaalta Hegelille ja Marxille tyypillistä determinismiä aaltoteoria ei sisällä, ainakaan Wileniuksen esittelemässä muodossa. Päinvastoin Wilenius korostaa, että tulevaisuus on paitsi pitkien syklien aikaansaaman heiluriliikkeen myös sattuman, tai ainakin näennäisen sattuman yhdistelmää. Ainoa vääjäämätön asia on se, että edellistä aaltoa seuraa uusi. Tämän ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla vastareaktiota edelliselle, saati että aaltoilu johtaisi varmuudella johonkin tiettyyn kehitysvaiheeseen.

Aaltoteoria voi ensi silmäyksellä tuntua liialliselta yksinkertaistukselta, sillä aaltomaisia kehityskulkuja maalataan niin suurella pensselillä, että teorian kanssa mahdollisessa ristiriidassa olevat havainnot peittyvät helposti siveltimenvedon alle. Erilaiset tapahtumakulut saadaan sovitettua aaltoihin, jos niin halutaan tehdä. Myöskään havainnot lähimenneisyydessä esiintyvästä säännönmukaisesta aaltoliikkeestä eivät välttämättä merkitse sitä, että aaltoliike jatkuisi tulevaisuudessa samanlaisena ja samalla frekvenssillä.

Toisaalta aaltoteorian pohjalta tehdyt havainnot vaikuttavat liian osuvilta ja kiinnostavilta sivuutettaviksi. Malkavaara toteaa esimerkiksi useaan otteeseen, että 1970-luvun lopussa tapahtui jokin käänne, joka käynnisti useimmat merkittävät nykyaikaan vaikuttavat kehitystrendit. Juuri tähän taitteeseen on ajoitettu myös Kondratievin viidennen aallon alku.

Sitä, että murrosvaiheet ja aallot näyttäisivät koskettavan talouden ohella laajemmin kulttuuria ja yhteiskuntaa, Wilenius selittää sillä, että yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset seuraavat uusien innovaatioiden ja teollisen kehityksen aikaansaamaa talouden kehitystä ja tuottavuuden kasvua. Vaikka näkemys esitetään miltei ohimennen, se kertoo paljon Wileniuksen kirjan lähtökohdista: kulttuurin asema suhteessa talouteen näyttää reaktiiviselta, ellei jopa alisteiselta. Monet Malkavaaran siteeraamista tutkijoista tuskin allekirjoittaisivat tätä. Riippumatta siitä, seuraavatko yhteiskunta ja kulttuuri talouden suhdanteita ja teknologista kehitystä vai päinvastoin, näiden elämänalueiden välillä on eittämättä vahva side.

Uskottavat maailmanjärjestykset

Stefan Hajkowiczin mukaan tulevaisuutta voi jakaa neljään erilaiseen kategoriaan. Mahdollisten kategoriaan kuuluvat kaikki olemassa olevat vaihtoehdot, kuten esimerkiksi muukalaisten saapuminen avaruudesta maapallolle. Tiedemiesten mukaan sekin voi hyvin olla mahdollista. Mahdollisten sisällä on uskottavien vaihtoehtojen kategoria. Siihen kuuluvat kehityskulut, joita ei menneisyydessä ole välttämättä ollut, mutta joita on olemassa olevien asioiden pohjalta loogisesti mahdollista päätellä. Esimerkiksi nettikaupankäynnin synty on täysin uusi ilmiö, joka olisi kuitenkin ollut pitkään pääteltävissä teknologiaa ja ihmisten vapaa-aikaa koskevien kehityskulkujen perusteella. Uskottavien kategorian ytimessä ovat todennäköiset vaihtoehdot: asiat, joita on tapahtunut menneisyydessä ja joiden voi perustellusti katsoa tapahtuvan myös tulevaisuudessa. Kesäsateet lukeutuvat tähän kategoriaan; niiden ajankohta on jopa melko luotettavalla tavalla ennustettavissa. Todennäköisten rinnalla ovat halutut vaihtoehdot. Ne eivät välttämättä ole, mutta niiden soisi olevan uskottavien vaihtoehtojen sisällä, sillä muuten kyse on epärealistisista toiveista.

Hajkowiczin jaottelu tarjoaa hauskan tavan tarkastella kirjallisuudessa esiintyviä tulevaisuudenkuvia. Ensinnäkin, harva tutkija näyttäisi rakentavan kirjojaan halutun tulevaisuuden näkökulmasta. Tieteellisesti kestävin tapa onkin pyrkiä kuvaamaan todennäköisiä tulevaisuuksia ja jättää haluttujen tulevaisuuksien pohtiminen niille, jotka pyrkivät soveltamaan kirjoissa esiintyviä tulevaisuudennäkymiä käytännön ratkaisuihin. Toisaalta vallalla oleva pessimismi, joka on taloudellisille taantumakausille tyypillinen, näyttää johtavan siihen, että osa kirjoittajista keskittyy todennäköisten tulevaisuuksien sijasta pikemminkin ei-haluttuihin tulevaisuuksiin eli uhkakuviin. Uhkakuvat voivat olla yhtä etäällä todennäköisistä tulevaisuuksista kuin halutut todellisuudet, mutta ne vaikuttavat uskottavimmilta aikana, jolloin kaikki muutkin keskittyvät nimenomaan uhkakuviin.

Uhkakuviin ovat Malkavaaran mainitsemista kirjoittajista keskittyneet ainakin länsimaisen sivilisaation romahdusta ennustaneet Oswald Spengler, Amitav Acharya ja Joseph E. Stiglitz. Heidän leimaamisensa ”tuomiopäivän profeetoiksi” ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö he voisi olla näkemyksissään oikeassa. Toki on löydettävissä esimerkkejä, joissa haluttu tulevaisuus on saatu näyttämään todennäköiseltä tulevaisuudelta. Tällaiseksi voidaan mainita ainakin Francis Fukuyaman tyrmätty varhainen klassikko Historian loppu ja viimeinen ihminen, jossa liberaalin demokratian julistetaan olevan ihmisyhteisöjen hallinnan lopullinen muoto. Fukuyaman kunniaksi on kuitenkin sanottava, että ainakin hän uskalsi olla tulevaisuuden arvioissaan rohkea.

Tulevaisuuden kehityskulkuja arvioitaessa on tehtävä valintoja siitä, tavoitellako mahdollisimman todennäköisiä vaihtoehtoja – asioita, joille on vastineensa menneisyydessä – vaiko uskaltautua tarkastelemaan laajemmin ”uskottavien vaihtoehtojen kategoriaa”. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa todennäköisyydet vääriin tulkintoihin ja sitä kautta uskottavuuden menetykseen kasvavat huomattavasti, kuten Fukuyaman kohdalla kävi. Lisäksi on mietittävä, millä tavalla jäsentää ja tyypitellä maailmaa, jota ei voi tarkastella erityislaatuisten tapahtumien kautta, kuten historian yksityiskohtia.

Joudun myöntämään, että minua viehättää englantilaisen Arnold J. Toynbeen harjoittama nykyisten ja kadonneiden suurten sivilisaatioiden luokittelu, joista ensiksi mainittuun ryhmään hän laskee länsimaisen, ortodoksisen, islamilaisen, intialaisen, kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin. Malli on toki hieman naiivi, ja siitä on helppo poimia puutteita, mihin Malkavaara ja Korpela ovat kiinnittäneet huomiota. Kylmän sodan kaksinapaisen maailman muututtua kompleksiseksi ja moninapaiseksi Toynbeen malli on kuitenkin tullut entistä kiinnostavammaksi. Vaikka kyse on yksinkertaistuksesta, maailma näyttää tällä hetkellä Toynbeen kuvaaman muutaman sivilisaation temmellyskentältä: Kiinan ja Intian globaali merkitys kasvaa voimakkaasti, Venäjä hamuaa kadonnutta suurvalta-asemaansa ja islamilaisen maailman kanssa törmänneet länsimaat hapuilevat taloutensa ja identiteettinsä kanssa.

Yksi Toynbeen sivilisaatioluokittelun vahvuuksista on se, että hän ei näytä rakentavan malliaan minkään yhden määrittelevän tekijän varaan, kuten on Wileniuksen ja Kondratievin teknologiaa ja taloutta koskevassa heilurimallissa tai Samuel P. Huntingtonin ajatuksissa uskonnosta kulttuuristen yhteentörmäysten ja sotien syynä. Osa Toynbeen sivilisaatioista rakentuu toki vahvasti uskonnon ympärille (esimerkiksi islamilainen maailma), mutta pohjimmiltaan niissä on kyse laajemmista kulttuureista.

Pidän historiallisesti täysin relevanttina Toynbeen näkemystä siitä, että jokaisella kulttuurilla tai sivilisaatiolla olisi elinkaarensa. En sen sijaan usko historian determinismiin tai kulttuurien elinkaaren väistämättömään samankaltaisuuteen saati tiettyyn ajalliseen kestoon.

Tällä hetkellä on helppo uskoa useimpien kirjoittajien visoihin Kiinan ja Intian noususta sekä lännen hiipumisesta ja ajautumisesta yhteentörmäykseen islamilaisen maailman kanssa, sillä ne ovat jo nykyhetkeä. Niiden ohella olisi mielenkiintoista lukea enemmän perusteltuja pohdintoja sellaisista tulevaisuuden skenaarioista, jotka mahtuvat uskottavien kategoriaan mutta eivät välttämättä ole todennäköisimpiä kehityskulkuja. Nostan yhden esimerkin.

Uinuvista jättiläisistä Kiina ja Intia sekä islamilainen maailma ja Venäjä näyttävät heränneen. Olisiko seuraavaksi Afrikan vuoro?

Kaikki Malkavaaran esittelemät teokset näyttävät, ainakin hänen tiivistystensä pohjalta, sivuuttavan Saharan eteläpuoleisen Afrikan miltei kokonaan. Uinuvista jättiläisistä Kiina ja Intia sekä islamilainen maailma ja Venäjä näyttävät heränneen. Olisiko seuraavaksi Afrikan vuoro?

Saharan eteläpuoleisen Afrikan väestönkasvu on nopeampaa kuin missään muualla. Alueen populaatio on viisinkertaistunut 1960-luvun alusta ja ylittänyt Maailmanpankin tilastojen mukaan jo miljardin rajan. Alue on poliittisesti hauras ja monin tavoin riippuvainen ympäröivästä maailmasta. Absoluuttinen köyhyys on yhä erittäin suurta, ja ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat jo nyt kouriin tuntuvia. Synkältä näyttävä nykytila yhdessä perinteisen koloniaalisen ajattelutavan kanssa peittävät kuitenkin alleen hämmentävän nopeita ja pääsääntöisesti myönteisiä kehityskulkuja.

Samaan aikaan, kun alueen väestö on viisinkertaistunut, sen bruttokansantuote on lähes kuusikymmenkertaistunut, vaikka viimeiset vuodet ovatkin taittaneet talouskasvun laskuksi. Synkistä uutiskuvista huolimatta sotilaallisten konfliktien määrä on Saharan eteläpuolella pudonnut voimakkaasti, ja vallankumousten määrä on laskenut viidennekseen viime vuosisadan jälkipuoliskoon verrattuna. Eliniän odote on noussut 40 vuodesta lähes 60 vuoteen. Muutamissa alueen maissa on jo kohtuullisen vakaa demokraattinen järjestelmä.

Onko perusteltua sulkea kokonaan pois mahdollisuus, että alue voisi lähivuosikymmeninä kokea vastaavan elintason ja bruttokansantuotteen nousun, kuin mitä Kiinan ja Intian kohdalla on tapahtunut? Mikäli on uskominen Fukuyaman tuoreempaa tuotantoa siinä, että kulttuurisen nousun edellytyksinä ovat voimakas valtio ja sen alisteisuus lain määräysvallalle sekä hallituksen tilivelvollisuus kaikille kansalaisille, tai Joseph Stiglitziä siinä, että menestyksen taustalla on rikkaiden ja köyhien välinen mahdollisimman matala kuilu, Saharan eteläpuoleisen Afrikan nousu ei välttämättä on vielä näköpiirissä. Afrikkalaisten yhteiskuntien nousu ja infrastruktuurin kehittyminen eivät välttämättä edes tuota menestystä ja vaurautta Afrikalle vaan taustalla vaikuttaville lukemattomille kiinalaisille ja intialaisille yrityksille.

Silloinkin, jos afrikkalainen kulttuuri lähtisi voimakkaaseen nousuun, esteeksi saattaa nousta voimakkaan väestönkasvun ja rajua vauhtia etenevän ilmastomuutoksen yhdistelmä. Veden, viljelyskelpoisen maan ja ylipäätään luonnonresurssien loppuminen voi kääntää nousun katastrofiksi. Mikäli miljardiluokan väestöltä loppuu elintila tai elämisen edellytykset, se joutuu joko taistelemaan siitä tai etsimään sitä muualta. Tämä koskee yhtä lailla Saharan eteläpuolista Afrikkaa kuin merenpinnan nousun mahdollisesti uhkaamaa Kaakkois-Aasiaa. Näissäkin skenaarioissa Afrikka saattaa osoittautua yhdeksi tulevaisuuden avainalueista, joskin negatiivisessa mielessä.

Aerial panorama of Helsinki, Finland

Kansainvaellukset ja muut megatrendit

Globaalit megatrendit ovat päivän sana. Niihin törmää toistuvasti niin päivittäisessä uutisvirrassa kuin ajankohtaisessa kirjallisuudessa. Megatrendeillä tarkoitetaan vuosia kestäviä merkittäviä kehityskulkuja, jotka ylittävät yhteiskunnallisia murrosvaiheita tai synnyttävät niitä. Globaalien megatrendien vaikutus on maailmanlaajuinen. Mikäli historiaa haluaa hahmottaa ”Kondratievin aaltojen” kaltaisten lainalaisuuksien kautta, megatrendien voi ajatella kulkevan aallosta toiseen tai synnyttävän uusia aaltoja.

Suomalaista kilpailukykyä parantamaan perustettu Suomen itsenäisyyden juhlarahasto, Sitra, julkaisee vuosittain arvionsa ajankohtaisista megatrendeistä. Vuoden 2016 raportissa megatrendejä lasketaan olevan kolme: 1) uuden (älykkään) teknologian aiheuttamat muutokset, 2) globaali keskinäisriippuvuus sekä 3) talouskasvun, päästöjen ja resurssien liikakäytön aiheuttama kestävyysvaje.

Ensiksi mainittu on vahvasti esillä myös Wileniuksen kirjassa, jossa parhaillaan alkavaa ja 2000-luvun puoliväliin saakka ulottuvaa ”kuudetta aaltoa” kutsutaan älykkään teknologian aalloksi. Wilenius kuvailee myös useita muita megatrendejä, kuten yhteiskuntien ikääntymistä, globalisoitumista ja kasvavia ympäristöongelmia. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta hän ennakoi kansallisvaltioiden ja sotilaallisen vallan vähenemistä sekä taloudellisen vallan ja erilaisen verkostomaisen toiminnan voimistumista. Eurooppa ja Yhdysvallat väistyvät Aasian tieltä.

Wileniuksen esittämät arviot tulevista megatrendeistä ovat samankaltaisia kuin monissa Malkavaaran esittelemissä teoksissa, kuitenkin ilman pessimististä ja determinististä rappiokuvaa. Vaikka esimerkiksi ilmastonmuutos näyttäytyy pelottavalta Wileniuksen kirjassa, teoksen yleissävy on teknologiakorostuksen ja kehitysoptimismin myötä toiveikas.

Yksi Sitran raportissa ja Wileniuksen Tulevaisuuskirjassa ohimennen mainittu ilmiö ovat kansanvaellukset, joihin professori Timo Vihavainen kiinnitti runsasta huomiota vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Länsimaiden tuho. Vihavaisen mukaan kansainvaellukset ovat alkaneet, ja ne ovat yhden sukupolven aikana muuttaneet maailmaa perusteellisesti. Länsimainen sivilisaatio on Vihavaisen mukaan aivan yhtä kyvytön vastustamaan niitä kuin Rooman valtakunta aikanaan.

Malkavaara kiinnittää aiheellisesti huomiota Vihavaisen kirjan konservatiiviseen sekä maahanmuuttoa ja islamia vastustavaan yleissävyyn. Pessimismistään ja mahdollisesta asenteellisuudestaan huolimatta Vihavainen on nähdäkseni kiinnittänyt huomiota yhteen todennäköisesti merkittävimmistä tulevaisuuden megatrendeistä.

2000-luvulla muuttoliike tapahtuu ennen muuta etelästä pohjoiseen.

Vihavainen on oikeassa siinä, että kansanvaellukset ovat alkaneet, mutta ne eivät ole alkaneet viimeisten vuosikymmenten aikana eivätkä ole vain länsimaihin kohdistuva ilmiö. Kansanvaellukset alkoivat jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, yhtäältä kansallisvaltioiden sisäisenä kaupungistumisena, toisaalta Euroopasta Pohjois-Amerikkaan suuntautuvana siirtolaisuutena. 1900-luvulla tahti kiihtyi, mutta sen suunnat osin muuttuivat. Yhdysvallat veti puoleensa entistä enemmän siirtolaisia, mutta ei niinkään Euroopasta vaan Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Euroopan siirtolaisvirta ulospäin tyrehtyi, mutta mantereen sisäinen siirtolaisuus ja pakolaisuus ovat olleet maailmansotien ja kommunistisen järjestelmän purkautumisen myötä entistäkin voimakkaampia. 2000-luvulla muuttoliike tapahtuu ennen muuta etelästä pohjoiseen. Nyt kyse on joko taloudellisen kahtiajaon aiheuttamasta työperäisestä maahanmuutosta tai kulttuuristen yhteentörmäysten vuoksi tapahtuvasta pakolaisuudesta. Näiden myötä tapahtuvaa monikulttuuristumista Vihavainen ja monet muut vastustavat.

Jatkuvasti kasvavat kansainvaellukset ovat siis jo pitkään olleet merkittävä megatrendi, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa ja laajemminkin Euroopassa tähän ei ole kiinnitetty ainakaan kriittistä huomiota ennen kuin vasta Euroopan muututtua siirtolaisten lähettäjästä niiden vastaanottajaksi. Euroopasta on tullut muuttovoittaja, vaikka ilmiön vastustajat näkevät asian päinvastaisena.

Massiivisia siirtolaisuusvirtoja tapahtuu tänä päivänä kaikkialla, ja ne etenevät aalloittain. Esimerkiksi Pakistanin ja Intian köyhää väestöä muuttaa Lähi-itään, josta väestöä siirtyy puolestaan Eurooppaan. Pohjoisafrikkalaiset pyrkivät puolestaan Välimeren yli Etelä-Eurooppaan, josta nuoret lähtevät työn perässä pohjoisen metropoleihin, kuten Lontooseen ja Pariisiin.

Todelliset kansanvaellukset käynnistyvät todennäköisesti kuitenkin vasta räjähdysmäisen väestönkasvun ja yhä nopeammin todellistuvan ympäristökatastrofin yhteisvaikutuksesta. Jos länsimaisen sivilisaation vastustuskyky vaikuttaa jo nykytilanteessa heikolta, sen mahdollisuudet ottaa kontrolloidusti vastaan ilmastoperäinen kansanvaellus näyttää miltei olemattomalta. Tätä mahdollista kehityskulkua ja sen myötä tapahtuvaa kulttuurien kohtaamista ja sekoittumista ei edesauteta maahanmuuttovastaisuudella. Päinvastoin. Läntisen Rooman ”tuhonneet” kansanvaellukset johtivat osaltaan uudenlaisen Euroopan nousuun, eikä tätä jälkikäteen esitetyissä historiantulkinnoissa esitetä yleensä rappiona vaan kehityksenä. Se voi merkitä edeltäneelle sivilisaatiolle samanaikaisesti sekä tuhoa että uutta nousua.

Nähtäväksi jää, tapahtuvatko muutokset niin hitaasti, etteivät ne suuresti vaikuta yksilöiden elämään, vai johtavatko kehityskulut koko ihmiskuntaa järisyttävään ekologiseen katastrofiin. Markku Wileniuksen mukaan tulevaisuus näyttää erittäin huonolta, mutta samaan aikaan ihmisellä on enemmän eväitä kehityskulun muuttamiseksi kuin koskaan aiemmin. Riippumatta siitä, millaisia tulevaisuuksia edessämme on, historia ei ole lopussa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirkkohistorian dosentti sekä Kirkon tulevaisuuskomitean sihteeri