Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kaikki on kirkossa toisin, arvioi Turun Mikaelin seurakuntapastori Matti Hernesaho, 28. Mutta ei hätää. Kristinuskon kannalta kaikki menee juuri niin kuin pitää.
Matti Hernesaho tunnetaan konservatiivina uudistaja. Parasta hänessä on se, että hän mielellään kertoo, miten toimii ja ajattelee, mutta ei edellytä toisen toimivan tai ajattelevan samoin. Ylöjärveläisenä seurakuntanuorena Hernesaho kasvoi karismaatikoksi. Nyt hän rakentaa nuorten aikuisten kasvavaa jumalanpalvelusyhteisöä Turun Mikaelin seurakunnassa ja johtaa jo kolmatta vuotta Hengen uudistus kirkossamme -liikettä.
Leimautumista yhteen joukkoon Hernesaho vierastaa. Toisaalta raja-aidat eivät hänen sukupolvessaan ole kovin selkeät. Selkeät eivät raja-aidat ole tulevaisuuden kirkossakaan, arvioi Hernesaho. Hän uskoo, että luterilaisen tunnustuskunnan aika on ohi jo vuonna 2040.
– Minun on vaikea nähdä, että paikallisuus ja etnisyys olisivat kristillisen seurakuntaelämän pohjana kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Vaikutteet ovat jo nyt laajat. Luterilaisesta kirkosta tulee moniarvoinen, sisäisesti ekumeeninen toimija, jossa ehkä vain sakramentit säilyvät yhdistävänä tekijänä. Kristikunnan uskomusten ja spiritualiteetin monimuotoisuus tulee tunkeutumaan siihen monesta suunnasta.
Se tarkoittaa tietenkin julkisoikeudellisesta asemasta luopumista, mikä ikinä onkaan exit plan. Protestanttisten kirkkojen rajat kaatuvat. Kaatuuko myös luterilaisuus? Ehkä, ajattelee Hernesaho.
– Oma spiritualiteettini ei ole luterilaista eikä liity kysymykseen tunnustuksesta.
Ennakkoluuloton kokeilija verkostoituu
Maistelemme Matti Hernesahon kanssa kirkon tuoretta strategiaa Ovet auki. Onko siitä suuntaviitaksi kirkolle, jota Hernesaho haluaa uudistaa?
Turun Mikaelin seurakunta tunnetaan paitsi konservatiivisuudestaan ja karismaattisuudestaan myös ennakkoluulottomista kokeiluista ja nuorten täyttämästä kirkosta. Seurakunnan työote on ollut evankelioiva jo vuosikymmeniä. Viimeinen askel on ollut yhteisöjen rakentaminen. Työntekijät on jaettu perustyön ja uusien avausten kehittäjiin.
– Mikaelissa on pitkään ollut käytössä papit baarissa -työtapa. Seurakuntalaisia kutsutaan lätkämatseihin tai elokuviin. Olemme aikaansaavia, koska olemme profiloituneet. Mutta sitä harhaa meillä ei ole, että tämä olisi ainoa oikea tapa.
Luterilaisesta kirkosta tulee moniarvoinen, sisäisesti ekumeeninen toimija, jossa ehkä vain sakramentit säilyvät yhdistävänä tekijänä.
Turun Mikael nostattaa tunteita. Seurakuntaa vierastetaan ja ihaillaan. Seurakuntayhtymässä sitä Hernesahon mukaan saatetaan väliin pitää myös sooloilijana.
– Toisaalta hiippakunnan kirkkoherrat lähettävät työntekijöitään tutustumaan meidän messuihimme. Olemme verkostoituneet kansainvälisesti. Meillä on anglikaaniset New Wine -mentoriseurakunnat Leicesterissä ja Lontoossa. Myös Hengen uudistus kirkossamme yhdistää ja koordinoi samantyyppisiä yhteisöjä.
Seurakunta on mainettaan moniarvoisempi
Strategia ja tulevaisuus edellyttävät yhdenvertaisuutta. Miten sitä rakennetaan lähinnä herätyskristillisenä tunnetussa Turun Mikaelissa?
– Yhdenvertaisuus on nouseva kysymys. Sitä ei voi enää väistää. Nuorten aikuisten maailmassa on selvää, että homo voi olla kristitty ja viedä evankeliumia eteenpäin. Koko seurakunnan osalta elämme murroskohdassa.
Hernesaho ei suostu tekemään yhdenvertaisuudesta seurakunnan jakajaa. Usko Kristukseen yhdistää, vaikka arvot eivät olisi kaikilla samat.
– Emme tietoisesti saarnaa eettisistä kysymyksistä, jotka jakavat mielipiteitä. Pappina näen seurakuntalaisten todellisuuden, mutta tavallinen seurakuntalainen ei välttämättä hahmota, miten erilaisia ryhmiä seurakunnassamme on.
Kaiken lähtökohta on se, että kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat.
Vaikka vastakkainasettelua vältetään, kysymys yhdenvertaisuuden toteutumisesta on Hernesahon mukaan haaste.
– Sateenkaarimessua meillä ei järjestetä eikä kirkon seinässä lue, että tämä on syrjinnästä vapaa alue. Mutta se on ajan ja sopeutumisen kysymys. Opetamme, että pitää hyväksyä toiset. Kaiken lähtökohta on se, että kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat.
Papin tehtävä on varustaa
Kirkon tuoreen strategian erikoisin ehdotus on luoda milleniaalien sukupolven tavoittamiseen valtakunnallinen malli. Juurihan strategia nimesi lähtökohdakseen yksilöllisyyden trendin.
– Ikään kuin milleniaalit olisivat monoliitti, Matti Hernesaho ihmettelee. – Ja mikä olisi heidän tavoittamisensa tarkoitus?
Hernesaho lähestyy nuoria aikuisia lähettämällä kutsun leffaan tai teatteriin postikortilla. Posti on kallis ja tehotonkin tapa, mutta jää monelle mieleen. Vaikka kutsutuista vain joka viides noudattaisi kutsua, moni kotiin jäänytkin muistaa saaneensa kortin ja ilahtuneensa ajatuksesta.
– Jumalanpalveluksiin luomme kulttuuria, jossa kirkolle tullaan viettämään aikaa, ei niinkään harjoittamaan hartautta. Osa väestä istuu kirkkosalissa, osa leikkii kellarissa. Yhdet ovat pihalla, toiset sisällä. Messun aikana toimii kolme eri-ikäisten lasten pyhäkouluryhmää. Vaikka kirkolle kokoontuu vain pieni vähemmistö alueen ihmisistä, haluan purkaa vastakkainasettelua sinne kokoontuvien ja niiden väliltä, joille riittää vain kuulua kirkkoon siellä käymättä.
Vien evankeliumia eteenpäin, kun seurakuntalainen oivaltaa jotakin tai saa välineitä, jotka auttavat häntä toteuttamaan kutsumustaan.
Koko ajan on oltava valmis luopumaan siitä, mikä ei toimi. On tärkeä tunnistaa, että ihan vasta aloitettukin voi olla jo aikansa elänyt.
Kaiken perustana on kuitenkin se, mistä kirkon strategia puhuu määritellessään työntekijän ennemmin valmentajaksi kuin kaiken vastuun kantajaksi. Hernesahon ajattelussa seurakuntalaiset eivät ole hengellisen työn kohteita vaan sen tekijöitä.
– En vie evankeliumia eteenpäin nousemalla saarnapönttöön. Vien sitä eteenpäin, kun seurakuntalainen oivaltaa jotakin tai saa välineitä, jotka auttavat häntä toteuttamaan kutsumustaan.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kuva Hanne Tuulos.