Lapsuuteni vahva kaupunkikokemus oli kesäisen asfaltin huumaava tuoksu. Helsingin serkkujen luona katuvalot ja yömyöhäinen ratikan kiskojen kirskunta pitivät pienemmän kaupungin pojan hereillä. Aika ajoin joku pelastaja-auto ajoi ikkunan alta pillit soiden ja huoneen kattoon heijastuivat vilkkuvat siniset valot.
Päivällä menimme puistoon. Elämän sivuraiteella olleet miehet ruokkivat puluja. He kutsuivat hakemaan leivoksia. Miehet pelottivat, mutta menin ja kurkkasin rasiaan. Sedät heittelivätkin ympäriinsä ruuansulatushäiriötä, eivätkä pullan palasia. Poliisit veivät miehet viihdyttämään muita.
Nuoruuteni Tampereella pelkäsin pahiksia, kunnes kaupungin illat ja judo koulivat pitämään puoleni. Kaupungilla on myös hyviä ihmisiä, jopa enkeleitä. Heitä on enemmän kuin niitä pahoja.
Kaupungin yössä ei voi nähdä tähtiä valojen vuoksi. Mutta valaistuna se on turvallisempi öiselle kulkijalle kuin pimeä.
Kaupunki ei koskaan nuku. Auttajatkin ovat valveilla. Kun Palveleva Puhelin sulkeutuu, niin kohta Aamunkorva-puhelin aukeaa. Jos ambulanssin valot ja äänet herättävät, muistan, että joskus ovat myös minun hätääni varten.
Sunnuntaiaamussa moikaavat kirkonkellot. Joitain voi ärsyttää niiden meteli, mutta toisille se tuo turvallisuutta. Siitä soitosta ihmiset muistavat, että jos tarvitsee kirkkoa, mihin tahansa tarpeeseen, se on yhä olemassa.
Ali Kulhia, kirkkoherra, Akaa. Kuva: Juha Kosonen