ihmisiä rakentamassa taloa
31.1.2020 / Artikkeli

Ihana ja vaarallinen yhteisö

Ihminen on parvieläin. Kuten linnut, mekin tarvitsemme yhteisyyden ilmavirtaa siipiemme alle. Yhteisen hyvän eteen toimiminen kokoaa, kanavoi ja tuottaa energiaa.


Oman hyvinvoinnin tavoittelun ohella maailman pahoinvointi haastaa meitä yhdistymään. Lähiyhteisöjen toimintasäde ei riitä ekologisen eikä asenteellisen ilmastokriisin vaikutusten torjuntaan.

Yhteisöistä puhutaankin yhteiskunnallisissa keskusteluissa toistuvasti kaihoten.  Yhteisöllisyys nähdään ratkaisuna yksinäisyyteen, syrjäytymiseen tai moraalin rapautumiseen, eli modernin maailman tunnistettuihin tai oletettuihin vitsauksiin. 

Toisaalta myös yhteisöjen varjopuolet saavat julkisessa keskustelussa vahvoja sävyjä.   Silloin korostuu yhteisöjen sulkeutuneisuus muuhun maailmaan ja rajoittavuus yksilöihin nähden.

Yhteisöjen ja jännitteiden kirkko


Kirkon suhde yhteisöllisyyden ideaan on ollut aina vahva. Uskovien muodostama seurakuntayhteisö kuvataan Kristuksen ruumiina. Se viestii yhteenkuulumisen ja yhdessä toimimisen teologista merkitystä. Kirkon yhteisönäky on laajentunut uskovien muodostamasta yhteisöllisyydestä erilaisia ihmisiä yhteen kokoamisen suuntaan.

Tällä hetkellä kirkossa on meneillään yhteisöinnostuksen buumi.

Strategiassaan (2014) kirkko osoittaa tunnistavansa myös yhteisöllisyyden varjopuolen. ”Yksilökeskeisyyden ja yhteisöllisyyden välisen jännitteen kanssa eläminen” on määritelty kirkon tavoitteeksi ja haasteeksi. Kyseinen jännite muodostuu uskonnollisissa yhteisöissä siitä, että yksilön moraalisen arvioinnin ja toimijuuden tarvetta ei kyetä yhdistämään yhteisön oppiin ja käytöntöihin. Niissä ja niillä määritellään oikean uskon ja kristillisesti hyvän elämän kriteerejä.

Tällä hetkellä kirkossa on meneillään yhteisöinnostuksen buumi. Mihin se liittyy ja mitä ulottuvuuksia siinä on?  Miten innostus kommunikoi yksilön ja yhteisöllisyyden välisen jännitteen kanssa?

Kirkon verkonkutojat

Kirkko pyrkii olemaan yhteisö – niin maailmanlaajuisesti, kansallisesti kuin paikallisesti. Kirkon ja paikallisen seurakunnan koetaan kuitenkin olevan liian monimuotoinen ja etäinen yhteisöllisyyskokemuksen tuottamiseen.  Työntekijä- ja toimintalähtöinen konsepti ei myöskään asetu riittävästi reiteille, joita ihmiset arjessaan käyttävät. Yhteisöllisyydestä on lähdetty etsimään vastausta havaittuihin muutostarpeisiin.

Ihmiset kokoontuvat harrastusten parissa, verkossa ja tapahtumissa. Kaikkia näitä myös seurakunnat järjestävät. Yhteisössä elävä ei tule vain satunnaisesti tilaisuuksiin, vaan elää elämäänsä muihin ja yhteiseen työhön kiinnittyen.

Sosiaalisuus ja toiminnallisuus nähdään jumalanpalvelusyhteisöissä hengellisyyden osana.

Hengen uudistus kirkossamme- liikkeen sivut konkretisoivat yhteisöjen rakentamistavoitteen ja listaavat olemassa olevia jumalanpalveluyhteisöjä.  Niitä yhdistää yhteys seurakuntaan sekä yhteisöllisyyden tavoite, eli pyrkimys tarjota hengellisyyden ohella verkostoja, ihmissuhteita ja jakamista. Yhteisöjen teologiset painotukset voivat vaihdella, mutta sosiaalisuus ja toiminnallisuus nähdään jumalanpalvelusyhteisöissä hengellisyyden osana.

Samalla voi kysyä: mikä jumalanpalveluyhteisöissä on olennaisesti uutta, toisin, erilaista? Eivätkö perinteiset messutkin tai seurakunnan toiminta ole koonneet, kutsuneet, kiinnittäneet ja mahdollistaneet toimijuutta ja vastuunottoa ja tee niin edelleen, jos niihin osallistuu aktiivisesti?

Onko kysymys tehostetusta kutsumisesta, avarammasta teologiasta, paremmin hajautetusta vastuunjaosta vai näppärämmistä verkonkutojista?


Mistä oikein puhutaan?

Yhteisöjen rakentamistavoite toteuttaa Kristuksen lähetyskäskyä ja vastaa ihmisten syvälle kätkettyyn kaipuuseen. Epävarmuuksien ja uhkakuvien ajassa ihmiset etsivät yhteyttä itsensä, toisiinsa ja Jumalaan, vaikka eivät jälkimmäistä näin nimeäisikään. Yhteisöllisyydellä pyritään seurakunnissa tuomaan armoa, toivoa ja lähimmäisyyttä kuormistaan uupuneiden ulottuville.    

Kirkon yhteisökeskustelussa käsitteet ja työnäyt kuitenkin risteävät ja ajoittain on vaikea tietää, mistä kaikesta yhteisöpuheessa on kyse.  

Yhtäältä puhutaan yhteisöistä, joita rakennetaan ja jotka rakentuvat seurakuntaan, kuten mainitut jumalanpalveluyhteisöt. Niiden toiminta keskittyy seurakunnan tietyn kokoavan toiminnan yhteyteen.  Näin syntynyt yhteisö voi kuitenkin laajentua kattamaan myös muita yhteisöllisyyden muotoja, kun ihmiset suunnittelevat yhdessä messujen ohella muuta toimintaa.

Kirkko rakentuu yhteyden rakentamisen missiosta.

Toisaalta papit ja diakonit ovat tehneet vuosikymmenien ajan työtään työyhteisöissä, sairaaloissa ja oppilaitoksissa kohdaten ihmisiä, osallistuen yhteisöjen arkeen ja tehden työtä niiden kysymysten kanssa, joita yksilöt ja ryhmät näissä ympäristöissä kohtaavat.

Toinen ulottuvuus kirkon yhteisöjuonteessa on siis työ ei -uskonnollisin perustein rakentuneissa yhteisöissä, joihin seurakunnan työntekijä menee tekemään työtään. Hän tekee sitä niissä yhtä lailla lähetyskäskyn, lähimmäisenrakkauden ja rinnalla kulkemisen missiolla. Yhteisöbuumi on herättänyt näkemään ja kehittämään työtä yksilöiden kohtaamisesta yhteisöllisyyden suuntaan, eli hyödyntämään ryhmiä, osallisuutta, ihmisiä yhdistäviä tarpeita ja intressejä. 

Yhteiskunnassa on lisäksi yleistymässä verkostomainen yhteisöllisyys. Se kokoaa ihmisiä edistämään yhdistävää asiaa tai useampia ajankohtaisia teemoja. Näin on syntynyt esimerkiksi Silakkaliike. Mikä on kirkon suhde tällaiseen yhteisöllisyyteen? Miten se voisi toimia tällaisten liikkeiden ja liittymien kanssa tai synnyttää niitä, tehdä työtään niissä?

Neljäs yhteisöjuonne muodostuu kirkon sisällä toimivista yhteisöistä, jotka voivat toimia omassa todellisuudessaan erillään paikallisseurakunnista tai limittyä niihin erilaisten saumakohtien avulla.  Herätysliikkeet ovat esimerkkejä viimeksi mainituista.

Yhteyden unelma

Verkossa aktivoituvat projektiyhteisöt tavoittavat ja saavat ihmisiä liikkeelle. Perinteisiin yhteisöihin juurrutaan ja sitoudutaan perheinä ja sukuina.

Kirkolla on suuri potentiaali niin moderneissa kuin perinteisissä yhteisöissään ja niiden erityispiirteiden ymmärtämisessä ja yhdistämisessä.

Tuoreet jumalanpalveluyhteisöt ovat esimerkki siitä, että erilaisista lähtökohdista tulevat voivat löytää näkemyserojen yli yhdistävän uskon sekä tavan toimia yhdessä.

Kirkko rakentuu yhteyden rakentamisen missiosta. Yhteyden unelma ei ole utopia, vaan samaan aikaan kirkon uusi ja vanha, yhteen tulemisen ja yhdessä tekemisen suunta.

Johanna Hurtig, sosiaalityön dosentti ja pappi, toimii asiantuntijana Kirkkohallituksessa.

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Maansuola Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: