Ja tapahtui niinä päivinä – ja vieläkin tapahtuu

Julkaistu Kategoriat Armo, Yhteiskunnallinen raamattu
Jaa:

Kun hallitsijalta käy käsky, on kansan lähdettävä liikkeelle. Näin on ollut ja näin on aina oleva.

Suuremmat voimat – luonnonmullistukset, maailmanpolitiikka ja valtaapitävien mahtikäskyt – heijastuvat tavallisten ihmisten elämään. Nuoria miehiä on lähetetty sotaan, kokonaisia kansoja on siirretty asumaan paikasta toiseen, pellot on pantu pakettiin ja työn perässä muutettu kaupunkeihin, valtamerten taakse, outoihin oloihin. ”Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin…”

Matkaan on lähdetty sopivalla ja sopimattomalla hetkellä. Mukaan on otettu vain se, mikä mukaan on saatu. Joskus suuri osa omaisuudesta on täytynyt jättää taakse. Toisinaan ei ole ollut mitään taakse jätettävää. Matkalla on yritetty pitää huolta niistä, joiden ei olisi ensinkään pitänyt joutua koko matkalle: pikkulapsista, hauraista vanhuksista, raskaana olevista. ”Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.”

Kun on päästy perille, ei aina ole edes tiedetty, että nyt ollaan perillä. Vastaanotto voi vaihdella epäluulosta avoimeen vihamielisyyteen.

Kun on päästy perille, ei aina ole edes tiedetty, että nyt ollaan perillä. Vastaanotto voi vaihdella epäluulosta avoimeen vihamielisyyteen. Ei täällä ole tilaa, ei ainakaan tuollaisille, jotka puhuvat outoa kieltä tai outoa murretta, jotka näyttävät toisenlaisilta, jotka eivät tunne paikallisia tapoja. ”… heille ei ollut tilaa majapaikassa.”

On niitäkin, jotka eivät lähde mihinkään. Ei ole aikaa eikä mahdollisuutta. On vain työ, jonka varassa on yritettävä sinnitellä päivästä toiseen, olipa arki tai pyhä. Yhä useampi tekee työtä aikaan, jota aikaisemmin kutsuttiin epätyypilliseksi. ”Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa.”

Kun ajattelen nykyelämän todellisuutta jouluevankeliumin valossa, mietin omaa ja toisten paikkaa kertomuksessa.

Kun ajattelen nykyelämän todellisuutta jouluevankeliumin valossa, mietin omaa ja toisten paikkaa kertomuksessa. Missä on Joosef, jonka sydänalaa pusertaa huoli perheen kohtalosta mutta joka vakuuttaa muille, että tästäkin selvitään, vaikka ei itse siihen uskokaan. En kai minä ole majatalon isäntä tai emäntä – tai yksi niistä lukemattomista majatalon isännistä ja emännistä – joka sulkee ovensa ja sanoo: ”Ei meillä ole tilaa. Ei meillä ole varaa auttaa kaikkia.” Missä ovat tämän päivän paimenet, nuo päivästä toiseen pienellä paikalla ja pienellä palkalla sinnittelijät?

Entäpä aasi tai härkä, joita evankeliumitekstissä ei itse asiassa mainita vaan jotka sinne on sijoitettu hurskaan mielikuvituksen tuotteina. Nämä tuskin ymmärtävät, mitä tapahtuu, mutta läsnäolollaan ne tuovat lämpöä ja suojaa. Vai sijoitanko itseni mieluummin johonkin muuhun tekstissä mainitsematta jääneeseen henkilöön?

Ja missä on Maria, joka kätkee näkemänsä ja kuulemansa sydämeensä ja pohtii, uskaltaisiko sittenkin toivoa ja antaa ilolle sijaa. Edes täksi hetkeksi.

Ja tapahtui niinä päivinä. Ja tapahtuu yhä vielä, tänäkin jouluna. Keskelle pelkoa, toivottomuutta, näköalattomuutta ja turtumista Jumala syntyy maailmaan. Ja enkelit laulavat: ”Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Kuva: Veikko Somerpuro

 

 

Outi Lehtipuu on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa