vertaus_samarialainen
23.10.2020 / Henkilöhaastattelut

Kaksi näkyä kirkon yhteiskunnallisesta heräämisestä

Kuopiolaista kirkkoherraa ja helsinkiläistä järjestöaktiivia yhdistää unelma kirkosta, jossa etsittäisiin pelottomasti oikeudenmukaisempaa elämäntapaa ja yhteiskuntaa. Suomalaista uskonnollisuutta hallitsee heidän mielestään yksilön autuuden kysymys. Sanoman pitäisi kasvaa kohti ihmisten välisiä suhteita, politiikkaa ja suhdetta ympäristöön.

Pridearttu

Kirkko voisi olla yhteiskunnan herättäjä. Sillä olisi paljon aineksia osallistua aktiivisesti paremman maailman rakentamiseen. Niin uskoo helsinkiläinen teologian opiskelija, järjestöaktiivi ja luottamushenkilö Arttu Lindroth.

– Yksi laajemman sisäisen muutoksen ilmentymä olisi se, että ihmiset alkaisivat elää ympäristöystävällisemmin. Pitäisi puhua enemmän niistä näkökulmista, jotka kristinuskossa kannustavat toimimaan radikaalin rakkauden puolesta, hän sanoo.

Lindrothilla on omien sanojensa mukaan voimakas maailmanparantamisen halu, ja hän näkee itsensä tulevaisuudessa kirkon pappina. Hänen aktivismiaan ja toimintaansa luottamushenkilönä siivittää tällä hetkellä kitka oman vision ja kirkon arkitodellisuuden välillä.

– Tuntuma on se, että perusseurakuntaelämä keskittyy yksilön ja Jumalan väliseen suhteeseen ja kristityn ja muiden välinen suhde jää paitsioon. Se on selkeä asia, johon haluaisin muutosta. Että kirkko olisi Jumalan valtakunnan edustaja. Haluaisin, että kirkko rohkaisisi ihmisiä toimimaan oikeudenmukaisuuden puolesta käytännössä.

Usko saa aikaan toimintaa

Lindroth uskoo, että yhteiskunnallinen varovaisuus on kansankirkon peruja.

– On ollut tavoite, ettei loukata ketään ja etsitään koko ajan pienintä yhteistä nimittäjää. Mutta se, mitä siitä syntyy, on haaleaa, eikä kovin aikaansaavaa.

Lindroth on teologian opiskelija, Tulkaa kaikki -liikkeen puheenjohtaja, yhteisen kirkkovaltuuston, Töölön neuvoston ja hiippakuntavaltuuston jäsen sekä kirkolliskokouksen toinen varajäsen. Hän kannattaa seurakuntien erilaistumista: mallia, jossa kaupunkilaiset voisivat etsiä itselleen sopivaa hengellistä yhteisöä.

– Kirkon elämä saisi olla monimuotoisempaa kuin tällä hetkellä. Kaltaiseni kristitty esimerkiksi ei välttämättä löydä paikkaansa osoitteen mukaan määräytyvästä yhteisöstä, Lindroth sanoo.

Hänestä yhteisöt, joissa uskoa pidetään elämään syvästi vaikuttavana, ovat usein arvokonservatiivisia.

– Jos sitoutuu vahvasti oman uskonsa mukaiseen elämään, väljät yhteisöt eivät välttämättä puhuttele, koska niissä uskoa ei hahmoteta välttämättä kovin velvoittavana asiana. Haluaisin, että usko saisi ihmiset radikaalillakin tavalla toimimaan yhteisen hyvän puolesta.

Pitäisi puhua enemmän niistä näkökulmista, jotka kristinuskossa kannustavat toimimaan radikaalin rakkauden puolesta.

Lindrothille henkilökohtaisesti kriittisin kysymys on se, miten kirkko suhtautuu marginaaleihin ja vähemmistöihin.

– Kuulun seksuaalivähemmistöön, ja minulle kirkon ei-yksiselitteisen hyväksyvä asenne on valtavan raskas kokemus. Kyse ei ole vain kirkon suhteesta avioliittoon, vaan laajemmin siihen, tuleeko hyväksytyksi. Olen todella sitoutunut kirkkoon, mutta se kieltäytyy näkemästä elämäni todellisuutta.

Tärkeintä olisi Lindrothista vaikuttaa ilmastonmuutoksen ja lajikadon ehkäisyyn. Elokapina-liikkeellä on brittiläisen esikuvansa tapaan kristillinen siipi Kristittyjen Elokapina.

– On toimittava suurella kaliiberilla. En usko pelkkiin yksilöiden kulutusvalintoihin. Keskeistä on tehdä rakenteellisia muutoksia, jotka tukevat yksilöiden valintoja.

– Olen alkanut Elokapinan myötä keskittyä yhä enemmän siihen, mikä on tärkeää. Materialistisen vaurauden lisääntyminen ei enää lisää onnea maissa, joissa peruselintaso on hyvä. Minusta on tullut kulutuskriittinen.

Lindrothin mielestä kirkon tulisi olla herättämässä ihmisiä mielenmuutokseen.

– Ihmisten tulee miettiä, mitä he pitävät elämässä tärkeänä.

Mäkisen uudistusohjelman kirkko on kantaaottava

Kuopion Männistön seurakunnan kirkkoherra Aulikki Mäkisellä on kolme ehdotusta kirkon uudistamisesta.

– Ensiksikin kirkko pitäisi tuoda keskelle elämää siten, että ihmisten elämänkysymykset olisivat totta. Toiseksi pitäisi uskaltaa olla yhteiskunnallisesti rohkeampi ja kantaaottavampi. Kolmanneksi pitäisi uskaltaa puhua Jumalasta niin, että se koskettaa ihmisten elämänkysymyksiä.

Kirkkoherra Aulikki Mäkinen

Mäkisen mielestä suomalainen kristillisyys kärsii pietismin vaikutuksesta. Henkilökohtaisen pelastuksen ja Jumala-suhteen teemat ovat ylikorostuneet suhteessa siihen, mitä uskonnollinen julistus voisi merkitä elämäntavan, yhteiskunnan rakentamisen, toiminnan ja ihmisten keskinäisen elämän kannalta. Yhteiskunnallisuutta varotaan.

– Pitäisi uskaltaa ottaa kantaa asioihin, jotka ovat rakkauden kaksoiskäskyn valossa katsottuna väärin. Kun ihmisellä on vaikeuksia, voidaan tilapäisesti auttaa tai lohduttaa, mutta ihmisten ongelmien taustalla vaikuttaviin rakenteellisiin epäkohtiin ei uskalleta puuttua. Kirkon pitäisi olla myös muutosvoima.

Mäkisen mielestä avainasemassa yhteiskunnallisessa rohkeudessa ovat kirkkoherrat ja piispat. Hänestä työnjako voisi olla sellainen, että piispat käyttäisivät mahdollisuuttaan tavoittaa median kautta suuria yleisöjä.

– Piispoilla on vielä mahdollisuus puhua suurelle joukolle. Heidän roolinsa kirkon julkisuuskuvan suhteen on suuri. He voisivat avautua enemmän ulospäin ja avata suurelle yleisölle kirkon sanomaa.

Mäkinen näkee seurakunnassaan paljon hiljaista ja arkaa uskoa, jota hän haluaisi puolustaa.

– Hiljainen usko hukkuu enemmän ja enemmän varmojen äänten alle. Kirkon työntekijöiden pitää pystyä kertomaan sille pienelle varmemmalle ja äänekkäämmälle sisäpiirille, että usko on asia, joka ei aina pidä ääntä itsestään. Se on avara asia ja hengittää.

Jumalapuheen uudistaminen ei ole helppo tehtävä.

– Liian usein jumalapuhe on joko opillista tai pliisua sanaleikkiä. Kumpikaan näistä, opillisuus tai sanahelinä ei kosketa ihmisen elämänkysymyksiä.

Kirkon työntekijöiden pitää pystyä kertomaan pienelle varmemmalle ja äänekkäämmälle sisäpiirille, että usko on asia, joka ei aina pidä ääntä itsestään. Se on avara asia ja hengittää.

Mäkinen ehdottaa, että teologit pohtisivat kirkon oppia enemmän keskenään ja vähemmän seurakuntalaisille puhuessaan. Sisäistetty ja hyvin mietitty suhde dogmeihin heijastuu kyllä puheessa, mutta opin esitteleminen tai pyöritteleminen ei kohtaa ihmisiä.

– Oppia pitää tutkia, mutta julistamisessa ei ole sen paikka. Jos raamatunteksti ei kohtaa ihmisen elämäntodellisuutta, sillä ei ole merkitystä. Sana ei tule lihaksi.

Mäkisen mielestä kirkkoherran tehtävä on katsoa, että yhteisö elää ja hengittää eikä puhe Jumalasta kapeudu.

– Seurakunnan pitää sekä rakentua yhteisönä että avautua ulospäin, siinä on kaksi suuntaa. Jumalapuhe liittyy tähän. Se ei saa kapeutua pienen joukon puheeksi. Sen täytyy koskettaa muitakin ja olla laajemmin samastuttavaa.

Yksi joukko, joka kirkon pitäisi löytää, on aikuiset, joille seurakunnan nuorisotyö merkitsi aikoinaan paljon.

Uudistumisen tärkein keino on rohkeus

Mäkisen mielestä kirkosta puuttuu rohkeutta, koska on liikaa pelättävää. Kirkossa pitäisi saada kokeilla ja mokata ilman rangaistuksen pelkoa. Virheistä voi oppia, ja niissä tarvitaan yhteisön tukea. Johdon tehtävä on antaa työntekijöille tilaa ja kasvualusta. Kirkossa on liikaa epäonnistumisen pelkoa.

Kun uudistutaan, tulee aina huteja ja ylilyöntejä. Silti työntekijöitä pitäisi rohkaista uudistumaan.

– Kukaan ei nuhtele seurakuntaa, joka ei saa mitään aikaiseksi eikä yritä mitään. Mutta jos yritetään ja tulee vähän tulee ylilyöntejä, nuhdellaan tai rangaistaan, hän tiivistää.

– Pitää myös kestää ihmisten kielteinen palaute. Piispojen tehtävä on kantaa vapautta ja rohkeutta ja lupaa olla eri mieltä. Pitäisi voida kokeilla ja ihan oikeasti yrittää sanoittaa asioita uudella tavalla. Ja kun uudistutaan, tulee aina huteja ja ylilyöntejä. Silti työntekijöitä pitäisi rohkaista uudistumaan.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kuva Pixabay.

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Maansuola Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: