Viimeinen leivänkannikka lojuu leipälaatikossa. Vanhempi ei ole se turvallinen aikuinen, jonka syliin voi juosta, kun pelottaa. Nälkä kipristää pientä vatsaa, mutta vanhempi ei herää, vaikka mitä yrittäisi. Tätäkin on arki lapsen silmin.
Viimeinen pilleri odottaa dosetissaan. Edellinen keskustelukumppani joutui kiiruhtamaan seuraavaan paikkaan sellaista vauhtia, ettei päässyt juttelemaan muusta kuin välttämättömimmistä asioista. Seurana vain seinäkello raksuttaa tunnista toiseen. Tätäkin on arki ikäihmisen silmin.
Keitä ne on ne sankarit? He ovat lämmin katse ovenraossa. He ovat ammattilaisia, jotka ottavat syliin. He ovat arjen kanssakulkijoita, jotka tarjoavat tukea, keskusteluapua ja mahdollisuuksia päästä osaksi yhteisöä juuri silloin, kun omat rahkeet eivät riitä.
Kirkko ja kunnat ovat vuosikymmenien ajan hoitaneet arjensankareiden tehtävää. Kun mikään muu turvaverkko ei nappaa kiinni, me pidämme huolen.
Me olemme se viimesijainen apu, johon on voitava turvautua, kun muut luukut ovat lävähtäneet jo kiinni.
Kirkko ja kunnat ovat vuosikymmenien ajan hoitaneet arjensankareiden tehtävää.
Tätä apua arvostetaan. Tämä apu ansaitsee tarvitsemansa rahoituksen, sillä mikä on se hinta, jonka me todella voimme laskea hädälle? Kuinka paljon se saa maksaa?
Tampereella sosiaali- ja terveyspalveluiden menoissa näkyy huono-osaisuuden kasautuminen. Apua ei ole ollut mahdollisuuksia hakea tai saada oikeaan aikaan riittävää määrää. Ongelmat ovat päässeet versomaan uusia ongelmia.
Tilastojen valossa taustalta löytyy usein työttömyyttä. Vuonna 2017 työttömistä peräti 55,7 prosentilla ei ollut peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Työttömän köyhyys- ja syrjäytymisriski on 20-kertainen palkansaajaan verrattuna. Yksinkertaistaen voisi sanoa työn suojaavan ja pitävän meidät kiinni arjessa ja yhteisöissä.
Miten siis voisimme auttaa tähän noin 55 prosenttiin kuuluvia? Koulutuksella, mahdollisuuksilla opiskella ja tuella, joka auttaa opintiellä. Mutta nämä ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta.
Meidän on kyettävä kehittämään yhteisiä ratkaisuita yhteisiin ongelmiin. Eri toimijoiden yhteistyöllä voimme saavuttaa aidosti toimivia ratkaisuita. Palveluketjut on hiottava saumattomiksi ja sujuviksi, jottei kukaan putoa turvaverkon pienistäkään raoista kesken matkan. Arjen pienistä töyssyistä on matkalla helpompi selvitä kuin kiivetä ylös suurista rotkoista.
Millainen olisikaan yhteiskunta, jossa viimesijainen apu tulisikin ensin?
Toiminnan painopistettä on kyettävä siirtämään ennaltaehkäisevään työhön, jotteivat ongelmat pääse paisumaan. Tämä on kaikkea inhimillisesti tärkeää, mutta se vapauttaa myös resursseja.
Millainen olisikaan yhteiskunta, jossa viimesijainen apu tulisikin ensin? Yhteiskunta, jossa tuen- ja avuntarve tunnistettaisiin ilman monimutkaisia palveluprosesseja. Yhteiskunta, jossa käsi tarttuisi käteen ajoissa.
Kirjoitus on osa Maan suolan Kirjeitä kirkossa -sarjaa
Lauri Lyly on Tampereen pormestari