Kirjailja Kaisa Raittilan avajaispuhe Työttömyyden kriisikokouksessa Alppilan kirkolla 18.10.2017
Yhtäkkiä on liukasta jalan alla. Silmissä sumenee.
Jos jotakin on uumoillut, ajautuminen tapahtumisen kuohuvaan silmään on sittenkin käynyt huomaamatta. Yhtäkkiä vain tajuaa olevansa peruuttamattoman ja suljetun sisällä. Jälkiviisaana voi vielä kuvitella, että olisi ollut jokin mahdollisuus tehdä toisin, torjua, väistää ja pelastua. Mutta se ei ole totta. Vaikeimmat asiat vain tapahtuvat ja vetävät syöveriinsä. Viisaus, jolla kuvittelee voivansa välttää sen vaikean, pitää uskaltaa vaihtaa viisaudeksi, jolla käy vaikeaa kohti.
Minua piinaa muisto rantaan lyövästä aallosta, joka on niin korkea ja voimakas, että luulen hukkuvani. Vaikka olen aivan rannan tuntumassa, pääni yli vyöryvä vesi imaisee minut uudestaan syöveriinsä, monta metriä kerrallaan. Ranta on niin jyrkkä, ettei jalka löydä pohjasta tukea.
Siitä aallosta minut auttoi rannalla päivää paistatelleen miehen ojennettu käsi. Se työntyi aaltoon juuri silloin, kun luulin, että nyt keuhkoni ratkeavat enkä voi muuta kuin vetää vettä sisään.
Luulen, että tuo aalto on jokaiselle tuttu. Kaikki me olemme olleet hukkumisen pisteessä, kukin omalla tavallamme ja kuitenkin myös jollain yhteisellä kauhulla. Emme ehkä sano sitä ääneen. Nyökkäämme heti, kun toinen vain aloittaa. Tunnemme paikan. Tiedämme pään yli vyöryvän veden voiman.
Voisin keskittyä yhteiskunnan rakenteiden epäoikeudenmukaisuuden kääntelyyn, työelämän haurauden pohtimiseen ja jatkuvan epävarmuuden koettelemiin työyhteisöihin. Koska tietenkin, työttömyys on yhteiskunnan kriisi. Se on työelämän ja työyhteisön kriisi. Kumuloituessaan se ei ole vain perheen vaan mahdollisesti myös koko suvun kriisi. Monin paikoin se on kokonaisen paikkakunnan kriisi, ja jättää jälkensä historiankirjoitukseen. Kun joku kertoo olevansa laman lapsi, tiedämme, että hänen vanhempiensa työttömyys on muokannut myös hänen, elämässä parempaa vaihetta elävän, minäkuvaa ja elämänhistoriaa.
Syvimmillään työttömyys on kuitenkin työttömän kriisi. Vaikka koko kylä olisi täynnä työttömiä, minun putoamiseni on minun putoamiseni. Aalto, joka lyö ylitseni, lyö juuri minun ylitseni. Minä olen se, joka pelkää hukkuvansa.
En kiitä kriisiä. En halua ajatella sen opettavan minulle tärkeitä yksityiskohtia elämästä. En kestä ajatella, että oli kaitselmuksen hyvä tahto, että ajauduin siihen järkyttävään peruuttamattomuuden suljettuun tilaan, jollaisena olen elämäni kriisit kokenut.
Mitä kaunista ja hedelmällistä on siinä, että olen äärimmilleni puristettuna miettinyt, millaista olisi ajaa kallioleikkausta päin tai sulkeutua maailmalta nousematta enää koskaan vuoteestaan?
Mikään ei ole saanut minua niin lähelle kuolemaa kuin kriisi. Mikään ei ole riisunut minua yhtä alastomaksi. Mikään muu kuin epäonnistumisen suunnaton aalto ei ole saanut minua tuntemaan yhtä suurta häpeää. Mikään vertaistuki ei ole riittänyt peittämään sitä, mikä on joutunut lohduttomasti raiteiltaan.
Kriisissä on vain yksi hyvä puoli. Se on se, että siinä on ovi.
Kriisissä on vain yksi hyvä puoli. Se on se, että siinä on ovi.
Vaikeaa masennusta sairastavakin tietää, että päivät ovat erilaisia. Pahinta tuskaa seuraa vähemmän paha.
Kriisi ei ole krooninen sairaus niin kuin masennus. Se on paikallinen katastrofi, hirmumyrsky, joka tekee pahaa jälkeä mutta menee ohi. Jos sen pyörteestä pystyisi kävelemään kilometrinkin sivuun, tuntisi taas kovan maan jalkojensa alla.
Kriisillä on kuitenkin kyntensä. Niillä se raapii sitä syvemmät haavat, mitä enemmän yritän sen silmästä paeta.
Vanha testamentti on lohdullinen lukukirja sille, joka ajautuu kriisiin. Sen tuhansia vuosia sitten kirjatuissa käänteissä on monta selviytymiskertomusta.
Satutko muistamaan tämän klassikon: Nälkä on vienyt israelilaiset naapurimaahan leveämmän leivän ääreen. Egyptiläiset ymmärtävät tilaisuutensa tulleen ja tekevät heistä orjiaan. Kansa kärsii. Sitten tulee suuri kansanjohtaja Mooses, joka rohkaisee sorretut nousemaan vastarintaan ja lähtemään pakoon, kotimaata kohti. Kansa tarpoo hiekka-aavikolla neljäkymmentä vuotta ennen kuin on lopulta valmis pääsemään perille.
Mutta jo alkumatkasta kansa joutuu kriisiin. Egyptin kuningas, Faarao, ei tietenkään halua päästää näitä pyramidinrakentajia työmailtaan. Hän kerää parhaat sotilaansa ja lähtee hevosin ja vaunuin hiekassa tarpojien perään. Hevosten korskunta kuuluu yhä selvemmin, vaikka hiekassa tarpojat tiivistävät tahtia.
Kun Mooseksen johtama joukko on tihentyneistä askelista ja tuhoutumisen pelosta hengästyneimmillään, edessä aukeaa meri. Kansaansa johtava Mooses yrittää rauhoitella mieltään. Faaraon sotajoukot lähestyvät. Hiekka pöllyää.
Yhtäkkiä Moosekselle tulee mieleen koskettaa kepillä vettä, tuota merta, joka estää heiltä etenemisen.
Totta, siinä kertomuksessa Jumala kehottaa Moosesta tekemään niin, mutta lopulta olennaista ei ole mikään jumalinen vaan se, että Mooses tekee jotain. Syvimmässä avuttomuudessaan ja kuoleman kidassa, siinä järkyttävässä kahden tulen väliin jäämisen kauhussa hän koskettaa kepillä vettä.
Ja mitä tapahtuu? Käykö niin kuin sadussa ja kepistä kasvaa silta syvän meren yli? Vai tuleeko siitä laiva niin kuin kurpitsasta tulivat vaunut? Ei. Tapahtuu vielä kummempia. Meri jakautuu kahtia ja paljastaa pohjansa kulkutieksi tuossa ihmeellisessä pelastumiskertomuksessa. Niin Mooses johdattaa kansan meren poikki kävellen sen pohjaa pitkin, veden kuohuessa korkeina seinäminä molemmin puolin.
Juuri sellainen on kriisin ovi. Yhtä sietämätön. Paljastaahan se pohjimmaisetkin kivet, ne, joiden olen halunnut hautautuvan meren syvyyksiin ja toisten katseilta iäksi piiloon. Yhtä arvaamaton. Entä jos kuohuvat meren seinämät yhtäkkiä keskellä meren syvintä pohjaa valuvat takaisin tielle ja sulkevat minut pyörteeseensä?
Mikä on kriisimeren pintaa koskettava keppi? Sille voisi antaa nimeksi oivallus tai uskallus, mikäli se ylipäätään on jokin, jota kykenen itse liikuttamaan. Annan sille uhkarohkeamman nimen luottamus.
Mitä muuta tarvitsen äärimmäisessä hädässä yhtä paljon kuin luottamusta?
Mitä muuta tarvitsen äärimmäisessä hädässä yhtä paljon kuin luottamusta?
Mitä enemmän luotan, sitä rauhallisemmin hengitän. Sitä kevyemmin sydämeni lyö. En ole vaaran merkitsemä säntäilijä vaan levollinen tarkkailija.
Meren syöveri vetäytyy varmimmin siellä, missä luottavaisesti astun sen aallokkoon enkä pelkää mennä sitä kohti. Jos kuljemme yhtä matkaa, jonain päivänä olemme Jordanin rannalla, vastapäätä perintömaata, josta aavikon kuumuudessa uneksimme.
Kirjailija Kaisa Raittila
Artikkelikuva: Marc Chagall, Punaisenmeren ylitys. Kuva: Kari Latvus