18.4.2019 / XL-artikkeli

Keskeneräinen kärsivä Kristus

Julkaistu Kategoriat XL-artikkeliAvainsanat , ,
Jaa:

Pastorin ja taiteilijan Ilkka Sariolan työhuoneen nurkassa seisoo keskeneräinen krusifiksi. Se on Sariolan toinen. Ensimmäisen hän oli tehnyt kuuluisan, 1100-luvulla maalatun San Damianon krusifiksin pohjalta. Juuri San Damianon ristin edessä kerrotaan Franciscus Assisilaisen kuulleen Jumalan äänen: ”Mene ja korjaa minun taloni.” Sariolan maalamaa Hiljaisen lauantain krusifiksia voi nykyisin kuunnella Kallion kirkossa. Taiteilijaa itseään puhuttelee nyt toisen näköisen Kristuksen ääni.

Taidehistoriassa krusifiksit voi jakaa kahteen ryhmään. San Damianon krusifiksi on triumfiristi. Voittava Kristus seisoo ristiinnaulittunakin usein selkä suorana. Silmät ovat auki ja kasvot hymyilevät; kuolema on voitettu. Voittavan Kristuksen selän takana risti ei ole kidutusväline vaan valtaistuin. Ensimmäisen krusifiksinsä valmistuessa Sariola ymmärsi maalanneensa Kristuksesta vain yhden puolen.

– Triumfiristin näkökulma on ylösnousseessa Kristuksessa. Se on pääsiäiskertomuksen toinen puoli, mutta siinä ohitetaan teloitus ja kidutus. Mehän murhasimme Jeesuksen!, sanoo Sariola.

Paradoksaalista kyllä, Sariolan mukaan kuva Kristuksesta alkoi muuttua juuri San Damianon ristin puhutteleman Franciscuksen myötä.

Mehän murhasimme Jeesuksen!

– Huomattiin Jeesuksen stigmat ja haavat. Kristityt alkoivat nähdä valtavan epäoikeudenmukaisuuden niin pääsiäisen tapahtumissa kuin ympärilläänkin, koko yhteiskunnassa. Voittava Kristus ei enää puhutellut kansaa, vaan jumalakuvan piti muuttua, sen jälkeen krusifiksienkin Kristus alkoi samaistua ihmisten kärsimyksiin.

Sellaista krusifiksia Sariola alkoi maalata kesällä 2015.

Kuva: Samuli Suonpää

– Kärsivä Kristus on minulle lohdullinen kuva. Paljon lähempänä meitä. Kristus kärsii meidän takiamme, mutta samalla yhdessä meidän kanssamme.

Bluesinsininen ihmisen kärsimys

Sariolan kärsimysristi on hänen näkemyksensä 1200-luvulla maalatusta Giunta Pisalaisen krusifiksista. Samoin kuin San Damianon ristissä, myös Giunta Pisalaisen krusifiksissä Kristusta ympäröivät iso puupaneelit.

– Paneeleihin mahtuu se kertomus, eihän kyse ole vain ristiinnaulitun kärsimyksestä vaan meistä ihmisistä. Myöhemmin renessanssiin ja barokkiin mennessä kuva yksinkertaistui, Jeesuksen anatomia tarkentui. Jeesuksesta tuli anatomisesti oikeampi, mutta stoori unohtuu.

Risti on syvän sininen. Asiantuntija käyttäisi ehkä sanaa preussinsininen, maallikolle tulee ennemmin mieleen sana synkkä. Jos värikartassa olisi koodina bluesinsininen, se olisi juuri tämän värin nimi.

Bluesinsinisen läpi kuultavat luonnoksen ääriviivat. Ne on siirretty paperilta kankaalle hiilisiirrostekniikalla, jonka nyt keski-ikäiset muistavat lapsuudestaan. Mekin jäljensimme Suosikki-lehdestä idolien kuvia paperille leivinpaperin avulla. Sariola on kopioinut kankaalle oman idolinsa – ja sielunmaisemaa.

Maalauksen Kristuksessa ei ole mitään majesteettista, Kristus on pikemminkin lysähtänyt kasaan. Kärsimysristillä ei seistä selkä suorana, ristiinnaulittu Kristus riippuu. Silmät ovat kiinni, kuten kuolleilla ovat, selkä on taipunut, koko vartalo lysähtänyt väsyneen S:n muotoiselle kierteelle. Kun Voittava Kristus oli korostanut ylösnousemuksen ihmettä ja samalla kirkonkin erinomaisuutta, Sariolan Kärsivä Kristus kertoo siitä, mitä ihmiset Jumalan pojalle tekivät – ja toisilleen.

Auraksi taottuun miekkaan on kiinnitetty sateenkaarilippu.

Usein ristin ympärille on maalattu evankeliumien hahmoja, Sariolan Kristusta ympäröi meri. Laivat palavat, alaosan rantaviivassa on panssarieste ja konekiväärimies. Näkökulma väkivallan maisemaan on bunkkerin sisältä. Meri on täynnä odotusta, mutta toisin kuin pääsiäisenä, nyt odotetaan kuolemaa, ei ylösnousemusta.

Kuva: Samuli Suonpää

– Olen ajatellut, että tältä Normandia näytti hävinneen osapuolen silmin. Sieltä on tulossa jotakin pelottavaa ja sitä pelottavaa kohti pitää ampua. Pakoon ei pääse.

Näkökulma ei ole lohdullisempi tulijoidenkaan kannalta. Kristuksen kylki vuotaa mereen.

– Se meri on pian punaista, sinne pitää silti mennä. Tuota konekivääriä kutsuttiin Hitlerin sirkkeliksi. Siellä syntyi nurmikkokin palamaan, niin kuumiksi nuo kävivät.

Rikottu maailma

Sotakuvitus ei ole tradition mukaista. Perinteisesti tähän on kuvattu apostoleja tai muita evankeliumien hahmoja, joskus kaunista ornamentiikkaa. Sariolan ristissä sodan kauhut vievät tilan evankeliumien hahmoilta.

– Halusin tuoda Kristuksen maailmaan, jonka ihminen niin taitavasti osaa rikkoa. Sota on jatkuvaa, suurta epäonnistumista ja täydelliseltä epäonnistumiselta Jeesuksen kuolemankin on täytynyt tuntua. On ristissä silti tilaa muutamalle hahmolle.

Keskeneräisestä maalauksesta niitä on vaikea erottaa, mutta luonnoksessa hahmot näkyvät selvästi. Sariolan krusifiksin laidoille ovat tulossa Johannes ja Maria.

Kuva: Samuli Suonpää

He molemmat pitävät Jeesusta sormesta kiinni.

– Jeesus ei jäänyt aivan yksin vaan Johannes ja Maria olivat hänen kanssaan kärsimyksen loppuun asti. Ajattelen, että he pitävät Jeesusta kiinni ja samalla Jeesus vetää heitä mukaansa.

Missä on tilaa lohdulle ja toivolle?
Kärsimysristiä luetaan alhaalta ylös, opastaa Sariola. Katse kulkee sodan kärsimyksestä ja kuolleesta Jeesuksesta ylös Rauhan vuorelle. Krusifiksin yläosaan on hahmoteltu Jesajan kirjan mukaan susi ja lammas yhteiselle laitumelle, auraksi taottuun miekkaan on kiinnitetty sateenkaarilippu.
– Eläydyin siihen toivoon, että tämä rauhaton, väkivallan maailma häviää. Mutta yhtälailla yksinäisyyden kauhuun, joka on sodassa kaikilla. Ne ovat samaan aikaan läsnä molemmat, toivo ja yksinäisyys.

Keskeneräinen krusifiksi

Myös keskeneräinen krusifiksi on ollut jatkuvasti läsnä Sariolan arjessa, muistuttamassa kärsimyksestä ja olemassaolostaan.

– Keskeneräisyydestä se muistuttaa. Sodan alueeseen en ole ollut tyytyväinen, siitä puuttuu jotakin. Mutta ei maalaaminen siihen pysähtynyt vaan isän kuolemaan.

Ilkka Sariolan isä, emerituspiispa Yrjö Sariola kuoli syksyllä 2016. Siihen saakka taulu oli edistynyt hyvin.

– Isä oli vähitellen heikentynyt ja hän kärsi pitkään. Sitten kun isä kuoli, huomasin, miten paljon Kristuksen kasvoissa oli isää. Sen jälkeen en pystynyt jatkamaan maalaamista. En kyennyt käsittelemään sitä isoa asiaa, mikä isän kuolemaan liittyi. Edes isän usko pelastukseen ei siinä auttanut.

Keskeneräisessä kärsimysristissä pelastus on vielä maalaamatta, krusifiksin huipulla on tyhjä pelastusrengas.

– Se rengas on pelastus. En vain vieläkään tiedä, millainen Kristus sinne kuuluisi.

 

Samuli Suonpää on uskontojournalisti

 

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: