Kuka vierittäisi kiven pois?

Julkaistu Kategoriat Yhteiskunnallinen Raamattu
Jaa:

Kivi kätkee ruumiin. Pääsiäinen muistuttaa, että kivien on aika horjua. Muuten ruumiita tulee aina vain lisää.

Kestävä kuin kivi, kova kuin kivi, kuollut kuin kivi

Kivi sopii haudalle: iso kivi kalliohaudan oven suuhun, pienempi kivi nykyaikaiseksi hautapaadeksi ja vielä pienempi kivi muistokiveksi – kuten Schindlerin lista -elokuvan loppukohtauksessa, jossa juutalaiset henkiinjääneet ja heitä elokuvassa näytelleet tuovat kukin kiven haudalle, vanhaa juutalaista tapaa noudattaen.

Naiset saapuvat Jeesuksen haudalle. Vielä vallitsee pitkänperjantain tunnelma. ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” (Mark. 16:3) Outo kysymys: vasta matkallako asia nousee surijoille mieleen? Myöhemmät evankeliumit katsovat parhaaksi ohittaa koko kysymyksen. Mutta ohittamisen aika on ohi, liian monen naisen kysymys on jäänyt ilmaan: Kuka auttaisi? Kuka vierittäisi ahdistavan möykyn pois? Vastausta ei kuulu. No one. Not me. #metoo.

Kivi kätkee ruumiin. Sen kuuluukin seistä oven tukkeena. Järjestys se olla pitää.

Iso kivi on solidi, tukeva, pysyvä. Kunnollinen talon rakentaja pystyttää kivijalan peruskalliolle, ei hyllyvälle hiekalle. Pietari Peruskallion lausuman tunnustuksen varaan rakentuu koko yhteisö, seurakunta, kirkko. Mutta eipä kuulu Pietaria paikalle, kun naiset kulkevat haudalle. ”Kuka auttaisi meitä?” Kivi peittää elävän Jumalan pojan, jonka valtakoneisto toiseutti kuoliaaksi.

Kiven kovuudella on kääntöpuolensa

Voi minua, jonka sydän on kivikova kun kallioperä, jossa siemen ei kasva (vrt. Mark. 4:5–6).

Voi minua, joka tarjoan ruoaksi kiveä leivän sijasta (vrt. Matt. 7:9), ikään kuin ruokapula olisi jokin luonnonlaki, joka riittäisi selitykseksi 124 miljoonan ihmisen nälänhätään 51 maassa (Global Report on Food Crisis 2018). Miksi Jumala sallii sen? Ihminen sen sallii: globaali epäoikeudenmukaisuus, epätasainen jakaminen, aseelliset konfliktit.

Voi minua, joka katson oikeudekseni heittää ensimmäisen kiven (vrt. Joh. 8:7), ikään kuin oikeaksi koetun asian puolustaminen kelpaisi perusteluksi, kun vihapuhe yltyy, ennakkoluulot mädäntyvät väkivallanteoiksi ja ihminen kivettyy toisen silmissä pelkäksi stereotyypiksi, ryhmänsä edustajaksi.

Jumala hakkaa lakinsa kivitauluihin. Mooses hakkaa nuo taulut säpäleiksi, kun hän suuttuu omaan kansaansa: miksi me palvomme kultaista vasikkaa, kiiltävää ja paljon lupaavaa mutta kovaa ja elotonta kuin kivi?

Mistä tahansa periaatteesta voi tulla kalliohauta, kun se hakataan kiveen. Kivestä syntyy este, muuri, raja – idän ja lännen välille Berliinin malliin, tai pohjoisen ja etelän välille, jos Donald-setä saa päättää. Kivimuuri synnyttää tunteen turvallisuudesta, harhakuvan hallitsemisesta. Paavi Franciscus kommentoi: ”Muurien rakentajat, olivatpa muurit sitten tehty piikkilangasta tai tiiliskivistä, päätyvät rakentamiensa muurien vangeiksi.”

Kiven vangiksi ei tarvitse jäädä

Pääsiäisaamu koittaa, kun naiset haudalla havahtuvat siihen, että kivi on poissa. Se, joka etsii kivettyneitä totuuksia, kuulee sanat: ”Ei hän ole täällä.”

Ylösnoussut voi ehkä kulkea lukkojen läpi, mutta pieni ihminen ei. Tässä maailmassa on minun tehtäväni osallistua esteidenvieritystalkoisiin. On hurskastelua jäädä odottamaan, kunnes enkeli laskeutuu taivaasta. Mutta silloin maa vavahtelee ja kalliot järisevät, jos enkelinä on kuka tahansa, yksi vähäisimmistä, joka raivaa yhdenkin kivisen esteen pois yhteisymmärryksen tieltä.

Mika Aspinen on raamattuteologian kouluttaja, Kirkon koulutuskeskus, Järvenpää

 

 

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: