Kutsu tavarataivaasta yhteiseen pöytään

Julkaistu Kategoriat HenkilöhaastattelutAvainsanat , ,
Jaa:

– Kun kirkolla on vahva hengellinen ydin ja identiteetti, on varaa olla avoin. Toivon kristityiltä rohkeutta keskustella muiden katsomusten edustajien kanssa. Tällaista vuoropuhelua haluan itsekin edistää, sanoo isä Ambrosius.

Kaikki me olemme samassa kirkkoveneessä, viestittää syvällinen mutta helposti lähestyttävä hengenmies, joka on antanut ortodokseille Suomessa ystävälliset kasvot.

Mitä syvemmin pyrimme kasvamaan ihmisinä, sitä ytimekkäämmin matkastamme pääsiäiseen tulee yhteisöllistä. Kirkko ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke. Kristittyjen ei pitäisi olla yhteisessä pöydässä vain toistensa kanssa, vaan antaa panoksensa koko Jumalan luoman maailman menoon, muistuttaa metropoliitta Ambrosius, 75.

– Kristus antoi itsensä ”maailman elämän edestä”. Meidän täytyy jatkaa tätä työtä. Emme voi jäädä Taaborinvuorelle, vaikka siellä olisi miten mukavaa, vaan meidän on palattava matoiseen maailmaan jelppimään ihmisiä.

– Kirkon ikuinen kysymys on, kuinka näemme kärsivässä ihmisessä Kristuksen. On traagista ja surullista, ellei kristittyjen elämäntyylistä näy enemmän se hätä, mitä monet lähimmäiset kokevat elämän perusedellytysten puuttuessa.

Ambrosius viittaa äiti Teresaan. Tämän päivän ahdistusten keskellä meidän on tärkeää muistaa jumalallinen valo, joka säteilee sitä kirkkaammin, mitä sitoutuneemmin elämme diakonista työtä tehneen Teresan esimerkin mukaan.

Paaston aika kannustaa kokonaisvaltaiseen lähimmäisen auttamiseen, taloudellisen, henkisen ja hengellisen tuen tarjoamiseen, kuuntelemiseen ja myötäelämiseen.

– Lähimmäisen palveleminen on osa uskon salaisuutta, Jumalan kohtaamista. Kleemens Aleksandrialainen sanoi: ”Kun näet veljesi, näet Jumalan.”

Totuuden etsiminen yhdistää

Eläkkeellä oleva Helsingin ortodoksisen hiippakunnan metropoliitta asuu perustamassaan Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingin Vuosaaressa. Kokoushotellinakin toimivassa keskuksessa järjestetään seminaareja, luento- ja keskustelutilaisuuksia, taidenäyttelyitä ja retriittejä.

Monet tilaisuuksista ovat luterilaisten organisoimia tai yhteistyössä tehtyjä. Kaikkia kutsuvassa ekumeenisessa hengessä operoiva Ambrosius korostaa kristinuskon universaalia luonnetta.

Esimerkkinä miehen avarasta asenteesta oli piispa Irja Askolan kutsuminen Uspenskin katedraalin alttarille ortodoksien pappisvihkimyksessä vuonna 2015. Partaniekkaiset diakonit lukivat liturgian aikana anomuksia ”piispamme Irjan” puolesta.

– Mystiikka, pyhän kokeminen ja kohtaaminen, ylittää kirkkokuntien ahtaat instituutionaliset rajat. Kaikella aidolla totuuden ja elämän ytimen etsimisellä – tieteellä, taiteella ja uskonnolla – on ihmisyyden kannalta perustavaa merkitystä, Ambrosius katsoo.

Merkittävä askel hänen omalla hengellisellään tiellään oli silmien avautuminen laajasti taiteelle: monet muutkin kuin ikoni- ja kirkkomaalarit kuvaavat upeasti näkymätöntä maailmaa.

– Usko hioo näkökykyämme. Jos meillä on aikaa ja halua hiljentyä, todellisuus voi avautua uudelleen ihmeenä ja lahjana. Samalla on muistettava, että Jumalan antamaa järkeäkin on käytettävä.

Jalkaudu jakamaan toivoa

Isä Ambrosius tietää, että monille aikalaisille spiritualiteetti on tärkeää, mutta uskonnolliset yhteisöt eivät.

– Ajassamme on paljon hengellistä etsintää. Miten saisimme sen kanavoitua kirkon kautta? Olennaista on ainakin se, että annamme ihmisille toivoa ja kuljemme rinnalla. Kirkon on jalkauduttava entistäkin enemmän ja kohdattava ihmiset siellä, missä he ovat.

Kaikella aidolla totuuden ja elämän ytimen etsimisellä – tieteellä, taiteella ja uskonnolla – on ihmisyyden kannalta perustavaa merkitystä.

Verkostoitumisen mestarina tunnetun metropoliitan mielestä jokaisen kristillisen kirkon pitäisi nähdä ihmisten henkinen kaipuu myönteisenä mahdollisuutena.

– Kiistat homoparien vihkimisestä tai Raamatun fundamentalistisesta tulkinnasta ovat marginaalisia ilmiöitä. Elämme ajassa, jossa kirkkojen pitäisi paneutua ydinbisnekseensä eikä yrittää toimia yhtenäiskulttuurin normatiivisen etiikan viimeisenä linnakkeena.

Toinen ortodoksipiispan kysymys kuuluu, kuinka liturgia jatkuu jumalanpalveluksen jälkeen eli miten kirkon jäsenet toteuttavat palvelutehtäväänsä tässä ajassa? Liturgian ja ehtoollisen synnyttämän yhteisöllisyyden kokemuksen tulisi jatkua arjessa.

Oman kirkkonsa haasteista isä Ambrosius nostaa esiin maahanmuuttajien kohtaamisen. Hengellisen kodin löytäminen auttaisi suuresti Suomeen sopeutumista. Ensimmäisenä konkreettisena eleenä saattaisi olla juuri yhteiseen ruokapöytään kutsuminen.

Ota pyhien neuvoista vaari

Onko alakulttuureihin ja kupliin jakautuneessa kulttuurissa enää paluuta laajempaan yhteisöllisyyteen?

Myönteisiä merkkejä yhteisöllisyydestä Ambrosius on nähnyt esimerkiksi Tuomasmessussa, hiljaisuuden liikkeessä, pyhiinvaelluksissa ja kodeissa kokoontuvissa kristittyjen pienyhteisöissä.

– Niitä yhdistää kokemusten jakaminen ja persoonallinen vuorovaikutus.

Elämme ajassa, jossa kirkkojen pitäisi paneutua ydinbisnekseensä eikä yrittää toimia yhtenäiskulttuurin normatiivisen etiikan viimeisenä linnakkeena.

Luterilaiset ovat ammentaneet ortodokseilta asennetta, jolla uskoa lähestytään kaikkien aistien kautta. Mystiikan teologia, luostarihengellisyydestä ammentava hiljaisuuden viljely, ikonit, tuohukset, pyhiinvaellukset ja rohkeampi värien käyttö rikastuttavat myös monen protestantin spiritualiteettia.

Ambrosius nostaa idän kirkosta kristittyjen yhteiseen pöytään jaettavaksi vielä yhden viisauden. Hengellisen tien kulkijan kannattaa ottaa kokeneempien kristittyjen ja ”pyhien” neuvoista vaari. Luotettava sielunhoitaja tai vierellä kulkija voi avata uusia polunpäitä pyhiinvaeltajille ja etsijöille.

Kristittyjen yhteiseen pöytään hakeutuminen kuuluu erityisesti pääsiäiseen.

– On kummallista, miten monet kristityt pärjäävät ilman yhteyttä seurakuntaansa. Kirkolla olisi niin paljon annettavaa heidän kokonaisvaltaiseen hyvinvointiinsa.

Huutomerkki kerskakuluttajille

Moni on mielessään tai konkreettisesti erkaantunut perheen, työtoverien, sukulaisten ja seurakunnan yhteisestä pöydästä jo kauan ennen koronaa. Kristityn ei tarvitse jäädä tähän vieraantumisen tilaan.

– Paasto on kuin tuhlaajapojan paluu itsekeskeisyydestä takaisin isän kotiin – Kristuksen ja toinen toistemme yhteyteen. Matkaan liittyy katumus, mutta kysymys ei ole suorituksesta vaan saamastamme lahjasta: meidät otetaan ehdoitta vastaan.

Paastolla pyritään eroon pahoista ajatuksista ja teoista ja kurotetaan kohti yksinkertaista ja laadukasta elämää.

– Paasto koskettaa elämäntapamme perusteita. Se on huutomerkki kulutukselle, tavaran keräilylle ja turhalle rekvisiitalle. Askeesi haastaa koko länsimaisen elämänmenon.

– Tavarataivaasta on tullut monelle vankila. Ostoskeskuksista on muodostunut materialistisen shoppailun pyhäkköjä. Miten voisimme välttää menemästä virran mukana? Vai olemmeko samanlaisia shoppailijoita? Rasitukseksi luonnolle, toisillemme ja itsellemme?

Paastolla pahin versio itsestä

Metropoliitta hahmottaa, että pääsiäisen mysteeri on paratiisin esimakua ja iloa. Ylösnousseen Kristuksen kirkkaudesta avautuu näköala tuonpuoleiseen ja iankaikkisuuteen, joka murtautuu aikaamme.

Todellisuutemme lävistävän Jumalan valtakunnan valossa arkisten rutiinien tilalle voi löytyä jotain uutta ja parempaa.

– Moni luulee paaston olevan niuhotusta tai masokismia. Paasto on päinvastoin vapautumista turhista ähkyn aiheuttajista, tarpeettomista ja rasittavista sidonnaisuuksista. Kilvoittelija etsii kultaista keskitietä, kohtuullisuutta ja kokonaisvaltaista yhteyttä hengen ja ruumiin välillä.

– Kysymys on sydämen syväpuhdistamisesta: millä täytän sen tilan, joka paastotessa vapautuu, ja ajan, joka jää yli? Esimerkiksi hyvän kirjan lukeminen voi avata uuden maailman, ortodoksijohtaja opastaa.

Monen kansalaisen kilvoittelu ei etene sen paremmin fyysisellä kuin hengellisellä tasollakaan. Pyristelyä ”paremmaksi versioksi omasta itsestä” leimaa pikemminkin kommunistien perinteinen tekniikka, jonka Lenin hahmotteli vuonna 1904 teoksessaan Askel eteenpäin, kaksi askelta taaksepäin.

Kilvoittelija etsii kultaista keskitietä, kohtuullisuutta ja kokonaisvaltaista yhteyttä hengen ja ruumiin välillä.

Heikkoa ihmisluontoa ymmärtävä ja kokenut sielunhoitaja rohkaisee hymyillen kilvoittelussaan epäonnistuneita.

– Ellei jaksa paastota, pysähtyä ja hiljentyä, pääsiäisjuhla voi tietysti tuntua laimeammalta. Ei ole kuitenkaan yhtä oikeaa paastomallia. Jokainen paastoaa voimiensa mukaan – voihan sitä aina yrittää edes pikkuisen…

Kristikunnan suuren juhlaan, paastoon ja yhteiseen pääsiäispöytään voi liittyä milloin vain. Vielä ehtii. Koskaan ei ole liian myöhäistä, isä Ambrosius rohkaisee.

– Ristin ryövärin katumus jäi jokseenkin viime tippaan, mutta niin vain hänkin kerkesi mukaan yhdennellätoista hetkellä!

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Maansuola Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: