Mikä sai luterilaiset siirtämään pääsiäisen kelloa puoli vuorokautta aikaisemmaksi? Ja mihin katkeaa pääsiäisen leikki?
Kun ennen lähdettiin jouluaamun kirkkoon suoraan lypsyltä, huuruavat nyt jouluyön messussa aattoaterian digestiivit. Myös pääsiäisen korkea hetki on siirtynyt monessa seurakunnassa pääsiäisyöhön.
Epävirallisen kyselyn perusteella yö tuo kirkkoon uutta väkeä. Tavan yleistyminen kertoo myös vuorokausirytmin muutoksesta ja kaupungistumisesta.
Ortodoksien ja katolilaisten intensiivinen hiljainen viikko huipentuu hetkeen, jona pääsiäisvuorokausi alkaa. Kulkueessa kierretään kirkkoa troparia laulaen. Pääsiäistuli syttyy, ja juhlivien lasit kilisevät pikkutunneille.
Luterilainen perinne vasta hakee muotoaan.
Soitan koronakaranteenista Toijalaan. Arvaan, että Mika K T Pajusella on asiasta paljonkin sanottavaa. Hiljaisuuden Ystävien toiminnanjohtaja on paitsi luterilainen myös anglikaanikirkon pappi.
Tyhjän haudan paikasta
Olemme Mika Pajusen kanssa yhtä mieltä: Keltainen narsissi ei ole onnistunut räjäyttämään alttarille iloa. Auttaako kellonajan vaihtaminen, jos sisältö on sama? Onko luterilaisen pääsiäisen eväät syöty jo etukäteen?
Emme ajattele vain virpomispalkkoja vaan itse tarinaa.
Koska niinhän sen pitäisi mennä, että paaston päättyessä tunnelma hiljaisella viikolla tihenee. Kiirastorstain viimeisen aterian jalkojenpesusta siirrytään valvomaan pyhitetyn sakramentin ääreen, pitkäperjantaina seurataan kärsimystie ristin suutelemiseen saakka, ja vasta riisutun lauantain jälkeen väännetään pääsiäisyönä nupit kaakkoon, kuten Mika Pajunen sanoo.
– Korkit poksahtelevat. Veitsi painuu mehevään paistiin. Neljänkymmenen päivän paasto päättyy.
Se on konkreettinen, odotettu käänne.
Luterilaisittain tarina on usein päättynyt jo ennen pääsiäispyhiä. Hiljaisella viikolla on kuljettu pääsiäisvaelluksella tyhjään hautaan saakka, vaikka kertomuksen voisi pysäyttää Jeesuksen kuolemaan niin kuin ristintien hartaudessa. Silloin olisi syy tulla pääsiäisenä tarkistamaan, miten lopulta kävi, sen sijaan, että lähtisi laskettelurinteeseen tai mökille haravoimaan.
Ruumiillisuudesta
Katolisissa kirkoissa esineet puhuvat: hiljaisella viikolla peitetään pyhien kuvat. Pitkäperjantaina kynttilänjalat makaavat ryppyyn vedetyllä liinalla. Sivukappelin vitriinissä maannut Jeesus kiertää kulkueessa kylän kujat ja asetetaan surtavaksi alttarin ääreen.
Vuodesta toiseen levitetään samat kankaat. Vuodesta toiseen painaa kuollut Jeesus kantovuorossa olevien olkapäitä.
On eri asia katsella suntion asettelemia pajunkissoja alttarilla kuin tuoda omat messuun ja viedä ne siunattuina kotiin.
– Ilo syntyy kontrastista, Mika Pajunen sanoo. – Ilo syntyy siitä, että uskalletaan näyttää tunteita.
Luterilaista kristillisyyttä uhkaa juhlan korkean ajan kadottaminen.
Pääsiäisen ilo on syvältä pulppuavaa riemua, helpotusta siitä, että Kaislameren vedet väistyvät ja kuiviin luihin puhkeaa elämä.
Liturgisesti pääsiäisenä lähdetään koko kaistan leveydeltä. Siihen on rakennettava momentum, jossa ei vain todeta, että näin se meni, vaan eletään se uudestaan.
– Jos ihminen pienennetään ajatteleviksi aivoiksi, tulee exkarnaatio. Liha irtoaa. Tunteet eivät ole pään ajatuksia, ne ravistelevat koko ruumista.
Pääsiäisen lyhyydestä
Pääsiäisen teologiaamme ei näverrä vain ruumiillisuuden puute vaan ennakoiminen ja kiire. Jos yön messulla etsimmekin kokemuksellista mystiikkaa, siitä päästyämme kokoilemme pääsiäistä jo kasaan. Vaikka se on vasta alullaan.
– Luterilaiset ehdottavat kokouksia heti tiistaiksi, pääsiäisviikolle, päivittelee Mika Pajunen.
Muilla kirkkokunnilla juhla jatkuu koko viikon niin, että anglikaaneilla seuraava sunnuntai tunnetaan nimellä low sunday. Silloin vakituinen väki huilaa ja messua toimittavat kivien ja kantojen alta kaivetut sijaiset.
Luterilaista kristillisyyttä uhkaa juhlan korkean ajan kadottaminen. Eivätkä ohuet pääsiäisperinteet onnistu nostattamaan juhlaa niille, jotka pääsiäisyön korkean hetken aikaan ovat jo nukkumassa. Ortodokseilla toinen pääsiäispäivä kokoaa kirkolle perheet lasten pääsiäiseen.
Leikin lumouksesta
Kannamme vuosituhantista muistia. Jatkamme sukupolvelta toiselle siirtynyttä leikkiä. Sen lumous katoaa, jos emme ole tosissamme.
Ja vaikka lumous on särkynyt ja muisti katkennut, leikin uudelleen tuominen ei ole palaamista esimoderniin aikaan, jossa oltiin ulkoisten voimien armoilla. Se on sitä, että lähdetään mukaan siihen, mikä ei vielä ole silkkaa puhdasta järkeä.
Kun Mika Pajunen anglikaanipappina romahtaa pitkäperjantaina alttarin eteen kuin hautakiven päälle, hän kantaa 400-luvulta näihin päiviin jatkunutta hartausperinnettä, jonka pyhiinvaeltajat Pyhällä maalla kirjoittivat aikanaan muistiin.
Kärsimystien paikalta toiseen kulkeminen on ruumiillisuutta, jonka tarpeesta kertoo myös pääsiäisvaellusten suosio. Satunnainen seurakuntalainenkin muistaa, milloin hänelle on osunut siinä mieluinen rooli.
– Siinä lähdetään leikkiin mukaan, Mika Pajunen sanoo. – Mutta miksi emme uskalla tehdä sitä samaa messussa?
Kaisa Raittila on kirjailija, joka kirjoitti tekstin ja otti artikkelikuvan.