25.11.2016 / Yleinen

Matkalla alas

Julkaistu Kategoriat YleinenAvainsanat ,
Jaa:
Timo Vihavainen (Kuva: Wikipedia)
Timo Vihavainen
(Kuva: Wikipedia)

Mikko Malkavaaran havainto (Kytkin 9.5.2016) on tietenkin aivan oikea. Euroopan ja jopa yleisemmin länsimaiden merkityksen lasku maailmassa on tosiasia, jota ei voi kieltää. Eipä siis ihme, että niin moni kirjoittaja on siihen puuttunut.

Malkavaaran katsaus on ansiokas enkä tunne tarvetta sen yksityiskohtia enempää kommentoida. Käsitellyt kirjat lähtevät kukin omalta kannaltaan ja niiden keskinäistä suhdetta tai paremmuutta tuskin kannattaa yrittää ainakaan tässä selvittää. Siitä saatava hyötykin voisi olla kyseenalainen.

Listaan olisi toki voinut lisätä montakin teosta. Itse olisin ottanut myös ranskalaisia annalisteja, kuten Pierre Chaunu. Chaunun teos Histoire et décadence ilmestyi vuonna 1981 ja käsittelee demografisia muutoksia. Euroopan romahtanut syntyvyys on sen kirjoittajalle merkki rappiosta, dekadenssista. Kysymys on kulttuurista, mutta syntyvyys ilmentää sitä paremmin kuin mikään toinen seikka.

Milloin aikamme kriisi on alkanut?

Malkavaaran esittämät vuodet 1979-1980 muistuvat kyllä allekirjoittaneenkin mieleen eräänlaisena käännekohtana. Silloin alkoi virtaus takaisin Neuvostoliiton ja oikeaoppisen kommunismin ihailusta ”uusfilosofiaan”. Utopian umpikuja oli viimeinkin ymmärretty jopa maamme älymystön piirissä.

Malkavaaran esittämät vuodet 1979-1980 muistuvat kyllä allekirjoittaneenkin mieleen eräänlaisena käännekohtana

Ehkäpä tässä tosiaan oli se suuri symbolinen vedenjakaja, joka laajemminkin merkitsi niin sanotun modernin projektin kulminoitumista ja siirtymistä ”edistyksen” ajasta pelottavan tulevaisuuden varjossa elämiseen.

Muihin ajan merkkeihin antoi tärkeän lisänsä Rooman klubi ja sen hyvin pessimistiset arviot siitä, mitä ihmiskunnalla on edessään.

Muutos oli merkittävä, nopea ja perusteellinen ajatellen sitä utooppisuuden määrää, joka oli latautunut sen naiivin nuorison mieleen, joka Pariisissa vielä vuonna 1968 halusi rakentaa täysin radikaalin eli juurista irrotetun utopian valtakunnan tuon hetken kiinalaisille, äärimmäisen egalitarismin periaatteille.

Wooden Bridge

Vuoden 1968 kulttuurivallankumouksellisten haluama katkos menneisyyteen oli heidän kuvitelmissaan totaalinen. Menneisyydestä ei kuitenkaan voi olla vapaa ja tietenkin myös tämä radikaali nuoriso seurasi länsimaisen aatehistorian monia esikuvia.

Niitä olivat yhä uudelleen antaneet aikansa utopisteille niin Platon, Thomas More, Thomas Münzer, Gracchus Babeuf, Henri de Saint-Simon, Charles Fourier ja monet muut, uudemmista merkittävimpiä olivat tietenkin Lenin, Stalin ja Mao.

Vuoden 1968 kulttuurivallankumous oli paljon enemmän kuin muutaman tuhannen sekopäisen nuoren riehuntaa. Kyseessä oli sodanjälkeisen sukupolven reaktio historiaansa ja siihen kulttuuriin, jonka sen edeltäjät olivat luoneet.

Tämä reaktio oli vielä optimistinen ja näki edellä mainitun, länsimaisen kulttuurin aluskasvillisuutena kehittyneen, utopian nyt aivan käden ulottuvilla olevana mahdollisuutena. Tämä sukupolvi myös sai omakohtaisesti hyvin pian kokea utopiansa romahduksen.

Kulttuurivallankumouksen sukupolvi oli myös ensimmäinen todellinen jälkikristillinen sukupolvi. Vasta sodan jälkeen valistuksen uskonnonvastainen projekti oli ulottanut vaikutuksensa yhteiskunnan kaikille tasoille. Yläluokkahan oli tullut mukaan jo 1700-luvulla ja porvaristokin 1800-luvulla.

1970-luvulla ”pitkä keskiaika” eli uskonnon aikakausi päättyi Ranskassa, kuten annalisti Pierre Nora on asian ilmaissut. Pian sen jälkeen oli myös sekulaarisen utopian vuoro päättyä ja Neuvostoliiton romahdettua läntisessä maailmassa siirryttiin avoimen kyyniseen ja tyhjään postmodernin aikakauteen.

Kehitys ei toki ole mennyt eikä mene tasaisesti ja vailla trendivaihteluita. Vuoden 2000 tienoilla Eurooppa itse asiassa näyttikin yllättäen olevan uuden suuren lentonsa alussa, valtavana voimana, sekulaarin moraalinsa auktoriteetin ja taloutensa mahdin siivittämänä.

Itse asiassa kirjoitus seinällä oli ollut jo kauan jokaisen luettavissa. Chaunu oli jo vuonna 1981 kirjoittanut demografiasta, joka oli sekä valtavan merkityksen omaava kulttuurinen viesti että jo sinänsä riittävä syy Euroopan kohtalolle: nopealle vaipumiselle pois maailman huipulta. Kyse oli kohtalosta eikä valinnasta.

Talouden keskusten siirtyminen Aasiaan oli ollut ilmeistä jo Oswald Spenglerille 1930-luvulla ja Wilhelm Fucksin kaltaiset analyytikot vahvistivat asian 1960-luvulla.

Kiina ei jaa niitä kristillisiä arvoja, joille yksilökeskeinen läntinen kulttuuri perustuu. Se on käytännössä hylännyt Maon edustaman utopismin ja palannut konfutselaiseen maailmankatsomukseen. Samuel Huntington puhui aikoinaan ”ohuista” arvoista eli sellaisista yleisistä periaatteista, jotka ovat yhteisiä eri kulttuureissa.

Tulevaisuuden maailma on kaiketi koetettava perustaa niille. EU:n julistamat ”uudet” eurooppalaiset arvot, jotka on tärkeiltä osin hylätty myös Yhdysvalloissa ja Venäjällä, ovat tulevaisuuden maailmassa yhä vähemmän merkittäviä. Tuleeko niistä jossakin vaiheessa marginaalisia?

Ehkäpä. Euroopan todellisen kulttuurisen perinnön häviämistä se ei merkitse. Eurooppalaisen kulttuurin prestiisi on tänä päivänä yhä valtava koko maailmassa. Kuten kerran antiikin Kreikka sen valloittaneelle Roomalle, Eurooppa on monessa suhteessa suuri esikuva myös niille, jotka ovat syrjäyttäneet tai syrjäyttämättä sen taloudellisina mahteina.

Mutta kehitys jatkuu ja sen suunnan tiedämme jo demografian ja talouden osalta. Entä tuleeko kristinusko joskus tiensä päähän vai onko se jo tullut? Uskonnon renessanssia sanan perinteisessä mielessä on juuri nyt vaikea kuvitella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se voisi olla mahdollinen.

Jos ja kun maailma joutuu tulevaisuudessa tilanteeseen, jossa totaalinen tuho nähdään selvänä edessä, lienee uskontojen renessanssi odotettavissa

”Eurooppalaiset arvot” EU:n julistamina sekulaarisina versioina tuskin ovat kovin kilpailukykyisiä tulevaisuuden maailmassa, jossa koko maanosan painoarvo laskee. On helpompaa kuvitella, että kristinuskolla sanan perinteisessä eikä sen maallisessa, eurooppalaisessa mielessä olisi tulevaisuutta siellä, missä se tarjoaa uuden vaihtoehdon.

Kiina on tässä suhteessa kiinnostava esimerkki. Siellähän kristinusko on saanut niin suurta suosiota, että vallanpitäjät näyttävät jo asiasta hermostuvan. Kuitenkin Kiinaa voi pitää jo kauan sitten maallistuneena ja jopa uskonnottomana maana.

Jos ja kun maailma joutuu tulevaisuudessa tilanteeseen, jossa totaalinen tuho nähdään selvänä edessä, lienee uskontojen renessanssi odotettavissa. Nykyisen eurooppalaisen synkretismin tuntien voisi kuvitella uskonnollisen ajattelun ja kokemuksen silloin saavan merkittävästi nykyisestä valtavirrasta poikkeavia muotoja. Tokihan myös tämä alue on aina ollut jatkuvan muutoksen tilassa.

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: