Perinteiset tiernapojat Oulussa

Maurien kuningas ei enää lankkaa naamaansa

Julkaistu Kategoriat HenkilöhaastattelutAvainsanat
Jaa:

Tiernapoikaperinne uudistuu voidakseen säilyä.

”Feministi-Saarinen haluaa tuhota hienon poikakulttuurin.” Niin Oulun tuomiorovasti Satu Saarinen on saanut kuulla. Saarinen kun haluaa Tiernasäätiön hallituksen kanssa tehdä murjaanien kuninkaasta maurien kuninkaan ja lopettaa perinteen, jossa kuninkaan kasvot maalataan mustiksi.

Murjaanien kuningas on yksi Jeesuksen seimen ääreen tulevista itäisen maan viisaista. Nimi juontaa juurensa berbereihin, maureihin, nykyiseen Algeriaan ja Pohjois-Marokkoon. Vaikka rooliasulla ei ole tiernapoikanäytelmässä tarkoitettu halventaa afrikkalaista tietäjää, aika on ajanut ihonvärin osoittelun ohi. Oululaiset ovat jo riittämiin todistaneet turistien pöyristymistä tiernahahmojen äärellä.

– Tiernapoikaesitystä, joka meidän suomalaisten silmään on tuttu ja harmiton, on osattava katsoa ulkopuolelta. Jos jatkamme vanhaan tapaan, saattaa meiltä mennä lapsi pesuveden mukana ja menetämme koko arvokkaan perinteen, Satu Saarinen sanoo.

Murjaanien kuningas vertautuu tahattomasti alistavaan ja rasistiseen Zwarte Piet -kulttuuriin, joka Hollannissa ja Belgiassa tuo joulupukin apuriksi kolonialismista ja orjuudesta muistuttavan Mustan Peten. Siksi on tärkeää, että se, mitä ei ole tarkoitettu halventavaksi, ei myöskään anna aineksia sellaiseen.

Raamatun ja legendan pohjalta

Tiernapojat ei ole oululainen keksintö. Tähden (saksan Stern, ruotsin stjärna) ympärille rakentuva joulun kertomus on keskiaikaisten mysteerinäytelmien sukua. Raamattu ja legendat kertovat kolmesta kuninkaasta, tietäjästä tai maagista, jotka saapuivat astrologisten merkkien johdattamina etsimään vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta. Kirkkotaide on kuvannut heidät kolmen maanosan, Euroopan, Afrikan ja Aasian edustajina.

Oulussa ensimmäinen kirjallinen merkintä tiernapojista on vuodelta 1873. Virallisia tiernakilpailuja on järjestetty 1930-luvulta asti, Tiernasäätiön ohjauksessa vuodesta 2005. Kilpailijat tulevat eri puolilta Suomea.

Kisassa on Satu Saarisen mukaan huumoria ja yhdessä tekemisen iloa. Esittäjät eivät vain laula vaan myös ompelevat vaatteet ja askartelevat tarpeet. Kilpailun järjestäminen yhdistää seurakunnan, kaupungin ja monet muut oululaiset toimijat.

Hirmuhallitsija ja rauhanruhtinas kohtaavat

Blackface-ilmiön takia säätiö on ajanut sääntömuutosta murjaanien kuninkaan hahmoon, mutta keskustelua on ollut myös lastenmurhan julmuudesta, kertoo Saarinen.

– Sen osalta säätiö päätyi säilyttäjäksi. Herodes oli hirmuhallitsija, jollaisia historia ja oma aikammekin tuntee. Kertomuksessa se on vastakohtana maailman pelastajan ja rauhanruhtinaan syntymälle.

Maailman yksinvaltiaat lähettävät yhä lapsia kuolemaan ja toiset heitä tappamaan. Tarina tuomitsee tyrannian, joka ei ole vain historiaa vaan totta edelleen.

Samalla kun tiernaperinne on lasten ja nuorten kulttuuria ja merkillinen yhdistelmä Raamatun ajan ja Suomen historiaa, se on kuva tästä hetkestä. Maailman yksinvaltiaat lähettävät yhä lapsia kuolemaan ja toiset heitä tappamaan. Tarina tuomitsee tyrannian, joka ei ole vain historiaa vaan totta edelleen.

Niin käy oululaisen Sofia Magdalena -kuoron esittämässä ja Yrjö Hjeltin säveltämässä Tiernapoikanäytelmässä, jossa Knihti palaa tuskissaan ja käsiään väännellen tehtäväänsä suorittamasta. Herodeksen hänelle kunniamerkiksi tarkoittama miekanpiirto muuttuu lähtemättömäksi leimaksi suuresta vääryydestä, jonka Knihti on joutunut Herodeksen hirmuvallan alla panemaan toimeen.

Kahden taustan kansalaisena

Satu Saarinen tuntee eteläafrikkalaisen ja botswanalaisen lapsen adoptioäitinä jännitteen arjessaan joka päivä. Ihonväri ei kerro kulttuuristataustaa.

– Oululaisessa perheessämme on kasvanut kaksi alkuperältään afrikkalaista mutta kulttuurisesti täysin valkoista lasta. Niin heihin ei kuitenkaan ihonvärin takia Suomessa suhtauduta. Kun 14-vuotiaani puhuu väkivaltaisesti kuolleesta George Floydista, hän ei puhu vain vieraan maan uutisesta vaan todellisuudesta, joka koskee myös häntä. Ja toisaalta, kun hän asettuu osaksi afrikkalaisten kulttuuria, hän on joko väärä tai eksoottinen valkoisen maailman vierailija.

Kun Saarisen perheessä lähdetään lomalle, lähdetään usein Afrikkaan, lasten synnyinseuduille ja isän työn perässä. Saarisen perheelle se tarkoittaa Etelä-Afrikkaa, Botswanaa, Swasimaata, Mosambikia, Namibiaa. Avoin adoptio on nuoremman lapsen kohdalla tärkeä syy tavata biologista perhettä.

– Lapset haaveilevat aurinkolomista ”Balilla ja paratiiseissa”. ”Me joudutaan aina Afrikkaan”, he sanovat. ”Ei jaksa taas niitä leijonia. Pääsispä rantalomalle Kreikkaan.”

Kohti yhteisöllistä avartumista

Toisaalta toinen kotimaa on hyvä vedätysnaru, kun teini-ikäinen hakee irtiottoa. Kotoisaan kärhämään saa sävyjä, kun rupeaa pakkaamaan matkalaukkuaan ja ilmoittaa vaihtavansa maanosaa.

– Kansainvälinen adoptio on ihan toista siinä vaiheessa, kun suloiset pallerot istuvat vaunuissaan, syövät raksuja ja ohikulkija kysyy, saako tukkaan koskea. Äitiään päätä pitempi nuori on mamu ja elää ihan toisessa maailmassa, jossa arkinen rasismi saattaa määrittää ihmisten katsetta, Satu Saarinen sanoo.

– Vartija on tullut kysymään minulta, onko tämä ihminen häiriöksi, kun olen jutellut poikani ja hänen kavereidensa kanssa kauppakeskuksen käytävällä.

Suhteemme vieraaseen näkyy suuressa ja pienessä. Saarisen perheessä asia konkretisoituu päivittäisissä puheissa ja kokemuksissa. Tiernapoikaperinteen uudistaminen maurien kuninkaan osalta kertoo yhteisöllisen ymmärryksen avartumisesta.

Rasistisesta tai osoittelevasta puheenparresta luopuminen ei kysy kuin sivistystä ja hyvää tahtoa.

Miksi tieten tahtoen pitää kiinni siitä, minkä tietää loukkaavaksi? Lakupötköt kääritään jo uudenlaiseen paperiin, suklaaherkku on nimeltään pusu ja Musta Pekka -peli on vedetty myynnistä. Rasistisesta tai osoittelevasta puheenparresta luopuminen ei kysy kuin sivistystä ja hyvää tahtoa. Jokainen tiernajoukkue luo esiintymisellään uutta perinnettä, mutta sulkematta ketään ulkopuolelle.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kuvassa tiernapojat Oulusta vuonna 1919. Kuva Samuli Paulaharju.