24.5.2019 / Artikkeli

Mestari meni – mitä nyt?

Helatorstaina Mestari lähti, eikä uusia mestareita ole luvassa. Tarjokkaita kyllä on. Kuka meitä johtaa ja mihin suuntaan? Mestari, näytä meille tie!

Vahvan johtajan kaipuu tuntuu olevan sisäänrakennettu siellä, missä kaksi tai kolme on koolla. Asiat ovat monimutkaisia, elämä on monimutkaista. On niin paljon helpompaa, jos joku toinen ottaa vastuun vaikeista päätöksistä ja kertoo, miten pitää ajatella ja toimia. Ja ainahan löytyy heitä, jotka vastaavat tähän kaipuuseen. Kertovat tarinan, jossa syy ja seuraukset, hyvä ja paha, ovat selkeästi erottuvia. Sankaritarinan, jossa heillä on päärooli. Nämä sankarit ovat toisenlaisia ja heidän kertomansa tarina on erilainen kuin evankeliumien välittämä.

”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?” (Ap.t. 1:11)

Apostolien teot alkaa jäähyväisillä. Ylösnoussut Kristus oli viettänyt opetuslastensa seurassa neljäkymmentä päivää. Kaikki oli taas niin kuin ennenkin, mutta entistä kirkkaampaa ja selkeämpää. Heillä oli edessään Mestari, joka vastasi kysymyksiin ja antoi ohjeita. Sitten hän lähti, taas. Katosi yläilmoihin pilven ympäröimänä. Opetuslapset jähmettyivät niille sijoilleen ja katselivat perään, kunnes enkeli puuttui peliin muistuttaen, että turha taivaalle on toljotella. Meni jo. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää.

Neljäkymmentä päivää. Niin lyhyt oli jakso kristinuskon kaksituhatvuotisessa historiassa, jolloin kaikki oli päivänselvää.

Neljäkymmentä päivää. Niin lyhyt oli jakso kristinuskon kaksituhatvuotisessa historiassa, jolloin kaikki oli päivänselvää. Neljänkymmenen päivän ajan ei tarvinnut epäillä, ei spekuloida, ei jäädä vastausta vaille. Silmänräpäys vain, historian utuun painunut hetki.

Me muut elämme todellisuudessa, jossa kukaan ei anna selkeitä ohjeita ja suoria vastauksia. Helatorstai jätti vahvan johtajan, Mestarin, kaipuun. Toista Mestaria ei kuitenkaan tule. Sen oivalsivat jo opetuslapset, jotka tovin orpoina taivaalle tuijoteltuaan lähtivät liikkeelle. Lähtivät ja käärivät hihat. Oli aika kasvaa aikuisiksi, päättää itsenäisesti, miten toimia uudenlaisissa tilanteissa, Mestarilta saatua esimerkkiä peilaten.

Johtajia tarvitaan toki, uusia mestareita sen sijaan ei. Viime aikoina olen pohtinut paljon kirkon profeetallista tehtävää. Kirkon on oltava tässä ajassa merkki toisesta todellisuudesta. Kirkon on puhuttava ja toimittava oikeudenmukaisuuden puolesta. Puolustettava kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Osoitettava jokaisen vastuu omien toimiensa lisäksi myös yhteisön vääristyneistä toimintatavoista. Tätä kutsutaan profeetallisuudeksi, ja se on kirkon olemukseen kuuluva tehtävä, josta ei voi luopua. Ei edes eikä varsinkaan painostuksen alla.

Onko se politiikkaa, jos kristityt muistuttavat, että Raamatun mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja siten toinen ei ole toista arvokkaampi?

”Kirkon ei pidä sekaantua politiikkaan!” on väite, jota kuulee nykyään entistä enemmän. Onko se politiikkaa, jos kristityt muistuttavat, että Raamatun mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja siten toinen ei ole toista arvokkaampi? Onko se politiikkaa, jos ottaa vakavasti Jeesuksen sanat: ”kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”, ja puhuu ja toimii sen mukaisesti?

Meillä on vain yksi Mestari. Hän, joka 2000 vuotta sitten näytti meille suunnan ja jätti tehtävän. Sitä tehtävää ei voi ulkoistaa, sillä kirkon tehtävä on jokaisen kristityn tehtävä. Usein tekisi mieli vain tuijotella taivaalle tumput suorina, mutta lähdettävä on. Tinkimättömästi, totuudellisesti, rakkaudellisesti.

 

Päivi Vähäkangas  on pappi, ulkosuomlaistyön asiantuntija Kirkkohallituksessa ja teologian tohtori

 

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: