Kirkon irralliset
29.10.2020 / Artikkeli

Mihin asti kutsumus kantaa – ja minne kutsumus vie?

Julkaistu Kategoriat ArtikkeliAvainsanat , , ,
Jaa:

Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa”. Tiivistyykö tähän gallupeista tuttuun määritelmään “kirkon irrallisten” usko? Siis joukon, joka kuuluu kirkkoon, mutta joka miettii lähteäkö vai jäädäkö. Kirkon irrallisia on niin seurakuntalaisissa kuin työntekijöissä.

Kirkon töistä tapahtuu hiljaista aivovuotoa. Ilmiötä ei ole viime vuosina laajalti tutkittu, mutta vuonna 2011 joka neljäs kirkon työntekijä harkitsi hakeutumista kirkon ulkopuolisiin töihin.

Tässä joukossa on tälläkin hetkellä ihmisiä, jotka toimivat oman kuvauksensa mukaan kirkon irrallisille jäsenille ja kirkon liepeillä eläville ”turvallisena siltana kirkon yhteyteen.” He toimivat kirkollisen sisäpiirin ulkopuolisille kulttuuritulkkeina ja suopeina portinavaajina ja pystyvät usein samaistumaan irrallisen kokemuksiin oman kokemuksensa kautta.

Nämä työntekijät kuvaavat väsymystään kirkollisten toimintatapojen muuttumattomuuteen muuttuvassa toimintaympäristössä sekä kokemustaan, että oma potentiaali jää vaille tunnustusta ja arvostusta.

Raskaassa kokemuksessa löytyy kaiken keskellä hyvääkin. Omakohtaisesti koettu ulkopuolisuuden kokemus kääntyy parhaimmillaan voimavaraksi ja valjastaa työhön, jolla tuetaan toisten ulkopuolisuutta kokevien vahvempaa kuulumista.

Irrallisten usko

Kirkon kriisin ydin voi piillä siinä, että se toimii edelleen monessa kohtaa modernin maailman ehdoilla postmodernissa maailmassa.

Siirtymä modernista postmoderniin aikaan on tarkoittanut muun muassa sitä, että käsitys sekä kielestä että vallasta on muuttunut, kokemuksellisuutta ja kokonaisvaltaisuutta arvostetaan dogmaattisuutta enemmän ja perinteisiin instituutioihin kohdistuu entistä vahvempaa kritiikkiä. Kirkossa on perinteisesti käytetty modernin kieltä, mikä on usein enemmistön ja valtavirran kieltä, eivätkä marginaalit ja ulossuljetut pääse siinä ääneen. Tämä on omiaan vieraannuttamaan postmodernia, valtahierarkioita kyseenalaistavaa ja ihmisoikeuksia puolustavaa jäsentä.

Kirkko toimii edelleen monessa kohtaa modernin maailman ehdoilla postmodernissa maailmassa.

Kirkon erityisenä haasteena onkin, miten vastata kuluttajakansalaisten hengellisiin tarpeisiin ja miten yhdistää individualistinen uskonnollisuus kirkon olemuksesta kumpuavaan yhteisöllisyyteen.

Kirkon irrallisia jäseniä löytyy niin seurakuntalaista kuin työntekijöistä. Uskon, mutta omalla tavallani -vastaukseen kannattaa reagoida järkytyksen sijaan tarkentavalla kysymyksellä: mistä ihminen itse asiassa irtisanoutuu, kun hän sanoo uskovansa toisin kuin kirkko opettaa?

Mikä on se taho tai ilmiö kirkon sisällä, johon kirkon irralliset ottavat etäisyyttä, mihin he tuntevat toistaiseksi kuuluvansa?

Tarve syvään hengellisyyteen

Kirkosta lähtemistä harkitsevat työntekijät eivät ole maallistuneita tai uskostaan luopuneita. Päinvastoin – he toivovat, että uskosta, teologiasta, hengellisyydestä voitaisiin puhua nykyistä enemmän ja avoimemmin. Työyhteisöissä tämä ei kuitenkaan ole aina mahdollista. Seurakuntalaisille suunnattu puhe ja kollegojen kesken käyty puhe ovat eriytyneet, mutta molempia leimaa toisinaan pelko sanktioista ja kerettiläisleimasta.

Seurakuntalaisille suunnattu puhe ja kollegojen kesken käyty puhe ovat eriytyneet, mutta molempia leimaa toisinaan pelko sanktioista ja kerettiläisleimasta.

Kirkon irralliset jäsenet pyrkivät suojelemaan omaa toimijuuttaan ottamalla etäisyyttä kirkkoon ja sen opetukseen. Se ei ole kapinaa eikä vallankumoustaistelua, vaan ennen muuta rehellisyyttä omalle yksilöllisyydelle ja arvomaailmalle. Yksilön usko voi olla ennallaan, mutta hän ei enää ole valmis antamaan instituutiolle valtaa määritellä omaa uskoaan.

Keiden kanssa, mihin suuntaan?

Kirkkoon kohdistuu yhteiskunnan polarisaation keskellä eri tahoille vetävää vaatimusta. Toisaalta sen tulee muuttua avoimemmaksi, toisaalta kirkkoyhteisöstä haetaan nyt turvapaikkaa jatkuvan ennustamattomuuden keskelle. Tässä on yhteisen, jatkuvan reflektion paikka: mikä kirkossa on muuttumatonta ja luovuttamatonta, mikä uudistuksen tarpeessa olevaa?

Asemastaan riippumatta jokainen kirkon jäsen toimii kirkollisena portinvartijana. Niin työntekijät kuin seurakuntalaiset välittävät sanoillaan ja toiminnallaan jatkuvasti viestiä siitä, keitä ovat kirkon ”me”, keitä ”muut” ja millaisia reunaehtoja yhteisöön kuulumiseen liittyy.

Asemastaan riippumatta jokainen kirkon jäsen toimii kirkollisena portinvartijana.

Erityisen herkin aistein näitä signaaleja tutkivat kirkon irralliset ja liepeillä elävät, olivatpa he sitten työntekijöitä, seurakuntalaisia tai kirkkoon kuulumattomia.

Kuopion hiippakunta Jansa

Kirkko on juuri saanut uuden strategian otsikolla Ovet auki. Kun liike ovista kulkee tulevinakin vuosina sekä sisään että ulos, on syytä kuunnella niin paikallaan pysyvän kuin liikkeellä olevan seurakunnan kokemuksia. Mikä pitää mukana, mikä pakottaa lähtemään?

Kirjoittaja on kirkon ja yhteiskunnan sidospinnoista kiinnostunut pappi ja yhteiskuntatieteilijä. Teksti pohjautuu hänen Itä-Suomen yliopistossa tekemäänsä sosiologian pro gradu -tutkielmaan.

https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20201271/urn_nbn_fi_uef-20201271.pdf

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Maansuola Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: