Maan suola –lehti haastoi Facebookin pastorit-ryhmän miettimään, mikä maksaa kirkossa. Lyhyt ja vilkas keskustelu toi esiin erikoisen piirteen: harvaan asutulta maaseudulta ei kuulunut pihaustakaan, mutta ulkosuomalaistyön papit sekä anglikaaninen kirkko Suomessa innostuivat pohtimaan asiaa.
Keskeisimmät ideat liittyivät toisaalta siihen, että rakennusten omistaminen ja ylläpitäminen maksaa paljon ja toisaalta siihen, että seurakunta voi toimia todella pienellä palkattujen työntekijöiden joukolla, jos tilaa annetaan seurakuntalaisten aktiivisuudelle.
Omistaminen maksaa
Suomessa evankelisluterilaiset seurakunnat ovat perinteisesti panostaneet merkittäviä summia rakentamiseen, rakennusten omistamiseen ja ylläpitoon. Kun rahaa on ollut runsaasti, ei tätä ole tarvinnut edes miettiä.
Nimettömäksi jäävä seurakuntapastori manasi sitä, että seurakunnat sijoittavat erittäin suuria summia rahaa arkkitehtien kilpailutukseen ja tyylikirkkojen rakentamisen, mutta saavat vastuulleen heikkokuntoisia rakennuksia. ”On se kumma, että kirkossa on aina muutama (16 miljoonaa Tapiolassa, nyt taas 1,25 miljoonaa Leppävaarassa) milli remonttiin, mutta auta armias, jos pitäisi papiston päivillä käydä taikka vaikka työyhteisöllä tehdä jotain oikeasti kivaa. Työntekijät ovat vähemmän tärkeitä kuin seinät.”
Seurakuntalaisista puhumattakaan.
Kevyen talouden seurakunta
Kevyt seurakunnan mallia pohti Mentonista käsin Mika K T Pajunen.
– Olen ollut oman toimen ohella anglikaanipappina pieniä jaksoja Ranskassa ja Italiassa. Seurakuntani täällä toimii ihan samalla tavalla kuin toinen kotiseurakuntani, Suomen anglikaaninen kirkko.
Samaa systeemiä käyttävät ymmärtääkseni hyvin pitkälle myös vaikkapa Katolinen kirkko Suomessa ja Suomen Vapaakirkko. Kaikki perustuu hyvin pitkälle yhteiselle työlle, jota sitten keskusohjataan enemmän (katoliset) tai vähemmän (vapaat suunnat) tai jotain siltä väliltä (anglikaanit).
Kirjaimellisesti ottaen kuluja synnyttävät tilat ja pappi, ja niihinkin rahat kerätään lahjoituksina ja talkoilla.
Kirkon ulkosuomalaistyön todellisuutta kuvasi myös Päivi Vähäkangas.
– Ulkosuomalaistyön kevytseurakuntamalli tarkoittaa monissa paikoissa sitä, että kiinteät kustannukset on vedetty minimiin. Ei omia kiinteistöjä, vaan vuokratut tilat. Yleensä muita palkattuja työntekijöitä ei ole kuin pappi. Kanttori on joko palkkiotoiminen tai vapaaehtoinen. Seurakuntalaiset hoitavat suntion ja emännän tehtävät. Ei lastenohjaajia, diakoneja tai nuorisotyöntekijöitä; kaikki työalat ovat papin vastuulla. Seurakuntalaiset kantavat todellista vastuuta toiminnan pyörittämisestä.
Yleensä muita palkattuja työntekijöitä ei ole kuin pappi. Kanttori on joko palkkiotoiminen tai vapaaehtoinen. Seurakuntalaiset hoitavat suntion ja emännän tehtävät. Ei lastenohjaajia, diakoneja tai nuorisotyöntekijöitä
– Taloudellisen tilanteen suhteen ulkosuomalaisseurakuntia ei voi verrata Suomessa toimiviin pieniin vapaisiin seurakuntiin, joiden tulot perustuvat vapaaehtoisiin lahjoituksiin. Vaikka talous onkin kireällä ulkosuomalaisseurakunnissa, niin papin palkan kuin toiminta-avustuksenkin maksaa ulkopuolinen taho, joko paikallinen evankelinen kirkko tai Kirkkohallitus. Joissain maissa paineita omarahoitusosuuden kasvattamiseen on, mutta osaamista siihen pitäisi kehittää.
– Jos haluaa vertailukohtia siihen, miten seurakunta toimii pienentyneillä resursseilla, niin katse kannattaa kääntää Saksaan. Myös siellä kirkolla on verotusoikeus, mutta evankelisen kirkon jäsenmäärä on vain noin neljännes väestöstä – puolet vähemmän kuin 40 vuotta sitten. Kirkolla on pitkät perinteet, vanhoja kiinteistöjä, mutta rahaa käytössä vähemmän kuin takavuosikymmeninä.
Seurakuntaa ja messuyhteisöä ei tule kuitenkaan suoraan verrata toisiinsa, sanoi Vilppu Huomo
– Seurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön yksi keskeinen erottava tekijä on seurakunnan tehtävien laajuus. Esimerkiksi jumalanpalvelusyhteisöt voivat hyvin pitkälle itse päättää, mitkä tehtävät ne ottavat hoitaakseen. Yksikään jumalanpalvelusyhteisö ei esimerkiksi taida pitää rippikouluja.
– Toiseksi, toiminta on vahvemmin suunnattu yhteisön/kohderyhmän jäsenille (esimerkiksi ulkosuomalaisille), eikä tarkoituksena ole edes olla samalla tavoin yleishyödyllinen kuin perusseurakunnan tavoitteena Suomessa on.
– Näin katsottuna mahdollisen kevytseurakunnan pitäisi pystyä itse päättämään, mitä toimintaa sillä on/ei ole. Ja myös pystyä tunnistamaan selkeä kohderyhmä, jota se pyrkii palvelemaan ja jolla on kyseiselle yhteisölle tarve.
Ongelmakohtana jatkuva rahapuhe
Markku Kotila muistutti keskustelussa siitä, kuinka monisyinen ja haastava talouskeskustelu todellisuudessa on. Talousongelmia on usealla taholla.
– Katolisella kirkolla on vakavia talousongelmia. Tuomasmessu on hieno asia, mutta se toimii hyvin, kun on verorahoilla rahoitettu ja ylläpidetty kirkko ja pääosin toisten rahoittamat papit toimittamassa messuja.
– Merimieskirkot pidetään rakennuksina yllä säätiöiden ja valtion rahoilla. Muuten eivät remontit olisi mahdollisia.
– Luetteloa voisi jatkaa. Ulkosuomalaistyössä minulla ei ollut avaimia yhteenkään kirkkoon, vaikka pidin messuja kuudessa kaupungissa, mutta silloin verovaroin rakennetuissa ja ylläpidetyissä kirkoissa. Silloin seurakuntalaiset toimivat suntioina, kanttoreina, vahtimestareina. Luulen, että olisi monelle aikamoinen shokki, jos tähän mentäisiin Suomessa.
– Mutta vakavasti ottaen, olemme menossa jo kohti tilannetta, jossa osa papistosta ei ole seurakunnan palkkalistoilla. Vihkimyksen kriteereitä täytyy silloin muuttaa. Tukitoimintoja hoidetaan pääosin seurakuntalaisten voimin.
Pienen talouden seurakunnissa pulmia saattaa syntyä siitäkin, että rahanpuutteesta puhutaan usein. Marketta Antola toi esiin tämän.
– Taiwanissa näin myös asian nurjan puolen: pastorit aina saarnaamassa antamisesta, siis palkkojensa puolesta.
– Samoin on laita Helsingin uuskarismaattisissa seurakunnissa. Lähes aina, kun olen vieraillut tai seurannut netissä, niin aiheena on ”kymmenykset” tai vastaava. Sitten kun samalla seurakuntaa hoidetaan bisnessysteemillä ja menestysteologialla, niin ollaan aika kaukana köyhän saarnamiehen liikkeestä. Vahvisti Henri Järvinen.
Vertailukohtana anglikaanit Suomessa
Tuomas Mäkipää kuvasi, miten anglikaanit pyörittävät seurakuntaa 120 000€ vuosibudjetilla. Omaisuutta on noin 700 000€.
– Suomessa Anglikaaninen kirkko on toiminut sata vuotta, joista vasta viimeiset kymmenen vuotta paikallisesti hallinnoituna. Näillä tuloilla maksetaan papin ja osa-aikaisen toimistoapulaisen palkka. Tuloista kolmannes tulee haettuina avustuksina, kolmannes varainhankintana (kolehdit ja tapahtumat) ja loput sijoitustuottoina. Tilakuluja ei tällä hetkellä ole, kiitos luterilaisen kirkon avun.
Toimintaa Suomessa jumalanpalvelusten lisäksi on esimerkiksi pyhäkoulu, nuorisotyö, diakonia (tavoite 10% diakoniaan ja lähetykseen) viranomaisyhteistyö, ekumenia, sairaala- ja kotikäynnit. Tietysti voimavarat eivät riitä kovin isoon pienellä seurakunnalla, mutta jo meidän kokoisella seurakunnalla on mahdollisuus tehdä monenlaista.
Mikä jäi puuttumaan?
Tällä kertaa keskustelu ei sytyttänyt lainkaan evankelisluterilaisen kirkon harvaan asutun maaseudun pappeja. Ehkä keskustelussa ei ollut tarjolla ratkaisuja, jotka olisivat innostaneet, sillä omista tiloista ja päätoimisista työntekijöistä luovutaan yleensä vasta pakon edessä.
Jatkossa tarvitaan kuitenkin lisää ideointia ja pohdintaa siitä, millaisia vaihtoehtoja olisi luotava tilalle, kun varat vanhan mallin ylläpitämiseen loppuvat.
Maan suolan toimitus kiittää kaikkia osallisituneita ja toivoo lisäkommnetteja. Keskustelu siis jatkukoon ja siihen ovat kaikki tervetulleita osallistumaan – muutkin kuin papit.