Kansan keskuudessa on elänyt käsitys, että kirkko keskittyy liiaksi syntiin ja pahaan. Ilmiön inhana kääntöpuolena on omituinen siunauksen ja Luojan hyvien lahjojen rajoittamisen himo.
Väitetään, että suomalaisten kateus on suurta. Onko se pelkoa vähälle tai vaille jäämisestä? Vai mistä sikiää se halu tappaa kateudella kiima ja viedä kalatkin vedestä? miettii pastori Jussi Murtovuori.
Hän panee järjestykseen pihtarit, paasaajat ja pikkusieluiset syntisten vahtaajat, armon kitsastelijat ja muut manaajat.
– Onko hyvän ja siunauksen jakamisen pihtaaminen, omasta oikeassa olemisesta kiinnipitäminen kuin hukkuvan oljenkorsi?
– Jääkö siunausta kitsaasti jakavalle kirkolle käteen vain vänkääminen, kun vanha valta-asema heikkenee ja kirkko on yhä useammassa asiassa haastettu tai menossa mukana vain yhtenä tekijänä monien joukossa?
Diakonia-ammattikorkeakoulun koulutuspäällikkönä Helsingissä työskentelevä Murtovuori on näkevinään, että nykyisessä kulttuurimurroksessa vallan keskiöstä sivummalle joutuneiden kristillisten piirien tietyillä äänekkäillä edustajilla on taipumusta itsetehostukseen.
– Ehkä siunauksen pihtaajilla on tarvetta korostaa kirkon ylivertaista roolia ja viisautta sekä omaa hengellistä erityisosaamista. Pääseehän siinä pätemään, kun voi kertoa, mikä on oikein ja väärin, kuka pääsee taivaaseen ja kenellä on oikeus rakastaa.
Olenko pikkusieluinen vahtaaja?
Monenlaisissa piireissä sujuvasti sukkuloivaa pappia pidetään rentona ja pingottamista välttävänä veikkosena, joka julistaa kristinuskon ydinsanomaa jo lempeän armollisella ja lämpimällä asenteellaan. Hän ei pihtaa siunaustensa jakamista siellä missä liikkuu.
Jussi Murtovuori katsoo, ettei kenelläkään ole oikeutta jakaa lähimmäisiä syntisiin ja hurskaisiin, saati niihin, joille siunaus kuuluu tai ei.
Miksi minun pitäisi säätää ja säännöstellä siunauksia, joiden jakamisen välikappaleeksi minut on kristittynä kutsuttu?
Jumala suo armonsa ja siunauksensa ihan itse. Siunaus on Jumalan teko, hänen läsnäolonsa merkki. Se on hänen tapansa tahtoa meille hyvää.
– Jumala antaa lahjojaan kitsastelematta. Hän kestää senkin, että käytämme niitä väärin tai näemme saamamme hyvän arvottomana. Jumala ei ole pikkusieluinen vahtaaja, ja miten voisi ollakaan, kun tietää tarkalleen, millaisia luotunsa ovat.
Ihminen toivoo, Luoja suo
Jussi Murtovuori ihmettelee, miksi monen totisen tosiuskovaisen on niin vaikea toivoa toisille Jumalan siunausta. Helpompaa tuntuu olevan toisten tuomitseminen.
– Onko toisen saama hyvä muka pois minulta? Miksi minun pitäisi säätää ja säännöstellä siunauksia, joiden jakamisen välikappaleeksi minut on kristittynä kutsuttu? Murtovuori kyselee.
Emmehän me voi vaikuttaa rakastavan ja armollisen Jumalan päätöksiin, puhumattakaan pelastuksesta.
Ihminen voi vain lausua siunauksen ja jakaa Jumalalta saamaansa hyvää eteenpäin.
Kauheat kanssaihmiseni
Tulisiko kirkossa puhua enemmänkin siunauksen pyytämisestä? Jokainen kun tarvitsee pohjimmiltaan Jumalan läsnäoloa, tukea, ohjausta ja apua, Jussi Murtovuori pohtii.
Hänelle hyvin rakas virsi on Wilhelmi Malmivaaran sanoittama Oi, Herra, jos mä matkamies maan. Se osuu siunauksen olemuksen ytimeen sekä yleisesti että erityisesti neljännessä säkeistössä.
”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan.”
– Tässä tulee ymmärretyksi se, kenellä on siunaus annettavanaan ja kuka on sen saaja. Me saatamme myös tajuta, että tuo kauhea, vieras ja pelottava kanssaihminen on kaikista erilaisuuksistaan huolimatta saman Jumalan edessä kuin minäkin.
Manaaja määrää Jumalan puolesta
Synnistä puhumiseen paneutuvien ja Jumalan siunausten välittämiseen nihkeästi suhtautuvien pihtarien soisi jatkavan virren 631 seuraavaankin säkeistöön.
Siinä kuvataan se asetelma, jossa jokainen pieni ihminen on suhteessa suureen ja salattuun Jumalaan.
”Oi Herra, suothan sä minulle sun armos voimaksi matkalle. Anteeksi anna, mua nosta, kanna, vie perille!”
– Mitä siis kirkko voi säätää ja säännöstellä siunauksen suhteen? Voimme vain jakaa, etsiä ja pyytää siunausta sekä kiittää ja iloita siitä, mutta emme rajata tai kitsastella Jumalan lahjojen suhteen.
Saatamme tajuta, että tuo kauhea, vieras ja pelottava kanssaihminen on kaikista erilaisuuksistaan huolimatta saman Jumalan edessä kuin minäkin.
– Sehän olisi manausta, jos ajattelisimme, että siunauksen pyytämisemme olisi kuin Jumalan komentamista ja käskemistä, jolloin voisimme määritellä hänen puolestaan siunauksen saajat, Murtovuori jyrähtää.
Kitsastelijoiden mauton kerho
Ihmiselle siunaus on asettumista jumalasuhteeseen omalle paikalle. Se ei ole automaatilla käyntiä tai konemaista komentokäskytystä, Murtovuori hahmottaa.
Siunatessaan toisia pastori pyytää, että ”ole Jumala hyvä tuolle ihmiselle, anna hänelle hyvää, niin kuin minullekin annat”. Missä ikinä ihminen sitten elämässään meneekään.
– Kirkko käyttää siunaus-sanaa joskus ovelasti rajaamalla sen elämän vaikeisiin käännekohtiin – syntymään, kuolemaan ja siviilisäädyn vaihtoon – vaikka siunaus on mukana kaikessa olemisessa.
Kirkko on joidenkin mielestä menettänyt paljon: valtaa ja asemaa, kansaa näpeissään pitäneitä keinoja ja konsteja, yksinoikeudella käytettyjä uskonnollisia sanoja… Murtovuori ei ole tästä kovin huolissaan.
– Kirkon aarre, joka meillä edelleen on, on vain jaettavissa. Se ei ole koskaan omistettavissa ja säännösteltävissä niin kuin joku ehtyvä varastotavara.
Jumalan siunaus on sitä, että Hän seisoo, pysyy ja kulkee ihmisen vierellä väistymättä ja valikoimatta kyllin kelvollisia siunauksen kohteita.
Ihmisten pahuudesta paasaamisen sijasta kirkon tulisi pastorin mielestä olla iloitsemassa kaikkialla siellä missä usko vaikuttaa rakkautena ja rikastaa eloamme.
– Meidän pitää pyytää siunausta jokaiselle luodulle. Muuten kirkko kutistuu samaa mukamas ajattelevien kitsastelijoiden suljetuksi ja tylsäksi, elämänmauttomaksi kerhoksi.
Kelttisiunaus kiteyttää kaipauksen
Me omistamme kirkkona vain puutteen, tarpeen, nälän ja janon – kaipauksen. Niidenkin takana saattaa olla siunaus, mutta vain osa siitä aukeaa meille. Siunausta voi olla ihmiselämässä, vaikkei sitä näy eikä hyvältä tunnu, Murtovuori muistuttaa.
Hänen anoppinsa tapaa toivottaa välillä vävypojalleen onnea ja siunausta, muistuttaen siten Jumalan läsnäolosta.
Jumalan siunaus on sitä, että Hän seisoo, pysyy ja kulkee ihmisen vierellä väistymättä ja valikoimatta kyllin kelvollisia siunauksen kohteita.
– Viisas työnohjaajani luki minulle kauan sitten kelttirukouksen, jossa pyydetään, että ”siunaa minut ja tee minusta siunaus toisillekin”. Sitä koitan muistaa rukoilla.
Jussi Murtovuoren siteeraama kelttisiunaus kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: ”Herra, tee minusta siunaus. Kun kaipaan toisia, tee minusta siunaus. Kun kuljen kadulla, tee minusta siunaus. Tänä päivänä, tällä hetkellä, tee minusta siunaus.”
”Sinun vallassasi on tehdä minusta siunaus. Työssä ja kotona, tee minusta siunaus. Missä tahansa kuljen, tee minusta siunaus, että ihmiset näkevät, että minä olen siunaus, sillä sinä olet minun kanssani.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kuva: Pixabay