Olen tavallinen suomalainen tapakristitty. Suhteeni kirkkoon on viileä ja välinpitämätön.
Kasteessa sain nimen Laura, joka tulee latinankielestä (laurus) ja viittaa laakeripuuhun. Vanhempani asuivat syntymäni hetkellä Bogotassa, Kolumbiassa. Nuori eurooppalainen pariskunta muuttui kaukaisessa katolisessa maassa kirkkokielteiseksi. Lapsuudenkotini moderni henki sai ravintoa 60-luvun radikalismista. Isälleni ”uskonto oli oopiumia” ja toimittaja-äitini vastusti kaikkea ”kotiin, kirkkoon ja isänmaahan” liittyvää, ihan vain periaatteesta.
Omat muotouttavat vuoteni osuivat vauhdikkaalle 1970-luvulle. Venäläisen isoäidin kanssa kävin toistuvasti Uspenskin katedraalissa – sen henkevä tunnelma vetosi enemmän kuin luterilaisen kirkon kalsea kirkonmeno. Vartuin kylmän sodan katveessa, Paasikiven ja Kekkosen opein, YYA:n ja ETYK:in nosteessa. Suomi kaupungistui ja muuttoliike pani rakenteet uusiksi. Menestyneiden maailmaan eivät kirkonmiehet kuuluneet, tai niin ainakin luulin. Asiaan kuului irvailla kristinuskon edustamille arvoille ja perinteille. Rippikoulun käymistä asenne ei estänyt. Nuorisopastoreiden ja isosten edessä viimeistään ymmärsin, että valitsemani kriittinen tie oli oikea.
Menestyneiden maailmaan eivät kirkonmiehet kuuluneet, tai niin ainakin luulin.
Vanhemmiten on tullut lisää viisautta. Kun vanha kylmän sodan maailma mureni alta pois 1990-luvun alussa, tein Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan sotien jälkeistä historiaa. Samaan aikaan kun solidaarisuusliike eteni Puolassa ja katolisuus osoitti voimansa, marssittiin DDR:ssä kirkkoihin, joista tuli muutosta haluavien turvasatama.
Samaan aikaan kohtasin tutkijana Suomen 1945 jälkeisen todellisuuden. Opin paljon uutta. Mikä voima olikaan kristinuskolla ollut sotien aikana kansallisen henkisen puolustuksen selkärankansa! Miten tärkeää jälleenrakennusajalla oli ylioppilaiden kristillinen liike ja kansainvälinen ekumeeninen yhteistyö! Kuinka kunnioittavasti isovanhempien sukupolvi puhui itsestään ”ristin kansana” puolustaessaan maataan sodan uhatessa!
Aloin katsoa ympäristöäni uusin silmin ja huomasin: kaikkialla näkyy kirkko! Helsingin symbolinen tunnus on valkea Tuomiokirkko. Se nousee kaupungin silhuetissa korkealle ja muodostaa ideaa kaupungista, jossa kirkko on keskellä. Rinnalleen se sai ortodoksisen seurakunnan tärkeimmät rakennukset Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja Uspenski-katedraalin. Ne kertoivat minulle tärkeää tarinaa. Helsinki oli historialtaan aidosti monikielinen ja -kulttuurinen kaupunki.
Kirkko osoittaa paikan ja yhteiskunnallisen arvojärjestyksen. Se on ollut jo 2000 vuotta hyvän ja heikon puolella.
Suhteeni kristilliseen ja kansalliseen perintöön meni 1990-luvulla uusiksi. Aloin tarkastella kirkkoa ja seurakuntaa järjellä, osana eurooppalaista, suomalaista ja paikallista kulttuuriperintöä. Huomasin, että kirkot kuuluvat urbaanin maisemaan siinä missä raatihuoneet ja kaupungintalot, torit, puistot ja bulevardit. Ne todella ovat ympäristöni orgaanista virtaa seisoessaan keskellä kaupunkia, ja tässä on kirkon todellinen elämänvoima. Kirkko osoittaa paikan ja yhteiskunnallisen arvojärjestyksen. Se on ollut jo 2000 vuotta hyvän ja heikon puolella. Tämä riittää minulle. Tapakristittynä aion olla seurakuntani jäsen viimeiseen hengenpihinään saakka.
Kirjoitus on osa Maan suolan Kirjeitä kirkossa -sarjaa
Laura Kolbe on Helsingin yliopiston Euroopan historian professori