Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa. Vastapaino 2020.
Marko Juntusen kansantajuinen kirja on katsaus islamilaiseen Suomeen. Kirjan nimi provosoi lukijaa pohtimaan, liittykö se jollain tavalla niihin uhkakuviin, joita maahanmuuton vastustajat ovat pyrkineet luomaan.
Kirja perustuu Juntusen tekemään pitkään tutkimustyöhön, josta löytyy vaikuttava luettelo lähdeluettelosta. Kirja on vetävästi kirjoitettu, rikassisältöinen ja täynnä henkilöiden tarinoiden kautta mielenkiintoisesti esiin nostettua laajempaa historiallista ja yhteiskunnallista tietoa.
Monia painotuksia ja toteutustapoja
Etnografisen tutkimusorientaation vuoksi Juntusella on syvällinen käsitys islamilaisuudesta Suomessa. Hän on kartuttanut tietojaan Turun Varissuolla, joka on yksi Suomen monikulttuurisimmista alueista. Alueen pitkäaikaisen seuraamisen vuoksi hänelle on syntynyt luottamuksellisia suhteita alueella asuvien kanssa. Hän on tavannut tutkimusprosessin aikana maahanmuuttajia, heidän parissaan työskenteleviä sekä alueen kantasuomalaisia asukkaita.
Lukijalle piirtyy monipuolinen kuva siitä, ettei Suomessa ole olemassa yhtä islamia, vaan näkymä on hyvin moninainen. Shiia- ja sunnisuuntauksien väliin ja rinnalle mahtuu monenlaisia painotuksia ja monenlaista tapaa toteuttaa uskoa arjessa tai olla kokonaan toteuttamatta sitä. Ateistisinkin muslimi näyttää uskovan johonkin korkeampaan. Myös ulkomailta tulevat vaikutuspyrkimykset muslimeihin siinä, mitä suuntausta kannattaa seurata, tulevat hyvin näkyviin.
Ateistisinkin muslimi näyttää uskovan johonkin korkeampaan.
Internetillä ja sosiaalisella medialla on merkittävä vaikutus siihen, miten ihmiset muodostavat käsityksiään omasta uskonnostaan. Islamin opiskelu on entistä helpompaa, fatwoja eli uskonoppineiden neuvoja voi kysyä internetin välityksellä. Nuorten, usein kiihkeiden, islamilaisten julistajien esiinnousu selittyy juuri internetin tuomilla mahdollisuuksilla.
Katsaus pakolaisuuden ja lähiöistymisen historiaan
Yhtä paljon kuin kirja kertoo islamilaisen yhteisön kasvamisesta, se on kuvaus pakolaisuuden historiasta Suomessa. Siinä Juntunen ei rajaudu pelkästään islamilaisista maista tulleisiin pakolaisiin, vaan käy läpi pakolaisuuden historiaa Suomessa.
Juntusen kirjan ansioita on se, että hän sitoo kuvaamansa ilmiöt, esimerkiksi pakolaisuuden syyt, pakolaisuutta tuottavien maiden poliittiseen tilanteeseen ja samalla myös pakolaisuuden syihin. Koska historian kaari on kuitenkin riittävän pitkä, on mahdollista nähdä, että joidenkin tahojen pakolaisiin kielteisesti suhtautuminen ei ole uusi ilmiö.
Kirja on myös juonne lähiöistymisen historiaan. Varissuon tilanne maalta muuttaneiden, juurettomien kantasuomalaisten asettumisesta asumaan uusiin kerrostaloihin ei näytä loppujen lopuksi paljoakaan eroavan lähiön monikulttuurisuuden aiheuttamista kasvukivuista. Lähiöt ovat kuitenkin mainettaan parempia, niin Varissuokin. Varissuolaisuus ”vakkelaisuus” on osa identiteettiä siinä missä islamilaisuuskin.
Yksi mielenkiintoisimmista osuuksista itselleni oli analyysi kulttuuristamisesta. Kulttuuristamisella tarkoitetaan yleensä asioiden selittämistä kulttuurilla. Juntunen katsoo käsitettä kuitenkin laajemmin. Hänen mukaansa tapa, jolla eri toimijat aloittivat työn maahan muuttaneiden parissa, oli kulttuuristava. Maahan muuttaneet pääsivät esille vain kulttuurinsa edustajina, kun heiltä pyydettiin eri tilanteissa kertomaan omasta kulttuuristaan ja laittamaan oman maansa ruokaa. Samalla unohdettiin se yksilöllinen kirjo, joka uusien tulijoiden joukko piti sisällään, vaikka olisivat tulleet samasta maasta.
Jotta saadaan tietää, mitä ihminen ajattelee uskonnostaan (ja kulttuuristaan) ja miten hän sitä toteuttaa, on kysyttävä häneltä itseltään, miten hän haluaa uskontonsa huomioitavan.
Loppupäätelmänä Juntusen kirjan perusteella voisi sanoa, että suomalainen islam on monimuotoista, jopa osin keskenään ristiriitaista. Ääri-ilmiöt ovat marginaalisia, vaikka ne saavatkin julkisuudessa usein paljon tilaa. Jotta saadaan tietää, mitä ihminen ajattelee uskonnostaan (ja kulttuuristaan) ja miten hän sitä toteuttaa, on kysyttävä häneltä itseltään, miten hän haluaa uskontonsa huomioitavan.
Kirjoittaja on diakoni, VTT, joka toimii monikulttuurisuus- ja maahanmuuttajatyön asiantuntijana Kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja yhteiskunta -osastolla.