1.11.2018 / Arjen politiikka

Nationalismi natisuttaa kristinuskon ydinarvoja

Julkaistu Kategoriat Arjen politiikkaAvainsanat ,
Jaa:

Suomen evankelisluterilaisen kirkon pohjavirtaa on kristillinen isänmaallisuus. Sille perustalle on rakennettu suomalainen yhteiskunta. Kuuluuko siellä enemmän lähimmäisenrakkauden vai muukalaisvihan ääni?

Kun suomalainen kansanedustaja puhuu kirkon alttarin edessä samaan aikaan herätyksen toivosta ja kriittisyydestä maahanmuuttoa, islamia ja sataankaariaatetta vastaan, puhe keskeytyy useaan otteeseen kirkkokansan taputuksiin. Toki kyse on taitavasta retoriikasta, mutta myös siitä, että kristillinen usko koetaan perinteisten arvojen puolustajaksi – ankkuriksi, joka säilyttää yhteiskunnan perusarvot muuttumattomina. Ilman tätä ankkuria joudutaan tuuliajolle ja uhkana ovat pelottavat karikot: islam, maahanmuutto ja homoavioliitot. Niitä vastaan tarvitaan nuorisoherätystä, kristillisiä arvoja ja kristillistä perinnettä.

Onko tällainen näkemys kristillinen? Olipa vastaus kyllä tai ei, sillä on vahva jalansija kirkossa. Keikaus taisi tapahtua, kulunutta sanontaa käyttäen, jo ammoisina aikoina. Kirkkoisä Diognetus määritteli, että kristitylle ”Jokainen vieras maa on kotimaa ja jokainen kotimaa vieras” Pian tämän jälkeensä keisari Konstantinus oivalsi, että kristinusko kannattaa valjastaa parempaan tarkoitukseen, valtion vahvistamiseen. Samalla keisari pystyi pönkittämään valtaansa, jonka se nyt oli saanut Jumalalta.

Kristitylle ”Jokainen vieras maa on kotimaa ja jokainen kotimaa vieras”

Reformaatiollakin on ollut tärkeä merkitys. Vaatimus siitä, että kansan on saatava kuulla ja lukea Raamattua omalla kielellään, oli eräänlainen alkusysäys kansallisvaltiolle, vaikka ne alkoivat varsinaisesti muodostua vasta 1800-luvulla voimistuneen kansallisvaltioaatteen myötä. Perusajatus oli, että kansa muodostuu siitä joukosta ihmisiä, joilla on sama kieli, uskonto ja historia.

Nationalismi rakentajana

Itsenäistä Suomea tuskin olisi syntynyt ilman yleiseurooppalaisen kansallissuusaatteen syntymistä.

Suomessa kansallisuusaate olikin 1800-luvulla lähinnä kulttuurinen suuntaus. Se näkyi suomen kielen aseman vahvistumisena, oman muinaishistorian tutkimisena, kansallisen identiteetin rakentamisena. Topeliuksen Maamme-kirja, joka ilmestyi 1876, oli vuosikymmenten ajan Raamatun jälkeen suosituin kirja. Taitavasti Topelius rakentaa kuvaa siitä, että Suomi on samanlainen Jumalan valittu kansa kuin Raamatun Israel.

Kun sitten Venäjä ajautui sekasortoon ja vallankumoukseen, Suomi käytti tilannetta taitavasti hyväkseen ja itsenäistyi. Suomalainen narratiivi unohtaa kuitenkin sen, että Suomesta ei siinä tuoksinassa oltu tekemässä itsenäistä kansallisvaltiota vaan Saksan vasalli, jolle oli jo valittu oma kuningaskin. Poliittinen eliitti ei pitänyt Suomea kykenevänä itsenäiseksi valtioksi. Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa oli Suomelle onnenpotku, joka mahdollisti täyden itsenäisyyden.

Kirkon ja uskonnon rooli nousi keskeiseksi talvi- ja jatkosodassa. Yhteinen vihollinen yhdisti kansan ja vastustajan ateismi liitti siihen myös piirteitä uskon puolesta taistelemisesta. Isänmaa ja Jumala olivat lähes synonyymejä.

Näistä aineksista rakentuu suomalainen uskonnon ja nationalismin liitto: Koti, uskonto ja isänmaa.

Nationalismi rikkojana

Nationalismin merkitys nykyisen maailmanjärjestyksen luojana on kiistaton. Kansallissuusaatteen seuraukset näkyvät etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneessä Euroopassa, jossa sodan seurauksena vanha Eurooppa katosi ja tilalle tuli lukuisia kansallisvaltioita. Ajan optimistista idealismia kuvaa Kansainliiton perustaminen, jonka ajateltiin toimivan eräänlaisena maailmanhallituksena kansallisvaltioiden yläpuolella. Se ei onnistunut, sillä kansalliset intressit olivat ylikäymättömiä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nationalismi pääsi tunnetuin seurauksin nostamaan päätään Saksassa. Syttyi toinen maailmansota. Sen raunioille syntyi Euroopan teräs- ja hiiliunioni, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli estää uuden sodan syttyminen. Tältä perustalta on rakennettu Euroopan unioni. Rauha Euroopassa on pääosin säilynyt, mutta EU:iin kohdistuu voimakasta arvostelua. Arvostelun taustalla on nationalismi, joka pitkälti äärioikeistolaisena liikkeenä nostaa uhkaavasti päätään.

Nykyiselle nationalismille on tyypillistä vastakkainasettelu. Useissa Euroopan maissa nationalismi liittyy yhtä aikaa populismiin, kiihkokansallismielisyyteen ja muukalaisvihaan. Se saa poliittista voimaa uskottelemalla ihmisille, että valtiota kohtaavat uhat tulevat ulkopuolelta, kuten maahanmuutosta ja sen seurauksena islamin voimistumisesta Euroopassa.

Kenen joukossa kirkko seisoo?

Kirkkojen piirissä arvokonservatiivisuudella on ollut ja on edelleen vahva jalansija. Arvokonservatiivisuudelle on tyypillistä, että muutosta ylipäätään pidetään uhkana. Se korostaa perinteisiä arvoja ja käyttää auktoriteettina mm. Raamattua, jonka avulla se perustelee ratkaisuja.

Kirkot ovat nähneet, että pönkittääkseen omaa asemaansa niiden kannattaa liittoutua valtaapitävien kanssa. Monesti nämä liitot ovat olleet kirjaimellisesti epäpyhiä. Kirkko on ollut valmis luopumaan uskonnollisesta ytimestään, mikäli se on arvioinut saavuttavansa sellaisia hyötyjä, joiden se arvelee vahvistavan asemaansa. Tämän seurauksena kirkot ovat vaitonaisina seuranneet, kun ihmisoikeuksia on poljettu, kansaa sorrettu ja oikeusvaltioperiaatteita rikottu.

Kun rakkaus Jumalaa kohtaan kasvaa niin suureksi, että se syö rakkauden lähimmäistä kohtaan, itserakkaus on voittanut

Kun rakkaus Jumalaa kohtaan kasvaa niin suureksi, että se syö rakkauden lähimmäistä kohtaan, itserakkaus on voittanut. Sen jälkeen valintojen tekeminen on helppoa, valtaa ja menestystä on tarjolla. Eikä ihmistä puolusta kukaan.

       Heikki Hakala on toimittaja