9.5.2016 / Yleinen

Niukkuuden ajan historisismit ja ennustukset

1. Johdanto: Mistä nyt puhutaan? Tuhoutuvatko länsimaat? Mitä maailmalle tapahtuu?

Ensimmäisen kimmokkeen tämäntyyppiseen kirjoitukseen sain pari vuotta sitten Amsterdamin lentokentällä. Lentoa odotellessani piipahdin kirjakaupassa ja hieman hätkähdin. Englanninkielisistä tietokirjoista esiteltiin kymmenen myydyimmän kirjan listaa. Top ten -luettelon kirjoista viisi oli enemmän tai vähemmän länsimaisen kulttuurin tai Euroopan tuhoa käsitteleviä oman aikamme historian tulkintoja. Olin silloin Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnistina ja kirjoitin kokemuksestani jutun, jolle annoin otsikon Polttoaine loppumassa. Sillä tarkoitin länsimaiden tilaa.

Toinen kokemukseni on tämän vuoden maaliskuun puolivälistä. Olin dalitien, eli Intian ja sen naapurimaiden kastittomien ihmisoikeuksien puolestapuhujana YK:n ihmisoikeusneuvostossa Genevessä. Sielläkin poikkesin tauolla kirjakaupassa ja hätkähdin vähän enemmän. Kauppias oli nostanut vitriiniin 50–60 teosta, kansainvälistä politiikkaa ja taloutta, melkein kaikki englanniksi, jokunen ranskaksi. Kun siinä katselin YK-virkamiehille ja poliitikoille suositeltuja bestseller-kirjoja, niiden otsikot alkoivat puhua ja muodostaa minulle tarinaa. Kaivoin lehtiön käteen ja kirjoitin nimet muistiin. Muutamia kirjoista hankin heti itselleni. Kaikki silloin muistiin merkitsemäni kirjat olen esitellyt tässä kirjoituksessa, joitakin on eri syistä tullut lisää.

Top ten -luettelon kirjoista viisi oli enemmän tai vähemmän länsimaisen kulttuurin tai Euroopan tuhoa käsitteleviä oman aikamme historian tulkintoja

En ole noudattanut kirjallisuuskatsauksen toteuttamisen tieteellisiä menetelmiä, vaan olen vain kuvannut kirjojen keskeistä sisältöä. Toiset kirjat ovat vasemmistolaisten, toiset konservatiivisten oikeistolaisten kirjoittamia. Oireitten kuvaukset tai ainakin niiden nimet ovat samoja, vaikka korjausehdotukset poikkeaisivatkin toisistaan.

Kirjojen aihepiirit valaisevat oman aikamme yhteiskunnallisen keskustelun tematiikkaa. Otsikoilla myydään, joten ne voivat olla kovin raflaavia, vastaavat kuitenkin kirjojensa sisältöjä. Teemoista voi hyvin etsiä kirkon yhteiskunnallisen työn kannalta olennaisia aihepiirejä.

2. Historisismi ja historiallinen determinismi

Sivilisaatiot ja länsi

Vuonna 2006 professori Seikko Eskola (s. 1933) julkaisi kirjoituskokoelman Historian kuolema ja kulttuurien taistelu. Historiaa ja ihmistä ymmärtävän teoksensa keskusartikkelissa, jolla on sama otsikko kuin koko kirjalla, hän esitteli kaksi amerikkalaisen kirjoittajan 1990-luvulla ilmestynyttä teosta, joissa tarkastellaan ihmiskunnan historiaa ja tulevaa kehitystä. Toinen niistä oli Francis Fukuyaman (s. 1952) Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992) ja toinen Samuel P. Huntingtonin (1927–2008) Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys.

Huntingtonin oppilaan Fukuyaman teos on näistä varhaisempi. Molemmat liittyivät kylmän sodan päättymiseen. Uuden maailmantilanteen arvioina ne saivat osakseen suurta huomiota. Fukuyaman raflaava peruskäsite oli ”historian loppu”, jolla hän tarkoitti väitettä, että liberaalissa demokratiassa ihmiskunta oli saavuttanut ihmisyhteisöjen hallinnan lopullisen muodon. Markkinaliberalismi oli voittanut ideologioiden kilpailun ja yhteiskuntien hallitsemisen perusperiaatteita koskeva ajattelu oli päätepisteessään. Vaikka historia jatkui kulkuaan, tässä mielessä oltiin historian lopussa.

Fukuyama perusteli historialla teesiään, joka hänen mielestään horjuisi vasta, jos maailmassa tapahtuviin mullistuksiin johtaisi ”järjestelmälliseksi kehitelty poliittista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta koskeva idea, joka pyrkii syrjäyttämään liberalismin”. Sille Fukuyama ei nähnyt vakavaa ideologista haastajaa.

Huntington oli Fukuyaman opettaja ja mentori, mikä ei estänyt julkista kritiikkiä, jonka mukaan teesi oli niin länsimainen, ettei se kestänyt globaalia tarkastelua. Hän itse ei teoksessaan analysoinut laajoja historiallisia tapahtumaketjuja, vaan tarkasteli kylmän sodan jälkeistä globaalin politiikan kehitystä. Hän havaitsi, että sitä hallitsivat ja muokkasivat kaukaa historiasta nousevat, sivilisaatioihin liittyvät identiteetit. Oli syntymässä näihin sivilisaatioihin perustuva maailmanjärjestys.

Nykyajan merkittäviksi sivilisaatioiksi Huntington luki kiinalaisen, hindulaisen, japanilaisen, islamilaisen, ortodoksisen, länsimaisen, latinalaisamerikkalaisen ja afrikkalaisen. Hänelle ”länsi” tarkoitti sitä, mitä ennen kutsuttiin läntiseksi kristikunnaksi, eli siihen kuuluivat Eurooppa, Pohjois-Amerikka, Australia ja Uusi-Seelanti.

Huntingtonin kulttuurifilosofia perustui ajatukselle uskonnoista sivilisaatioiden ytiminä. Kun aiemmin oli uskottu taloudellisen ja sosiaalisen nykyaikaistumisen kuihduttavan uskontoja, Huntingtonin mielestä juuri kylmän sodan jälkeinen kehitys oli osoittanut väitteen perusteettomaksi. Globalisaation aikakaudella oli tapahtunut uskontojen nousu, joka hänen mielestään johtui nykyaikaistumisesta, siis samasta syystä, miksi aiemmin uskottiin uskontojen kuolemaan.

Huntingtonin mukaan lännen vaikutusvalta vähenisi. Hän näki Kiinan ja koko Aasian nousevan. Islam asetti haasteen maailmalle, erityisesti lännelle. Islamin yleiseetosta hän piti länsivastaisena. Sen kritiikin kärki ei kohdistunut kuitenkaan kristinuskoon vaan maallistumiseen, ateismiin ja moraalittomuuteen, lännen jumalattomalta näyttävään elämäntapaan. Lännen ja islamilaisen maailman välissä sijaitseva Turkki oli avainasemassa kulttuurien kamppailun kannalta.

Läntistä universalismia, jonka mukaan kaikkialla maailmassa tulisi omaksua valistusta, sivistystä, vapautta ja nykyaikaa ilmentävät lännen arvot, instituutiot ja kulttuuri, Huntington piti vääränä ja moraalittomana. Se oli vaarallista ja johtaisi sivilisaatioiden välisiin konflikteihin.

Lännen arvot ja instituutiot, kuten kristinusko, moniarvoisuus, yksilöllisyys ja laki, poikkesivat muiden vastaavista. Niiden avulla länsi oli kehittänyt nykyaikaisuuden, laajentunut koko maailmaan ja noussut muiden kateuden kohteeksi. Länsi ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt, että muiden mielestä se edusti imperialismia. Se ajoi demokraattisia arvoja mutta kaksinaismoralistisesti. Kun oli kyse sen omista eduista, arvot ja periaatteet joustivat.

Tulevaisuuden konfliktit toteutuisivat sivilisaatioiden kesken. Erityisen todennäköistä oli, että osapuolena niissä olisi heikkenevää asemaansa puolustava länsi. Kun kehitystä katselee 20 vuotta Huntingtonin teoksen ilmestymisen jälkeen, teorialla on edelleen vahvuutensa. Toisin kuin Fukuyama, Huntington ei väittänyt näkemystään pysyväksi, vaan hän piti maailmanjärjestystä jatkuvasti muuttuvana.

Historiallinen determinismi

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) ja Karl Marx (1818–1883) opettivat historian dialektiikasta. Aikakautta seuraa toinen, joka on vastareaktio edelliseen, ja kehitys etenee heiluriliikkeen lailla vastakohdasta toiseen.

Hegel ja Marx edustivat myös historiallista determinismiä. Sanalla tarkoitetaan yleensä sitä, että kaikkien yhteiskuntien kehitys päättyy vääjäämättä tiettyyn päämäärään, esimerkiksi yhteiskuntamuotoon. Hegel kirjoitti, että historia loppuu, kun ”vapaa yhteiskunta syntyy”. Marxilla se oli kommunismi, joka luo maanpäällisen paratiisin. Myös japanilais-amerikkalaisen Fukuyaman voi määrittää deterministiksi, koska hän on väittänyt yhteiskunnallisen kehityksen päätyvän liberalismiin, liberaalin demokratian ylivoimaan muihin nähden.

Historismi ja historisismi

Nämä ovat historisistisia näkemyksiä. Historisismi on hankala käsite, koska se on niin lähellä historismia. Molemmat ovat myös suhteellisen vähän käytettyjä.

Historismi tarkoittaa historiallista tutkimusta, jossa pyritään selittämään ilmiöitä niiden historiallisista lähtökohdista käsin. Se viittaa oikeastaan nykyaikaisen historiantutkimuksen perustajaan, saksalaiseen Leopold von Rankeen (1795–1886), jonka mukaan jokaista aikakautta oli tutkittava sen omilla ehdoilla. Se on historiantutkimuksen perusmenetelmä ja se voidaan helposti korvata muilla käsitteillä. Historismin on usein väitetty johtavan ”kulttuurirelativismiin”, joka taas ei ole kovin kaukana sellaisesta arvottomuudesta, josta muiden kulttuuripiirien tai sivilisaatioiden edustajat länttä arvostelevat.

Historisismi on filosofi Karl Popperin (1902–1994) käsite, hänen luomansa nimi vastustajalleen. Popperin kritisoimat historisistiset teoriat ovat historiantutkimusta, jossa etsitään historian kulusta säännönmukaisuuksia kuten lakeja, rytmejä, kuvioita, välttämättömyyksiä ja päämääriä. Ensimmäisenä historisistina Popper piti Platonia ja muina keskeisinä juuri Hegeliä ja Marxia.

Historisistiset ideat perustuivat Popperin mielestä vääriin oletuksiin luonnontieteellisten lakien ja ennustamisen suhteesta. Yhteiskunta ei voinut tieteellisesti ennustaa tulevaa tietoaan, minkä takia tulevaisuutta ennustavaa tiedettä ei voinut olla olemassa. Hänen mukaansa tulevaisuus riippui ”meistä itsestämme, ja me emme ole riippuvaisia mistään historiallisesta välttämättömyydestä.”

Historisismi on pikemmin yhteiskuntafilosofiaa kuin kriittistä historiantutkimusta. Sen mukaan yhteiskuntatieteiden päätarkoitus on luoda historiallisia kehityskaaria ja ennakoida, jopa ennustaa niiden pohjalta tulevaisuutta. Futurismi, tulevaisuudentutkimus ja yhteiskuntasuunnittelu ovat tämän määritelmän mukaan luonteeltaan myös historisistisia.

Popperin näkemyksellä oli myös poliittinen sisältö. Hänen mukaansa totalitarismin ja autoritarismin pohjavireenä oli aina historisismi, usein nimenomaan jonkinlainen historian determinismi, jossa totalitaarisen ideologian kannattajat uskoivat aatteensa vääjäämättömään voittoon. Hän katsoi sekä kommunismin että kansallissosialismin ammentaneen historisismista.

Historisismi on tämän artikkelin keskeinen käsite. En rajaa sitä vain tulevaisuuden ennustamista koskevaan yhteiskuntatieteeseen, vaan myös historiateorioihin, jotka tarkastelevat menneisyyttä kaavamaisesti etenevinä sarjoina.

Tunnettuja historiateorioita

Mallia, jonka mukaan sivilisaatioilla on elinkaari: nousu, kehitys, huippu, lasku ja tuho, ovat esittäneet yhtä hyvin kreikkalainen Polybius (n. 200–118 eKr.), italialainen renessanssifilosofi Niccolo Machiavelli (1469–1527) ja ranskalainen valistusfilosofi Montesquieu (1689–1755).

Ensimmäisen maailmansodan tuhon jälkeen saksalainen Oswald Spengler (1880–1936) esitti kirjassaan Länsimaiden perikato (1922), miten kulttuurit ovat elävän eliön kaltaisia järjestelmiä, jotka syntyvät, käyvät läpi tietyt kehitysvaiheet ja lopulta kuolevat. Spengler näki länsimaiden kehityksen huipuksi 1700-luvun, mutta rappion alkaneen 1800-luvulla. Hän katsoi pessimistisessä ennustuksessaan, että länsimaat tuhoutuisivat 200–300 vuodessa.

Englantilainen Arnold J. Toynbee (1889–1975) julkaisi 12-osaista teossarjaansa A Study of History vuosina 1934–1961. Se on synteesi maailmanhistoriasta sivilisaatioiden synnyn, kukoistuksen, luhistumisen ja hajoamisen näkökulmasta. Oman aikamme suuriksi kulttuureiksi Toynbee tunnisti kuusi, länsimaisen, ortodoksisen, islamilaisen, intialaisen, kiinalaisen ja japanilaisen. Aiempia merkittäviä, mutta hävinneitä kulttuureita maailmanhistoriassa oli Toynbeen mukaan ollut 21 (esimerkiksi egyptiläinen ja sumerilainen). Hänen mielestään kulttuurin luhistumista edeltää noin 400 vuotta kestävä levottomuuksien kausi. Toynbeen ajattelu on velkaa Spenglerille.

Amerikkalaisen Samuel P. Huntingtonin ajatuksia on siteerattu runsaasti lännen ja islamistien konfliktien yhteydessä. Huntingtonin mukaan maailma siirtyi kylmän sodan kaksinapaisuudesta, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasettelusta, kuuden tai seitsemän kulttuurin kamppailuun. Näiden sivilisaatioiden taustavaikutin on politiikan sijaan uskonto ja kulttuuri. Sotia ei jatkossa käytäisi niinkään rahasta tai vallasta vaan uskonnosta.

Fukuyaman teoria toteaa, että kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty. Ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna oli päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Toynbeehen viitataan nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa harvemmin, mutta Spenglerin, Huntingtonin ja Fukuyaman teoriat ovat olleet viime vuosina runsaasti esillä.

Tässä artikkelissa tutkin, millaisia historiallisia selitysmalleja esitetään oman aikamme yhteiskunnallisessa keskustelussa ja missä määrin deterministisiä ja muita historisistisia teorioita käytetään selittämisen apuna. Samalla pyrin perehdyttämään lukijoita viime vuosien aikana ilmestyneeseen kirjallisuuteen.

3. Kaksi- vai moninapaisuus?

Länsi ja itä, West and the Rest

Spenglerin ajatus läntisen kulttuurin tuhosta edellyttää ensin ”lännen” ja ”idän” määrittelemisen. Tämä jako on ikivanha ja pohjautuu luonnollisesti toiseuden tunnistamiseen. Lännestä ja idästä kirjoitti jo antiikin keskeisin historioitsija Herodotos (484–425 eKr.) kreikkalaisten persialaissotia kuvatessaan. Euroopan sisäisen jakautumisen itään ja länteen toi länsimaiseen historiatieteeseen juuri Leopold von Ranke, joka teoksessaan Geschichte der Romanischen und Germanischer Völker (1824) sulki slaavit ”Euroopan suurten kansojen” ulkopuolelle. Hänelle slaavit edustivat toisia.

Kylmän sodan aika käytti periaatteessa samaa jaottelua. Länsi määritettiin Yhdysvalloiksi ja sen länsieurooppalaisiksi liittolaisiksi, itä puolestaan Neuvostoliitoksi ja sen johtamaksi valtioblokiksi. Länsimaisen tarkastelun mukaan ”länsi” oli sama kuin ”me”, ”itä” puolestaan ”he” tai ”toiset”, jotka edustivat uhkaa.

Länsimaisen tarkastelun mukaan ”länsi” oli sama kuin ”me”, ”itä” puolestaan ”he” tai ”toiset”, jotka edustivat uhkaa.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen näytti jonkin aikaa siltä, että ”idän” käsite siirtyi Herodotoksen viitoittamalla tavalla siirtyvän pikemmin Lähi-Itään ja siellä islamilaiseen kulttuuriin. Varsin nopeasti sen rinnalle alkoivat kuitenkin muodostua uudet lännen ja idän dikotomiat, jossa Venäjä pääsi takaisin idän symboliksi, mutta sitäkin enemmän uusi taloudellinen suurvalta Kiina.

Historisistinen teoria vuosista 1979 ja 1980

Eräänlaista historisismia on tutkia historian kaavamaisuuksia sellaisten ilmiöiden välillä, joilla ei ole välitöntä asiayhteyttä toisiinsa. Nykyajan historian tuntemisen kannalta on kiinnostavaa tarkastella vuosia 1979–1980 ja niiden merkitystä.

Vuonna 1980 Yhdysvaltain presidentinvaalin voitti republikaanien konservatiivisiiven edustaja Ronald Reagan (1911–2004), joka tähdensi talouspolitiikkaa ja isänmaallisuutta, mikä tarkoitti peräänantamattomuutta kommunismin uhan torjumiseksi ja kapitalismin tukemiseksi. Edellisenä vuonna Iso-Britannian vaalit voitti konservatiivinen puolue Margaret Thatcherin (1925–2013) johdolla. Thatcherista tuli pitkäaikainen pääministeri, joka toteutti uusliberalistista yksityistämispolitiikkaa.

Reagan ja Thatcher uskoivat kapitalismin olevan eettisesti oikea ja eniten hyvinvointia tuottava järjestelmä. He myös uskoivat Neuvostoliiton häviöön kylmässä sodassa, minkä takia he rohkenivat varustelukilpailuun. Heidän valtakauttaan oli 1980-luku, joka päättyi kylmän sodan loppumiseen, Itä-Euroopan murrokseen (”die Wende”) ja kapitalismin voittoon. Kausi merkitsi uusliberalismin ja globalisaation vakiintumista ja digitalisaation alkua.

Kylmän sodan loppua ei ole viisasta kuvailla muistuttamatta, että vuoden 1978 lopulla oli valittu paaviksi puolalainen Karol Józef Wojtyła (1920–2005), joka otti paavina nimekseen Johannes Paavali II. Hän teki kesäkuussa 1979 vierailun kotimaahansa Puolaan. Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežhnev (1906–1982) pyrki estämään tapahtuman. Puolalainen paavi otettiin riemuiten vastaan. Paavi ei pitäytynyt edeltäjiensä neutraaleihin ilmaisuihin, vaan hänen puheensa voitiin kuulla kommunismin kritiikiksi. Kansan reaktioissa kanavoitui paljon patoutuneita tunteita.

Paavin vierailu oli yksi lähtökohta vuonna 1980 perustetun riippumattoman Solidaarisuus-ammattiyhdistysliikkeen nousuun. Katolisen kirkon tukemasta, kristillis-isänmaallisen leiman saaneesta vastarintaliikkeestä tuli yksi keskeisimmistä voimista, jotka rapauttivat kommunistista järjestelmää ja vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen.

Lännen ja idän välisen problematiikan kannalta olennaisia ovat muutokset Afganistanissa, Iranissa ja Kiinassa. Kesään 1978 mennessä Itä-Afganistanista alkanut kapina oli levinnyt koko Afganistania koskevaksi. Eliitistä suuri osa pakeni maasta. Saman vuoden lopulla Afganistan ja Neuvostoliitto solmivat ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen, minkä nojalla vuonna 1979 Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät Afganistaniin rauhoittamaan muslimisissien nostamaa kapinaa. Jouluaattona Neuvostoliiton laskuvarjojoukot miehittivät pääkaupunki Kabulin. Afganistanin kommunistisessa liikkeessä oli sisäinen valtataistelu. Neuvostoliittolaiset nostivat pääministeriksi valtaa tavoitelleen Babrak Karmalin ja tappoivat hänen kilpailijansa. Afganistaniin tunkeutuneita Neuvostoliiton sotilaita oli kaikkiaan noin 120 000. Miehitys osoitti, ettei sissisotaa voinut voittaa. Aselepo solmittiin vuonna 1987 ja viimeinen neuvostosotilas poistui Afganistanista vuonna 1989.

Muslimisissien liikehdintä oli alkanut jo aikaisemmin 1970-luvulla, mutta Neuvostoliiton puuttuminen tilanteeseen eskaloi tilanteen ja loi kasvuolosuhteet radikaalien muslimisissien liikkeille. Afganistanin sotaan liittyi runsaasti vapaaehtoisia muista maista, heistä tunnetuimpana sissijohtaja Osama bin Laden. Monet arabimaat antoivat sisseille taloudellista ja sotilaallista tukea.

Iranissa, Afganistanin läntisessä naapurimaassa, toteutettiin islamilainen vallankumous samana vuonna 1979. Se päätti šaahi Mohammad Reza Pahlavin (1919–1980) vuodesta 1941 jatkuneen valtakauden. Šaahi oli itsevaltainen monarkki, joka suhtautui myötämielisesti länteen ja sai sieltä myös tukea. Vallankumouksen ensimmäisessä vaiheessa perustuslailliset, vasemmistolaiset ja uskonnolliset ryhmät syrjäyttivät šaahin. Toinen vaihe oli varsinainen islamilainen vallankumous, jota johti ajatollah Khomeini (Ruhollah Khomeini, 1902–1989), joka oli karkotettu šaahin vastustajana maasta vuonna 1964.

Iranista tuli islamilainen teokratia, joka toteutti islamilaisia konservatiivisia reformeja ja antoi vallan ajatollahille ja hänen islamilaiselle papistolleen. Vallankumous omaksui Yhdysvaltain vastaisen politiikan ja vangitsi vuonna 1979 Yhdysvaltain suurlähetystön työntekijät. Vuonna 1980 Irak hyökkäsi Iraniin ja sai siinä Yhdysvaltain tuen. Sota Iranin ja Irakin välillä kesti vuoteen 1988.

Iran on aktiivisesti tukenut islamilaista vallankumousta ja sen linjaa tukevia islamilaisia liikkeitä, kuten Libanonissa ja Syyriassa toimivaa šiiamuslimien Hizbollahia. Iranin tapahtumilla vuonna 1979 on ollut suora vaikutus islamilaisen maailman myöhempään kehitykseen.

Kiinan kansantasavallan johtaja Mao Zedong (1893–1976) oli nimennyt seuraajakseen Hua Guofengin (1921–2008), mutta vuoteen 1979 mennessä aikaisemmin (1950- ja 1960-luvulla) kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteerinä toiminut Deng Xiaoping (1904–1997) otti todellisen vallan. Heti johtoon päästyään hän aloitti talousuudistukset, joiden ansiosta Kiinasta kehittyi jo hänen kautensa aikana yksi maailman nopeimmin kasvavista talouksista.

Deng paransi suhteita länteen ja tapasi Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carterin Valkoisessa talossa vuonna 1979. Yhdysvallat tunnusti Kiinan kansantasavallan Taiwanin sijasta Kiinan ainoaksi lailliseksi hallitukseksi. Ison-Britannian kanssa Deng sopi Hongkongin luovuttamisesta Kiinalle vuonna 1997 ilman puuttumista sen kapitalistiseen järjestelmään.

Strategisena päätavoitteena Dengillä oli kehittää Kiina sosialistista markkinataloutta toteuttavaksi moderniksi teollisuusmaaksi. Se edellytti maatalouden, teollisuuden, kansallisen puolustuksen sekä tieteen ja teknologian modernisoimista. Deng antoi siten poliittisen tuen taloudellisille uudistuksille, jotka eivät perustuneet enää kommunistiseen suunnitelmatalouteen. Yleensä muutokset aloitettiin paikallisella tasolla. Jos ne menestyivät, mallia lähdettiin laajentamaan.

Kiinasta tuli vuonna 2014 maailman suurin talous. Vuonna 2000 Yhdysvaltain talous oli sitä vielä kolme kertaa suurempi. Maailman kokonaiskehityksen kannalta Kiinan kehitys on kaikkein suurimpia makrotrendejä. Sekin alkoi vuonna 1979.

Tietenkin on sattumaa, että monet maailman tulevaan kehitykseen vaikuttaneet käänteet tapahtuivat niin samanaikaisesti. Toisaalta sattuma on huono selitys. Kaikissa kuudessa tapauksessa on liittymäkohta kylmään sotaan ja kaksinapaiseen universaaliin järjestelmään.

Reagan, Thatcher ja Johannes Paavali II olivat Neuvostoliiton kriitikoita ja vastustajia. He halusivat lopettaa kylmän sodan lopettamalla kommunistisen järjestelmän

Reagan, Thatcher ja Johannes Paavali II olivat Neuvostoliiton kriitikoita ja vastustajia. He halusivat lopettaa kylmän sodan lopettamalla kommunistisen järjestelmän. Afganistanissa muslimisissit olivat samantapaisella asialla, tosin paikallisesti. He pyrkivät horjuttamaan Neuvostoliitolle myötämielistä hallitusta, mikä sai Neuvostoliiton hyökkäämään maahan. Iranin islamistinen vallankumous oli taas avoimen vihamielinen Yhdysvalloille. Kiinassa muuntunut kommunismi piti kylmiä suhteita Neuvostoliittoon, mutta etsi kumppanuutta Yhdysvalloilta.

Aika 1970-luvun puolivälin jälkeen oli Euroopan turvallisuus ja yhteistyökokouksen (Helsingissä kesällä 1975 pidetty ETYK) jälkimainingeissa melko rauhallista. Kylmän sodan vaihetta leimasi ranskankielinen sana détente, liennytys. Kulttuurinen ilmapiiri oli pikemmin taaksepäin katsova ja romanttinen, historian arvostus oli suurta.

Ajanjakson eräänlainen läntinen symboli oli amerikkalaisen Alex Haleyn vuonna 1976 julkaisema romaani Roots: The Saga of an American Family, suomeksi Juuret. Jo vuonna 1977 valmistui 37-osainen televisiosarja, joka kertoi vuonna 1767 Gambiasta Yhdysvaltain Marylandiin kuljetetun Kunta Kinten ja hänen perheensä tarinan. Jatko-osa valmistui vuonna 1979. Juuret nosti esiin Amerikkaan vastoin tahtoaan kuljetetut afrikkalaiset amerikkalaisina. Toisaalta se vei ajatukset itse kunkin omiin juuriin ja omaan perhehistoriaan.

Reaganin valtaantulo lopetti liennytyksen. Varustelukilpailun kiihtyminen nosti Euroopassa valtaisat rauhanmarssit. Ilmapiiri muuttui vuoteen 1980 mennessä taas jännittyneeksi.

Teoria vuosien 1979 ja 1980 merkityksestä myöhemmälle kehitykselle ei itsessään selitä paljon, mutta se on silti hätkähdyttävä. Silloin tapahtuneiden käänteiden vaikutukset ovat olleet pitkiä. Jos tapahtumat olisivat menneet toisin, historiakin olisi. Olennaista lienee kuitenkin kysyä, avaako historisistinen teoria 1970- ja 1980-luvun vaihteen merkityksestä kysymyksiä maailman kehityksestä kaksinapaisuuden (itä ja länsi) vai moninapaisuuden suuntaan. Oma ajatukseni kääntyy jälkimmäiseen. Länsi ei keskustele enää vain idän vaan monien kanssa.

4. Viimeaikaisia suomalaisia historianselityksiä

Suomalainen Spengler-tulkinta

Professori Timo Vihavainen (s. 1947) kokosi 2000-luvun alussa lähinnä Kanava-lehteen kirjoittamiaan esseitä yhteen ja antoi vuonna 2009 ilmestyneelle teokselleen nimen Länsimaiden tuho. Kirjan otsikko on suora viittaus Spengleriin, jota Vihavainen käsittelee teoksessaan runsaasti.

Erilaiset tuhon ennustelut Vihavainen liitti pessimismiin, Spenglerin ensimmäisen ja Toynbeen toisen maailmansodan jälkeisen onnettomuuden kokemukseen. Jälkimmäisen tulkkina hän näki myös Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Nykyisen pessimismin kauden hän katsoi alkaneen New Yorkin kaksoistornien räjäyttämisestä vuonna 2001 ja sen merkityksestä lähtölaukauksena kulttuurien vastakkainasettelun kärjistymiselle. Vasta sen jälkeen Huntingtonia alettiin lukea ja ymmärtää enemmän.

Vihavainen kuvailee myös joitakin kirjallisuuden ”pahanilmanlintuja”, kuten klassikon aseman saaneita brittiläisiä Aldous Huxleyta (1894–1963) ja George Orwellia (1903–1950), joiden dystopiat Uljas uusi maailma (Huxley 1932) ja 1984 (Orwell 1949) muistuttavatkin toisiaan.

Vihavainen muistuttaa Spenglerin ajatuksesta, että kulttuurin ytimessä on aina uskonto. Tämä on myös Huntingtonin keskusteesi. Länsimaisessa kulttuurissa uskonto on ollut keskeinen tekijä, mutta Vihavaisen havaintojen mukaan se on nyt hiipunut. Uskonnon heikentymisprosessin aikana sitä tavallaan korvasivat massaliikkeet kuten nationalismi ja kommunismi, mutta nekin ovat rapistuneet. Jos kulttuuri rakentuu uskonnon ja pyhän ympärille, lännen totuus-, hyvyys- ja kauneusarvoja oli syytä kysyä.

Yksi Vihavaisen teoksen artikkeleista kysyykin, mitä uskonnon jälkeen. Kirjoittaja hakee vastausta siihen, mitkä ilmiöt tarjoavat samastumista ja yhteyttä. Länsimaisen kulttuurin ylivoimaisesti elinvoimaisimmaksi sankarihahmoksi hän löytää narsistisen nuorukaishahmon, joka on maailmaan tyytymätön ja jonka ainoa ongelma on tyydyttämätön rakkaus. Tämän mukaan ihmisiä yhdistäisi eniten tyydyttämättömän egon ajatus. Yksilön nostaminen kaiken keskipisteeksi oli aikanaan julkeata ja säädytöntä. Se on kuitenkin noussut yhä selkeämmin niin boheemin taiteilijatyypin kuin romanttisen ja samalla lihallisen rakkauden kuvailussa. Seksuaalisuuden ja tunteiden näyttämiseen oli aikaisemmin liittynyt tabuja, ja romanttinen taide oli saanut voimaa niiden ahdistavuudesta. Pala palalta tällainen epäkulttuuri muuttui kulttuuriksi ja julkeus tavanomaisuudeksi.

Uskonnolla on ollut ennenkin nousunsa ja laskunsa, mutta Vihavainen näyttää kuuluvan niihin, joiden mielestä läntinen kristillinen maailma ei meidän aikanamme ole enää onnistunut uuden sukupolven sivistämisessä ja sitouttamisessa kulttuurin normeihin samassa mielessä kuin aikaisemmat. Esimerkiksi islamin ja juutalaisuuden piirissä tämä sitouttaminen onnistuu hänen mukaansa paremmin monenlaisissa kansalaispiireissä.

Vihavainen sijoittaa Spenglerin uuden suosion lama-aikaan. Konsumerismi ei pysty kaikkeen, ja demografiset prosessit muuttavat länsimaat perin juurin toisenlaisiksi parissa sukupolvessa. Koko käsite muuttuu historiallisesti tai maantieteellisesti käytettäväksi yllättävän lyhyessä ajassa, hän on valmis sanomaan. Kansainvaellukset ovat alkaneet, Vihavainen kirjoitti seitsemän vuotta sitten, ja ne ovat perusteellisesti muuttaneet maailmaa yhden sukupolven aikana. ”Helleenis-kristilliseltä perustalta kasvaneen länsimaisen sivilisaation vastustuskyky ulkoisia kilpailijoita vastaan näyttää nykyisessä vaiheessaan vähintäänkin yhtä huonolta kuin Rooman valtionuskonnon asema aikoinaan nousevan kristinuskon edessä.” On kiistatonta, että elämme suuren murroksen aikaa.

Kulttuurin rappio on valtava historiallinen prosessi. Se liittyy niin suuriin kokonaisuuksiin, että yksilö ei sellaisista välttämättä kärsi. Vihavainen tuntuu kuitenkin oikeasti uskovan, että Spengler oli oikeassa kuvatessaan länsimaiden tuhoa ja sen ”ratkaisun vuosia”. Lähes sata vuotta sitten Spengler kirjoitti, että länsimaat eivät ainoastaan olleet rappeutuneita, vaan lainomaisen kehityksensä välttämättömässä vaiheessa ja matkalla kohti lopullista kulttuurin tuhoa. Tätä osoittaakseen Spengler esitteli menneisyyden kulttuureita, jotka syntyivät, kukoistivat ja kuolivat samojen lainalaisuuksien mukaisesti. Spenglerin seuraajat ovat tätä ajatusta toistaneet ja jatkaneet. Kulttuurin ikä oli noin tuhat vuotta, ja loppuvaiheissaan se aina muuttui ”sivilisaatioksi”, millä Spengler tarkoitti rappeutumisen ja kuoleman vaihetta, kun kulttuuri oli ammentanut itsensä tyhjiin.

Kulttuurit lähtivät liikkeelle kaupungittomasta maaseudusta ja päätyivät ”materialismin finaaliin suurkaupungeissa”. Suurkaupunki oli aina uskonnoton ja sellaisena se merkitsi sivilisaation muodostumista eli kulttuurin alkavaa rappiota. Kun antiikissa haluttiin vain tietää tulevaisuudesta, faustinen länsimaalainen halusi luoda sen. Länsimainen kulttuuri oli muovannut aikoinaan kaiken antiikista omaksumansa omaksi kuvakseen, mutta faustinen länsimaalainen halusi sen sijaan kohottaa moraalinsa yleiseksi totuudeksi ja pakottaa ihmiskunnan siihen. Huntingtonin näkemys on käytännössä sama. Monelta kohdaltaan Huntingtonin teos onkin reunamerkintöjä Spenglerille.

Spenglerin mielestä aidolle uskonnolle ominaisia olivat kiellot ja tabut, eivät yleiset periaatteet tai suositukset, kuten ihmisrakkaus, ihmisten onnellisuus tai kaikkien pääseminen taivaaseen, Vihavainen kirjoitti. Uskonto kukoisti aikana, jolloin kollektiivi sitoutui sen käskyihin ja valvoi niiden toteutumista. Nykyinen kristillisyys ei Vihavaisen mielestä sisältänyt käskyjä ja kieltoja, vaan ainoastaan suosituksia. Ne korostivat ideaa, että kaiken keskiössä on ihminen, joka voi toteuttaa itseään kaikin mahdollisin tavoin, jos ei loukkaa muiden vastaavaa oikeutta. Uskonnon rooliksi jäi tuoda ihmiselle anteeksiantoa ja lohdutusta.

Uskonnottomuus oli kuulunut suurkaupunkiin aina. Kun kulttuurin olemus oli uskonto, sivilisaation olemus oli uskonnottomuus, Spengler kiteytti. Kulttuurin luomisvoiman ehtyminen liittyi siten sen uskonnon elinvoiman ehtymiseen tai siihen, että perinteinen uskonto ei enää tyydyttänyt ihmisiä. Spenglerin mukaan länsimaissa uskonnon korvasi eettinen sosialismi. Hänen mukaansa läntiset sivilisaatioihmiset olivat sosialisteja silloinkin kun eivät itse sitä tienneet, sillä he ajattelivat sen käsitteillä. Humaani, hyväksyvä ja etiikkaa korostava ja käskyjä vierastava uskonnollisuus edusti Spenglerin mielestä sivilisaatiota, kaaren loppupäätä, ei kulttuurin elinvoimasta kertovaa uskontoa.

Intentioltaan Vihavaisen kirja on varsin konservatiivinen, monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja islamia vastustava, mikä tekee kokonaisuudesta vähemmän kiinnostavan. Sen Spengler-analyysit ovat kuitenkin ajatuksia herättäviä.

Länsimaisen yhteiskunnan juuret, Fukuyama ja Huntington

Professori Jukka Korpela (s. 1957) julkaisi vuonna 2015 teoksen Länsimaisen yhteiskunnan juurilla, joka ehdittiin palkita pian ilmestymisensä jälkeen Vuoden historiateokseksi.

Kirja alkaa hätkähdyttävästi kertomalla, miten Venäjän presidentti Vladimir Putin on Moskovan patriarkan Kirillin mielestä ”Jumalan ihme”, miten Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitea kehotti vuonna 2013 kiinalaisia taisteluun perustuslaillista demokratiaa, yleistä äänioikeutta ja puolueetonta oikeuslaitosta vastaan ja miten monet valtionpäämiehet Itä-Euroopasta, Lähi-Idästä, muualta Aasiasta ja Afrikasta ovat kieltäneet ihmisoikeuksien noudattamiseen kehottaneita länsimaita sotkeutumasta heidän maidensa sisäisiin asioihin.

Korpelan piirtämä asetelma on kuin suora esimerkki Huntingtonin kirjasta, länsi ja sen arvot muiden marginalisoimana. Tekijä muistuttaa kuitenkin välittömästi lännen itsetunnosta ja siitä, miten niin monet ovat valmiit hyväksymään Fukuyaman näkemyksen siitä, miten historia loppuu kehityksen huipentavaan länsimaisuuteen. Moniarvoista demokraattista oikeusvaltiota länsimaalaiset ovat puolustaneet nimenomaan rationaalisilla argumenteilla. Järkeen vetoamisella he, käytännössä kai me, ovat osoittaneet valistuksen perinnön tärkeyden. Juuri valistuksen arvot, kuten yksilönvapaus, yksilön ihmisarvo, puolueeton oikeuslaitos ja tasa-arvo, ovat valistuksen tuotteita, joita lännessä halutaan korostaa universaaleina. Länsimaisuuden ydin kristallisoituu yksilön itseisarvon ympärille, Korpela kirjoittaa. Yhteisö ja yhteiskunta ovat sille alisteisia. Ainoa rajoitus on, että yksilö ei saa loukata toisen yksilön vapautta. Tämä on taas ristiriidassa yhteisöllisyyden ihanteen kanssa. Siinä yksilö ennen kaikkea tukee yhteisön hyvää.

Kylmän sodan kaksinapaisuus supisti lännen tarkoittamaan Yhdysvaltoja ja sen länsieurooppalaisia liittolaisia. Neuvostoliiton ja sen liittolaisten määrittely idäksi teki asetelmasta puhtaasti poliittisen. Idän käsite muuttui 1990-luvulla, ja lännen itäinen vastustaja löytyi jälleen islamista. Tämä sotki Herodotosin ajoista asti vallinnutta lännen ja idän vastakkaisuutta, etenkin kun 1990-luvun vallitseva ajatus oli pyrkimys liittää Venäjää läntiseen maailmaan. Islamissa oli puolestaan jo keskiajalta kehittynyt vastakkainasettelu ”islamin maailman” ja ”sodan maailman” välillä, mitä Huntington on tähdentänyt.

Kesällä 2014 presidentti Putin syytti läntistä Eurooppaa kristillisten arvojen hylkäämisestä. Näin hän yhtyi tulkintaan, jonka mukaan lännen ydin on kristinuskossa. Kun länsi näyttää hukkaavan tämän perintönsä, Putin teki Venäjästä kristillisen kulttuurin ja näin myös lännen keskuksen. Korpela toteaa, miten kansalaisyhteiskunta- ja ihmisoikeusmielessä Venäjä on siirtynyt lähemmäksi Lähi-idän maailmaa. Nämä molemmat idät, ortodoksikristillinen ja islamilainen, vieroksuvat valistuksen perintöä ja yksittäisen ihmisen vapausoikeuksien asettamista keskiöön.

Korpela esittelee Spenglerin ja Toynbeen ja osoittaa Huntingtonin näiden viitoittaman tien kulkijaksi. Huntingtonin tulevaisuudennäkymä on kulttuurien konflikti, koska kulttuuria ei voi siirtää yhteiskunnasta toiseen. Länsimaisuuden merkitys vähenee, kun se ajautuu yhteen islamilaisen ja kiinalaisen kulttuurin kanssa. Harvemmin kuitenkin muistutetaan, että Huntigtonin mielestä idän ja lännen vastakkaisuuteen keskittynyt keskustelu on puhtaasti länsimainen ilmiö. Todellisen vastakohtaisuuden hän kuitenkin osoittaa köyhien ja rikkaiden väliltä. Koska mitään yhtenäistä itää ei ole olemassa, olisi parasta puhua asetelmasta, jossa länsi on muita vastaan. Huntington kyseenalaistaa näin länsimaisuuden voittokulun.

Huntingtonin ajatukset ovat kiehtovia, mutta Korpela löytää hänen teoksestaan virheitä ja ongelmia. Huntington ei näytä olevan perillä viimeaikaisesta tutkimuksesta eikä historian käsitteellistämisestä. Seitsemän tai kahdeksan erillisen kulttuuripiirin kuvaaminen ei tee oikeutta kulttuurin käsitteelle vaan pakottaa siitä esille puolivaltiollisia rakenteita ja toimijoita. Lisäksi ajatus menneisyydestä kansojen temmellyskenttänä on naiivi, Korpela kirjoittaa.

Länsimaisen yhteiskuntien juuria tutkivassa kirjassaan Korpela pyrkii selvittämään, miten, missä ja milloin läntisen ajattelutavan periaatteet syntyivät ja erosivat aikaisemmasta ”itäisestä” mallista. Lännellä hän tarkoittaa hellenismin perintöä, johon laajemmassa merkityksessä kuuluvat kristillisen Euroopan lisäksi myös Lähi-itä ja islamilaisuus, mutta suppeammassa mielessä oikeastaan vain roomalaiskatolista maailmaa, josta muotoutui Länsi-Eurooppa.

Antiikin ja keskiajan tutkimukseen keskittyneen tekijän kirjassa painopiste on näissä ajanjaksoissa, mutta kuvaus alkaa muinaishistoriasta, jonka hän sanoo vaikuttavan ”sellaisiin nykyisyyttä ohjaaviin rakenteisiin kuin moraali, totuus ja oikeus. Ne ovat niin hitaasti muuttuvia ilmiöitä, että tarkasteluun on otettava pikemminkin vuosituhansia kuin vuosikymmeniä.” Yhteiskuntien kehityksessä kontekstilla on hänen mukaansa kuitenkin ratkaiseva merkitys.

Korpela sanoo lukeutuvansa tutkijoihin, jotka kiistävät kulttuurin, uskonnon tai luonnon määräävän vaikutuksen historian kulussa. Deterministi hän ei ole, ei liioin historisisti. Läpi hienon teoksensa hän käy kiinnostavaa keskustelua muiden tutkijoiden, myös muiden kuin Huntingtonin ja Fukuyaman, kanssa. Kirjansa lopussa hän antaa tuomionsa näistä kahdesta: ”Huntingtonin visio, jossa tunnustetaan eri kulttuureille oma kehittynyt perustansa, onkin Fukuyamaa osuvampi, vaikka siitä puuttuu Fukuyamalla kohdallaan oleva historiatieteellinen argumentaatio.” Vaikka Fukuyama on parempi historioitsija, Huntington voittaa.

Sosiologiset ja aatehistorialliset selitykset

Tämä artikkeli käsittelee yhteiskuntien ja kulttuurien historiallisia selitysmalleja. Edellä on kuvattu joitakin vuosisatojen mittaisia ja kokonaisiin kulttuuripiireihin ulottuvia tutkimuksia. Sosiaalista ja kulttuurista kehitystä kuvaava yhteiskunnallis-historiallinen selittäminen käsittelee tavallisimmin paljon rajatumpia teemoja ja huomattavasti lyhempiä ajanjaksoja.

Muuan kiintoisa suomalaista yhteiskuntaa koskettava tutkimusteema viime vuosikymmenten aikana on ollut Suomen toisen maailmansodan jälkeinen kehitys hyvinvointivaltioksi sekä koko tämän hyvinvointivaltiomallin myöhempi muutosprosessi, jota monet ovat kutsuneet myös rapautumiseksi. Historiallisena selittäjänä tässä prosessissa on käytetty luonnollisesti eri ryhmien intressejä ja niitä edustavaa politiikkaa sekä yhteiskunnan rakenteita ja instituutioita. Yhä enemmän sosiaalipolitiikan muutoksia on kuitenkin alettu tarkastella ja ymmärtää myös erilaisten mentaalisten mallien ja niihin perustuvien ideoiden avulla.

Tällaisesta historiallisesta selittämisestä esimerkiksi käy suuri osa professori Juho Saaren laajasta tuotannosta, mutta erityisesti sen tähänastinen yhteenveto, vuonna 2015 ilmestynyt teos Huono-osaiset. Teoksessaan hän yhdistää sosiologista ja sosiaalipoliittista näkökulmaa. Sosiologisesti hän tarkastelee yhteiskunnan valtavirran ja toisaalta sen äärimmäiseen marginaaliin sijoittuvien ryhmien välistä etäisyyttä. Sosiaalipoliittisesti hän kiinnittää systemaattisesti huomiota huono-osaisten ydinryhmään. Näitä kahta yhdistävän hyvinvointitutkimuksen näkökulmasta hän taas pyrkii selvittämään, miten huono-osaisimmat kokevat oman elämänlaatunsa.

Teoreettiset mallinsa Saari kertoo ammentaneensa erityisesti saksalaiselta urbaanin sosiologian edelläkävijältä Georg Simmeliltä (1858–1918). Teoksessa näkyvät hänen ajatuksensa vuorovaikutuksen sääntelystä, sosiaalisen etäisyyden ylläpitämisestä, meikäläisen ja muukalaisen välisestä rajanvedosta ja huono-osaisuuden määrittelystä. Eriarvoisuustutkimuksessa tärkeä on ollut myös amerikkalainen sosiologi ja yhteiskuntahistorioitsija Charles Tilly (1929–2008) ja etenkin hänen teoksensa Durable Inequality. Lähtökohtana tässä eivät ole yksilöt tai rakenteet vaan niiden keskinäiset suhteet ja vastavuoroiset riippuvuudet.  Tilly on julkaissut useita teoksia, joissa hän kuvailee Euroopan kaupunkeja, niiden kasvua ja väestöä pitkien aikasarjojen vertailuina toisella vuosituhannella samoin kuin kirjan As Sociology Meets History (1981)

Tämän artikkelini teemoja taas sivuaa professori Heikki Patomäen jo vuonna 2007 julkaisema pamflettimainen teos Uusliberalismi Suomessa. Siinä hän perinteisen aatehistoriallisen selittämisen keinoin mutta poliittisesti kantaaottavasti kuvaa markkinaliberalismin kehityskulkuja Suomessa.

Vaikka Francis Fukuyama niin väittäisi, historia ei ole loppunut, Patomäki toteaa. Hän pyrkii kirjansa avulla ymmärtämään uusliberalismin nousuun johtaneita rakenteita ja mekanismeja, jotta voitaisiin uskottavasti ennakoida uusliberalismin vaikutuksia ja tulevaisuutta. Patomäen mukaan uusliberalismi oli rakentunut moninaisten illuusioiden varaan. Hänen tarkoituksenaan oli pyrkiä ennakoimaan mahdollisia tulevaisuuksia, myös uusliberalismin jälkeistä maailmaa.

5. Aika vaihtuu, länsi hiipuu

Epookin vaihtuminen

Unkarilaissyntyinen, uransa Yhdysvalloissa tehnyt historian professori John Lukacs (s. 1924) on julkaissut 60 vuoden aikana yli 30 teosta. Niissä hän on käsitellyt aristokraattisen eliitin vaihtumista demokraattisen eliitin ylivaltaan ja varoittanut populismista yhteiskuntien perimmäisenä vaarana. Populistisin argumentein valtaan ovat nousseet niin kansallissosialistit kuin kommunistit. Puolijuutalaisena Lukacs oli kokenut natsien kidutusta ennen pakenemistaan Amerikkaan. Parhaiten tämä konservatiivinen tutkija tunnetaan Hitleriä, Stalinia, Churchilliä ja toisen maailmansodan puhkeamista koskevista kirjoistaan.

Fukuyaman teoria historian lopusta oli luonnollisesti kommentti Hegelille, joka käytti samaa ilmaisua. Pitkän linjan historioitsija Lukacs lähti samaan leikkiin valitsemalla vuonna 2011 ilmestyneelle teokselleen nimen, joka tarkoittaa historian tulevaisuutta, The Future of History. Kirja käsittelee aikakauden muutosta, mutta kapeammasta historiankirjoituksen, historian opiskelun ja historian ymmärtämisen näkökulmasta. Näissä hänen näkemyksensä on pessimistinen. Historiaa kirjoitetaan väärin, sitä opiskellaan vähemmän kuin ennen ja sen asema on heikkenemässä.

Historiantutkijana Lukacs edustaa perinteistä linjaa, hänelle historia on ennen muuta kansakuntia, valtioita ja niiden välisiä suhteita. Vanhan taantumuksellisen, jollaiseksi hän itseään kuvaa, ärtymystä herättävät historiankirjoituksessa yleistyneet sosiologiset elämäntapateemat. Sukupuolen ja seksuaalisuuden historian tutkimuksia hän pitää tieteenalansa rappiona. Lukacsin pääteesiä historian aseman ja merkityksen heikentymisestä on helppo kritisoida pelkästään viittaamalla tämän artikkelin aineistoon, historiasta ammentaviin bestsellereihin.

Vaikka 87-vuotiaan historioitsijan näkökulmat tuntuvat helposti ohitettavilta, yksi tärkeä jää jäljelle: epookki on vaihtumassa, murroksen merkit ovat ilmassa, mutta muutoksen suunnan tiedämme vain osittain. Seuraavassa esittelen joukon teoksia, joissa käsitellään muutosta ja historiallista selittämistä.

Miksi Eurooppa sai maailman herruuden?

Läntisen sivilisaation nouseminen johtoasemaan maailmassa on viiden viime vuosisadan tärkeimpiä historiallisia ilmiöitä.

Englantilaissyntyinen, mutta Yhdysvaltoihin asettunut historioitsija Niall Ferguson (s. 1964), kysyi vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan Civilization, The Six Killer Apps of Western Power, miksi Euraasian länsireunan suhteellisen vähävoimaiset kulttuurit alkoivat kehittyä vuoden 1500 tienoilla niin, että ne ottivat maailmanherruuden.

Ferguson on samoilla linjoilla kuin Lukacs siinä, että historioitsijan tehtävä on kertoa tarinoita ja että historiallisten esitysten on oltava kirjallisesti korkealuokkaisia. Hän on oppinut läksynsä ja kirjoittaa suurta kertomustaan suuresta aiheesta yksinkertaisesti ja hienostuneesti. Ferguson on konservatiivi uusliberalismin ihailija, joka moninkertaistaa tulonsa myymällä tutkimuksensa samalla kertaa televisiosarjan käsikirjoitukseksi ja kirjaksi. Tämä edellyttää tietenkin sen, että on jo riittävän suosittu, mutta takaa samalla teosten päätymisen kerta toisensa jälkeen bestsellereiksi. Teoksensa Civilization hän on nimenomaan sanonut suuntaavansa noin 17-vuotiaille lukiolaisille.

Fergusonin vastaus tiiviissä muodossa kuuluu: Läntinen kulttuuri kehitti kuusi ominaisuutta, jotka suurelta osin puuttuivat muualta maailmasta: 1) kilpailu, 2) luonnontiede, 3) laillinen oikeus omaisuuteen (omistamisen vapaus), 4) lääketiede, 5) kulutusyhteiskunta 6) työmoraalin ja uskonnon niveltyminen toisiinsa kulttuurissa. Näiden varassa länsi, jota Yhdysvaltain talous ja kulttuuri huomattavasti vahvistivat 1800-luvulta alkaen, säilyi dominanssiasemassa aivan meidän päiviimme saakka.

Lännen herruuden symbolisena päätepisteenä hän pitää presidentti Barack Obaman syvää kumarrusta tervehtiessään Kiinan pääministeriä Wen Jiabaoa

Kirjansa viimeisessä luvussa Ferguson tekee johtopäätöksiä aiemmasta, mutta käyttää pääosan sivualasta kilpailija-analyysiin. Lännen asema ei enää ole kiistaton, päinvastoin. Maailmantalouden kuvauksessa vain Kiina ja Intia nousevat, ja Kiinan talous on jo ylittänyt Yhdysvaltojen. Sen ja Euroopan talouksien suhteellinen osuus maailmantaloudesta ovat olleet laskusuuntaisia jo 1900-luvun loppupuolelta lähtien. Lännen herruuden symbolisena päätepisteenä hän pitää presidentti Barack Obaman syvää kumarrusta tervehtiessään Kiinan pääministeriä Wen Jiabaoa. Ferguson ei pidä länsimaiden pahimpina uhkina Kiinan taloutta tai islamilaisen kulttuurin voimaa vaan länttä itseään, sitä, että se on menettänyt uskon esi-isiltään perimäänsä kulttuuriin. Lännen arkuus ja sitä ruokkiva historiallinen tietämättömyys ovat lännen omia vikoja.

Lännen etuna maantiede

Ian Morris (s. 1960) on englantilainen, 1980-luvulla Yhdysvaltoihin siirtynyt muinaistutkija, arkeologi ja historioitsija, joka on tehnyt kaivauksia Britanniassa, Kreikassa ja Italiassa. Hän aloitti kreikkalaisen kaupunkivaltion tutkijana, jatkoi muinaisen taloustieteen parissa, mutta on sittemmin kääntänyt katseensa laajoihin globaaleihin historian kaariin koko jääkauden jälkeisenä aikana.

Morrisin tunnetuin kirja, vuonna 2010 ilmestynyt Why the West Rules – For Now on kysymyksenasettelultaan samantapainen kuin Fergusonin. Erona on se, että Morris tarkastelee idän ja lännen eroja 15 000 vuoden ajanjaksolla. Hänen pääväitteensä on, että enemmän kuin kulttuuri, uskonto, politiikka, geeniperimä tai suurmiesten vaikutus, syynä läntisen kulttuurin dominanssiin maapallolla on maantiede. Morris on kehittänyt yhteiskunnallisen kehityksen indeksin, johon hän on koonnut tilastollista aineistoa pisteyttääkseen näitä kehityksen osatekijöitä. Jukka Korpela pitää Morrisin tilastollista lähdepohjaa ja historiallista käsitteistöä vaatimattomina. Virheitä on liikaa, jotta mallia voisi pitää luotettavana.

Maantieteen merkitystä Morris tarkastelee esimerkiksi maanviljelykseen sopivien alueiden määrää ja niiden käyttöönottoa, vesireittejä ja etenkin meriä vuorovaikutuksen ja kaupan edistäjinä. Tässä erityisesti Välimeri on ollut Euroopan kehitykselle keskeinen. Lopulta lännen todellinen dominanssi maailmassa alkoi kuitenkin vasta noin parisataa vuotta sitten.

Jos Morrisia voi pitää jonkinlaisen maantieteellisen determinismin ja historisismin edustajana, hänellä on taipumusta determinismiin myös väestön ja kulttuurien kehityksen tarkkailijana. Kun useimmiten sotia pidetään onnettomuuksina ja surkeuden tuottajina, Morris on eri mieltä. Hänen vuonna 2014 ilmestynyt kirjansa War! What is it Good For? käsittelee sodan hyviä puolia.

Morrisin mielestä ihmiskunnalla on käytettävissään riittävästi todisteaineistoa vuosituhansien aikana esiintyneestä väkivallasta. Sen pohjalta on tehtävissä hätkähdyttävä huomio. Kaikista sotien kauhuista huolimatta ne ovat muuttaneet maailmaa turvallisemmaksi ja vauraammaksi. Vain sotaa käymällä ja sotia kokeneena ihmiskunta on koonnut suurempia yhteisöjä, jotka ovat kyenneet luomaan turvaa ja vaurautta. Morrisin kirjassa on huomattava määrä eri sotia ja niiden aseistusta koskeneita yksityiskohtia, mutta toisaalta jotkut historian kulkua yleisen käsityksen mukaan huomattavasti muuttaneet suursodat saattavat jäädä vähemmälle huomiolle. Historian selittäjänä Morris tuntuu nauttivan ärsyttävyydestään. Väkivallan uhkaa vastaan puolustautumisen ja sen takia yhteistoiminnan edistämisen historiallinen selitys on kuitenkin vankka.

Hiipuva länsi

Mitä pitemmälle vuodesta 2007 jatkunut lännen taloudellinen lama on kestänyt, sitä suositummaksi on tullut esittää pessimistisiä arvioita kehityksestä. Tähän on liittynyt myös Spenglerin ja muiden tuhoa ennustaneiden klassikoiden suosion kasvu. Edellä esitelty brittiläis-amerikkalainen Niall Ferguson, joka pitää historian oppituolia sekä Harvardin yliopistossa että Harvard Business Schoolissa ja ollut tuottamassa suuren suosion saaneita historiallisia linjoja esitteleviä televisiosarjoja, kuvailee uudemmassa teoksessaan pessimismiä ja miten se ruokkii itseään.

Vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan The Great Degeneration, How Institutions Decay and Economies Die Ferguson esittää synkkiä jeremiadeja lännen yhteiskuntien ja kulttuurin rappiosta ja häviöstä. Niin britti kuin hän onkin, hänen perustelunsa nousevat amerikkalaistyyppisestä konservatiivisesta liberalismista ja valtionvastaisuudesta.

Ferguson väittää, että vain sukupolvi kylmän sodan päättymisen sekä vapaan demokratian ja markkinatalouden triumfin jälkeen läntisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan taloudellinen ja poliittinen ylivalta on nopeasti katoamassa. Hänen mukaansa tällainen kehitys on mahdollinen, koska ylivalta-aseman luoneet keskeiset instituutiot, demokraattinen, edustuksellinen hallinto, kapitalistinen vapaa tuotanto ja kauppa, lain asema ja kansalaisyhteiskunta, rappeutuvat.

Siihen aikaan kun länsi 1700-luvulla vakiinnutti valta-asemaansa, Adam Smith (1723–1790) kirjoitti edistyksellisistä ja taantumuksellisista valtioista. Edellisten kärjessä hänellä oli Britannia ja sen amerikkalaiset siirtokunnat, jälkimmäisten Kiina. Nyt Kiinalla on dynaaminen talous ja se laajentaa tehokkaasti geopoliittista vaikutusvaltaansa. Ferguson on hieman varauksellinen sen suhteen, miten kauan Kiina kykenee ylläpitämään kasvuaan, mutta lännen heikkenemisestä hän on varma. Hän käy järjestelmällisesti läpi instituutioita, jotka ovat olleet kulmakiviä modernien läntisten yhteiskuntien muotoutumisessa ja yksilöi niiden rappeutumiskehitystä.

Esimerkiksi lain valta-asema on muuttunut lakimiesten vallaksi. Yleinen säätelyn halu on lisännyt huomattavasti lakien määrää, vähentänyt samalla lain arvovaltaa ja lisännyt lakien tulkitsijoiden valtaa. Käytännössä lakimiesten palkkiot estävät monilta oikeuskäsittelyn mahdollisuuden. Ferguson pitää valtiota syypäänä siihen, että läntistä elämäntapaa muovannut kansalaisyhteiskunta on heikentynyt, ja niin kirkkojen, uskonnollisten tai sekulaarien hyväntekeväisyysyhdistysten, kulttuurijärjestöjen kuin urheiluseurojen jäsenmäärät ovat vähentyneet. Tämä merkitsee sosiaalisen pääoman heikkenemistä.

Lännen heikkenemisen oireet ovat sinänsä tuttuja. Moni osaa luetella hidastuneen kasvun, huiman velkaantumisen, lisääntyvän epätasa-arvon, väestön ikääntymisen ja epäsosiaalisen käytöksen. Fergusonin selitys, yhteiskunnan instituutioiden heikkeneminen, on omaperäinen.

Amerikkalaisen maailmanjärjestyksen loppu

Amitav Acharya (s. 1962) on intialaissyntyinen kanadalaistunut tutkija, joka työskentelee kansainvälisten suhteiden professorina Washington D.C:ssä. Hän on teoksissaan jo aikaisemmin käsitellyt Kiinan ja koko Aasian taloudellista nousua, mutta vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassaan The End of American World Order Acharya tarkastelee tilannetta päättyvän läntisen hegemonian kannalta.

Siitä riippumatta, onko Amerikka menossa alaspäin ja onko koko toisen maailmansodan jälkeinen liberaali maailmanjärjestys Yhdysvaltojen sotilaallisen, taloudellisen ja ideologisen johtoaseman pönkittämä ja maailmanlaajojen instituutioiden tukema, sen aika näyttäisi olevan kääntynyt kohti loppua. Sitä ei kukaan voi tietää, mitä on tulossa tilalle. Kiinalaista maailmanjärjestystä ehdottavat toiset, uudentyyppistä amerikkalaishegemoniaa jotkut muut, kansainvälistä yhteistyötä, joka perustuu seudullisiin järjestelmiin kolmannet.

Acharya on muiden kuin läntisten valtioiden kansainvälisten suhteiden parhaita asiantuntijoita maailmassa. Vaikka hän on kirjassaan jopa provokatiivinen, hänen vastauksiaan voi pitää terävinä. Vaikka Yhdysvallat tulee jatkuvasti olemaan suuri ja merkittävä voimatekijä maailmassa, Acharyan mukaan se on jo menettänyt kyvyn luoda maailmanjärjestystä omien intressiensä mukaisesti.

Nousevat suurvallat, joista Kiina ja Intia ovat merkittävimmät, eivät liity Yhdysvaltain johtamaan kansainväliseen järjestykseen kuuliaisina tai innokkaina osakkaina. Niillä on erilaiset arvot kuin lännellä ja ne paheksuvat Yhdysvaltojen privilegioita vallankäytössä. Acharya ennustaa, että tuleva maailmanjärjestys on moninkertainen ja monimutkainen. Hän käyttää siitä metaforaa, että tulevassa maailmassa eri valtiot ja alueet menevät kuin samaan elokuvateatteriin, mutta päätyvät katsomaan eri elokuvia. Tuleva maailma on siten nykyistä vähemmän keskittynyt ja moniarvoisempi.

Acharyan kirja on ansiokkaan puolueeton. Kirjoittaja ei ole Yhdysvaltain puolella eikä sitä vastaan. Hän vain tarkkailee ja analysoi. Meneillään ei ole niinkään Yhdysvaltain johtaman maailmanjärjestyksen alamäki. Samalla kun siirrytään pois Amerikka-vetoisesta mallista mahdolliseen vähemmän keskitettyyn ja moniarvoisempaan maailmanjärjestykseen, vähenee myös liberaalin demokratian vaikutus, Acharya muistuttaa. Monet alueelliset konfliktit ovat tämän jo osoittaneet.

Kaikki valtiot tai alueet eivät ole koskaan painoarvoltaan samanveroisia. Yksinapaisuudesta moninapaisuuteen siirtyminen voi luoda turvallisuutta mutta myös turvattomuutta. Yksi perusta tulevalle maailmanjärjestykselle voisi olla esimerkiksi G-20-valtioiden keskinäisen järjestelmän vahvistaminen. Oli malli tulevassa post-amerikkalaisessa maailmanjärjestyksessä mikä hyvänsä, suurilla valtioilla on erityinen vastuu kansainvälisen järjestyksen hallinnon luomisesta.

6. Yhteiskuntajärjestyksen kulmakivet ja niiden rappio

Fukuyaman suurteos yhteiskuntajärjestyksistä

Francis Fukuyama saavutti kuuluisuuden jo melko nuorena. Tuhansissa ja taas tuhansissa julkaisuissa on otettu kantaa hänen ajatukseensa historian lopusta. Hänestä ei kuitenkaan tullut yhden ajatuksen historioitsijaa, vaan noin 20 vuotta teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen ilmestymisen jälkeen hän julkaisi kaksiosaisen suurteoksen ihmisen yhteiskunnallisesta järjestäytymisestä kaikkialla maailmassa koko historiallisena aikana. Vaikka Fukuyama jäisi sitaattien maailmassa historian lopun kirjailijaksi, hänen elämäntyönsä on paljon laajempi ja hänen kontribuutionsa historiankirjoitukselle maailman poliittisen järjestyksen muotoutumisen näkökulmasta on huima.

Fukuyama julkaisi vuonna 2011 teoksen The Origins of Political Order: From Pre-Human Times to the French Revolution. Se oli alku suurteokselle, joka kuvailee ihmisen poliittista järjestäytymistä esihistoriallisilta ajoilta nykypäivään saakka ja pohtii erilaisiin poliittisiin järjestelmiin johtavia syitä. Toinen osa, Political Order and Political Decay. From the Industrial Revolution to the Globalisation of Democracy, ilmestyi vuonna 2014.

Fukuyama kertoo tutkimuksensa lähteneen liikkeelle, kun hänen mentorinsa Samuel P. Huntington pyysi häntä kirjoittamaan esipuheen klassikon aseman saavuttaneen teoksensa Political Order in Changing Societies (ilmestyi jo 1968) uuteen laitokseen. Kirjassaan Huntington osoittaa poliittisen kehityksen taloudellisesta ja sosiaalisesta kasvusta erilliseksi prosessiksi. Fukuyama ilmoittaa tulevansa samaan päätelmään. Myöhemmin Fukuyama tutki heikkojen ja hävinneiden valtioiden historiaa ja niitä yhdistäviä piirteitä ja julkaisi vuonna 2004 kirjan State-Building: Governance and World Order in the 21st Century, joka on toinen suurteoksen lähtökohta.

Teoksen ensimmäisessä osassa, joka käsittelee aikaa ihmiskunnan alusta Ranskan suureen vallankumoukseen, Fukuyama kuvailee kolmen yhteiskunnan instituution, valtion, lain hallintavallan ja demokratiaa edistäneen kehityksen, muotoutumisen. Kirjassaan hän kuvailee näiden instituutioiden nousua tai nousun yritystä ja epäonnistumista joko erillisinä tai toisistaan johtuvina neljällä alueella, Kiinassa, Intiassa, Lähi-idässä ja Euroopassa.

Fukuyama kuvailee ihmisen altruismiin kykeneväksi ja siksi monipuolisia sosiaalisia suhteita muovaavaksi eläimeksi. Hän johdattaa lukijansa metsästävien perheyhteisöjen parista hajallaan eläviin heimoihin ja alkeellisimpiin valtiomuodostelmiin Kiinassa. Intian ja Lähi-idän yhteiskuntajärjestyksistä kuvaus siirtyy Ateenaan ja Roomaan sekä valtioiden edellyttämään byrokratiaan ja sen tuottamiin ongelmiin. Lainkäytön ja lain aseman kannalta keskeinen innovaattori on katolinen kirkko. Elinolosuhteet ja elämän laatu alkavat parantua Euroopassa sorrosta, nälänhädästä ja sodista huolimatta.

Nepotismi, sukulaisten suosinta, jollainen on ominaista heimo- ja klaanikulttuureille, on yksi pysyvä teema modernin valtion uhkaajana. Jos heimoilla on suuri merkitys niin kuin Afganistanissa tai Irakissa, moderni valtio ei voi kukoistaa, vaan valtion muodostaminen edellyttää sukusiteiden katkaisemista. Uskonnon merkitys on toinen pysyvä teema. Lain merkitys ja sen hallinta-asema valtion yläpuolella kehittyi uskonnosta. Missä uskonnollisen instituution auktoriteettiasema oli vahva, hallitsijoiden oli hyväksyttävä lain, aluksi usein uskonnollisen tai alkuperältään jumalalliseksi selitetyn, hallitseva rooli.

Fukuyama näkee eurooppalaisessa valtiokehityksessä neljä eri tietä: a) heikko yksinvalta ja virkojen myynti (Ranska ja Espanja), b) vahva yksinvalta (Venäjä), c) Oligarkia ja sen epäonnistuminen (Puola ja Unkari) ja d) kansalaisille vastuussa oleva hallinto (Britannia ja Pohjoismaat). Englannin demokraattisen tien hän kuvailee edenneen sisällissodasta (1642–1651) mainioon vallankumoukseen (1688–1689) ja edelleen brittiläisten siirtokuntien itsenäisyysjulistukseen Amerikassa 1776. Keskeiseksi syyksi hallitusvallan ja kansalaisten väliseen uudenlaiseen tilivelvollisuussuhteeseen hän näki korkean lukutaidon, joka oli protestanttisen uskonnon aikaansaamaa sekä eri ryhmien välisen koheesion ja solidaarisuuden.

Avainasemassa poliittisen järjestyksen muotoutumiselle ovat normit ja instituutiot. Historiassa tapahtuvan muutoksen keskeinen selittäjä on aseman ja tunnustuksen tavoittelu, ja pitkin kirjaa hän väittelee erilaisia rationalistisia selitysmalleja vastaan. Aatteilla on hänelle vähemmän selitysvoimaa kuin monilla muilla, mutta vaikka hän hyödyntää biologiaa argumentoinnissaan, biologisen deterministin määritelmä hänestä olisi väärä.

Argumenttiaan historian lopusta Fukuyama on joutunut muuntelemaan, mutta hän ei ole hylännyt sitä. Poliittista järjestelmää kuvaavan teoksensa ensimmäisessä osassa hän kirjoittaa venäläis-ranskalaisesta Hegelin tuntijasta ja tulkista Alexandre Kojèvesta, jonka mielestä historia saavutti loppunsa lokakuussa 1806 käydyissä Jenan ja Auerstedtin taisteluissa, joissa ”Napoleon voitti Preussin kuningaskunnan ja toi vapauden ja tasa-arvon periaatteet Hegelin puolelle Eurooppaa.”

Fukuyaman mielestä väite ansaitsi tulla huomioon otetuksi. Modernin yhteiskuntajärjestyksen kolme osaa, voimakas valtio, sen alisteisuus lain määräysvallalle ja hallituksen tilivelvollisuus kaikille kansalaisille, olivat muotoutuneet 1700-luvun loppuun mennessä. Ensimmäiseksi nämä kolme yhdistettiin Britanniassa sekä muissa reformaation kokeneissa luoteisen Euroopan maissa, Hollannissa, Tanskassa ja Ruotsissa. Paljon ennen sitä Kiina oli luonut vahvan valtion, Intiassa, Lähi-idässä ja Euroopassa oli kehittynyt lain hallinta-asema, mutta kansalaisille vastuullinen hallitus näki päivänvalon Britanniassa, hän selittää.

Fukuyamaa voidaan pitää konservatiivina, mutta libertanisti tai uusliberalisti hän ei ole. Hänen mielestään vahva valtio on aina ollut kukoistavan kapitalistisen talouden tae. Ennen muuta Fukuyama on teoreetikko, joka ymmärtää käytäntöä ja kykenee hallitsemaan valtaisaa tietomäärää. Samalla hän keskustelee sujuvasti itselleen tärkeimpien klassikoiden, Durkheimin, Hegelin, Marxin ja Weberin kanssa.

Fukuyama ei ole vapaa historisismista. Hän ei anna suurtakaan arvoa Locken, Hobbesin tai Rousseaun kuvauksille alkuperäisestä ihmisluonnosta tai yhteiskunnan synnystä ja oikeastaan kiistää renessanssia ja valistusta suuressa määrin kannatelleen luonnonoikeuden ajatuksen. Hänelle politiikka on historiallisen kehityksen jatkumoa ja kulkee kohti päämääräänsä. Hän näkee aatteet yhteiskuntajärjestyksen muodostajiksi, mutta ristiriitaisesti tulkitsee Intiassa vallinneet aatesuunnat välttämättömiksi valtion muodostumisessa ja puolestaan kiistää joidenkin vastaavien aatteiden merkityksen 1700-luvun Englannissa. Siten samalla kun hän suosii demokratiaa ja esittelee siihen johtanutta kehitystä, hän pitää väärinä siihen johtaneita suuntauksia kuten universaaleja (ihmis)oikeuksia tai moraalista ja epistemologista individualismia.

Fukuyama luo yhden monista metaforistaan pohtimalla, miten Afganistanin, Haitin, Libyan ja Somalian kaltaiset romahtaneet kansakunnat voisivat ”tulla Tanskaksi”, kuten kansainvälinen yhteisö toivoisi ilman, että sillä on aavistustakaan, miten se tapahtuu. Oikea Tanska on tässä ihanteellinen ja kuviteltu maa, joka on varakas, demokraattinen, turvallinen ja hyvin hallittu vailla merkittävää korruptiota. Tässä Tanskassa, niin kuin oikeassakin, kolmen yhteiskunnallisen keskeisen instituution, kykenevän valtion, lain voimakkaan ohjaus- ja hallintovallan sekä vastuullisen demokratian, tasapaino on kunnossa. Pääsyy siihen, ettei heikkoja valtioita osata ohjata oikeaan suuntaan on siinä, ettei yleensä tiedetä sitäkään, miten Tanskasta tuli Tanska tai ”Tanska” ja millaisen kehityskulun se edellytti. Huonoiten tunnetaan ja vähiten on selvitetty sitä, miten yksinvaltaisista yhteiskunnista tuli moderneja valtioita.

Toisen osan keskeinen ajatus on, että modernin valtion keskeisten rakennusosien täytäntöönpano eri puolilla maailmaa ei ole onnistunut. Demokraattisen hallinnon, terveen markkinatalouden, kyvykkäiden, persoonattomien ja korruptoitumattomien valtiollisten laitosten sekä sosiaalisen kehityksen tiellä on ollut esteitä, jotka ovat kääntäneet kehityksen kohti modernin valtion rappiota. Kansanvallan ja läpinäkyvän juridisen järjestelmän tulisi ohjata ja valvoa viranomaisia ja keskushallintoa, mutta toisin on käynyt. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Fukuyaman mielestä pienet intressiryhmät luovat esteitä yhteisen hyvän toteutumiselle. Vaikka Yhdysvaltain talous on edelleen kunnossa, sen hallintomalli edustaa rappiota eikä käy esikuvaksi.

Fukuyama väittää, että monissa aiemmin toimineissa demokraattisissa maissa on meneillään eliittien vallankaappaus. Hän kuvaa sitä sanalla ”repatrimonialisation”. Se tarkoittaa yksinvaltaisuuden tai vähintäänkin harvainvallan paluuta.

Modernisaatio on kiihdyttänyt poliittisen kehityksen prosessia ja monimutkaistanut sitä. Yhteiskunnilla on valtaisa määrä vuorovaikutusta toistensa kanssa. Samalla kuitenkin kuilu maailman parhaiten toimivien valtioiden, kuten Tanskan, ja huonoimpien, kuten Kongon demokraattisen tasavallan, välillä on kasvanut lähes tavoittamattomaksi. Demokratiaa tärkeämmäksi osoittautuu vahva valtio. Kokemus osoittaa, että missä sellaista ei ole, demokratian avulla sitä ei saada toimimaan.

Intiassa on sen kolonialistisen historian ansiosta tehottomuudestaan ja byrokraattisuudestaan huolimatta melko vahva lain hallintavalta ja kaoottisuudestaan huolimatta demokraattinen kansanvalta, mutta sen keskushallinto on heikko. Kiinassa taas on keisarillisesta perinnöstä johtuva voimakas keskusvalta, mutta lain ja kansanvallan asema on heikko. Niissä modernin valtion kolmen keskeisen elementin tasapaino ei siis ole kunnossa.

Fukuyama korostaa, että maantiede ja historia eivät ole kohtalokkaita. Maat ja kansat, valtiot ja kansakunnat, miten ne määritelläänkin, toimivat kehityksensä kannalta oikein tai väärin itse valitsemillaan poliittisilla ratkaisuilla.

Deterministinen tuhon ennustelija Fukuyama ei ole, mutta hänen keskeinen viestinsä on pessimistinen. Alettuaan ensin hitaasti politiikan rappio voi kiihtyessään viedä mennessään suuren saavutuksen, jonka yhteiskuntajärjestelmä on luonut, vakaan, varakkaan ja harmonisen yhteiskunnan, hän toteaa.

Kirjaa ei tule lukea lännen ja muun maailman välisenä yksinkertaistuksena eikä sen näkökulma ole liioin enemmän ja vähemmän kehittyneen maailman ristiriidassa. Sen sijaan se näyttää eroa eteläisen ja pohjoisen Euroopan välillä esimerkiksi edellisen patriarkaalisuuden takia. Kenties kiinnostavimmillaan se on Itä-Aasian kuvauksessaan. Kiina on onnistunut luomaan erittäin kyvykkään valtion, jossa ensiluokkaiset virkamiehet valvovat toimintoja. Fukuyaman mukaan se, mitä nähdään tapahtuvan nyt Kiinassa, on vuosisadan kestäneen romahduksen jälkeinen uusi kukoistus. Renessanssin takana on Kiinan kommunistinen puolue, joka ikään kuin opettaa historiaa, että on mahdollista luoda kyvykäs valtio, joka ei hyödynnä länsimaisia demokratian ja lain hallintavallan traditioita.

Vastaavanlaista synoptista katsantoa koko maailman historiaan harva on yrittänyt. Heikkouksistaankin huolimatta Fukuyaman kaksiosainen teos on merkittävin poliittista ajattelua ja yhteiskuntien muotoutumista käsitellyt tutkimus aikoihin. Muiden kirjoittajien on otettava huomioon, mitä Fukuyama on aiheesta sanonut, mutta viimeistä sanaa hänellä ei ole. Siksi on hyödyllistä lukea myös muita ja tarkastella eri tutkimuksista kohoavia yleisiä linjoja.

6. Eliitin tuhovoimat taloustieteilijöiden tarkastelussa

Eliitin kahminta johtaa yhteiskunnan kurjistumiseen

Tämän laajan artikkelin keskeisiä johtopäätöksiä on, miten samantapaisista teemoista maailman johtavat historioitsijat ja valtio-oppineet keskustelevat ja miten heidän teemansa tuntuvat vaikuttavan toisiinsa lähes epidemian lailla.

Suomeksi on käännetty armenialaisen, Turkissa syntyneen, mutta MIT-yliopistossa (Massachusetts Institute of Technology) taloustieteen professorina toimivan Daron Acemoğlun (s. 1967) ja brittiläisen, Chicagon yliopiston politiikan professorin James A. Robinsonin (s. 1960) teos Miksi maat kaatuvat (alkuperäisteos Why Nations Fail, The Origin of Power, Prosperity and Poverty). Sen pääajatus on varsin lähellä yhtä Fukuyaman teesiä: Vallan, vaurauden ja varattomuuden syntyä käsittelevän kirjan mukaan kehitys pysähtyy, jos talouden instituutiot ovat ”ekstraktiivisia” eli ne ikään kuin uuttavat vaurautta kansalta pienelle eliitille.

Acemoğlun ja Robinsonin teos kuvaa länsimaisuuden viimeaikaista globalisoitumista. Sen mukana ovat levinneet rikkauden tasaisempi jakautuminen, lännen kulttuurin piirteet kuten lineaarinen aikakäsitys, kalenteri, metrijärjestelmä ja kansainväliset instituutiot kuten olympialaiset, mutta myös vaikutus luontoon, kuten vehnän viljely. Ennen muuta se kuvaa sitä, miksi jotkut maat menestyvät ja toiset kaatuvat. Nämä ekonomistit tyrmäävät käsityksen, että epäonnistumiset johtuisivat historiasta, kulttuurista, uskonnosta tai luonnosta ja maantieteellisestä sijainnista. Samoista lähtökohdista voitiin päätyä eri lopputuloksiin.

Fukuyamaa muistuttavalla tavalla kirjoittajat toteavat, että menestys riippuu poliittisista ja taloudellisista instituutioista. Jos ne kannustavat kansalaisia ja heidän yrityksiään toimimaan, maa menestyy. Jos eliitti kerää edut ja hyödyt itselleen, kehitys tukahtuu.

Historiallisessa analyysissaan Acemoğlu ja Robinson kuvailevat, miksi kaikkialla ei samoista keksinnöistä ja mahdollisuuksista huolimatta ole edetty. Toisaalla on kehittynyt sallivia ja toisaalla rajoittavia instituutioita. Edelliset ovat johtaneet ”hyvän kierteeseen”, jonka tuloksena keksintöjä ja innovaatioita on hyödynnetty sekä tieto, hyvinvointi ja varallisuus ovat kasvaneet. Jälkimmäiset ovat rajoittaneet uudistuksia eliitin, hallitsijan tai instituutioiden edun varjelemiseksi, mikä on johtanut ”pahan kierteeseen”, minkä tuloksena on kurjistuminen.

Acemoğlu ja Robinson jaottelevat valtiot salliviin ja rajoittaviin. Valtiot, jotka ovat ottaneet väestön kokonaisuudessaan mukaan (universaaliperiaate) ja ovat sallineet ihmisten valita vapaasti, ovat menestyneet. Sen sijaan kansalaisiaan rajoittavat valtiot ovat tukeneet tulojen ja varallisuuden ”uuttamisen” (tai valumisen) yhden osajoukon, eliitin, hyväksi. Tällaiset maat ovat ajautuneet vaikeuksiin. Jo tuhoutuneista esimerkeiksi osoitetaan Itävalta-Unkari ja Neuvostoliitto. Argentiinan ja laajemmin koko Latinalaisen Amerikan, Egyptin, Kongon ja Pohjois-Korean kehityslinjoja esitellään rajoittavina. Kiinan kirjoittajat liittävät varauksin tähän joukkoon. Tällä tavoin teos on luettavissa eräänlaisena länsimaisen demokratian ylistyksenä, Jukka Korpela toteaa. Positiivinen kehitys edellyttää, että se koskee kaikkia kansanosia.

Epätasa-arvon yhteiskunnat

Vuonna 2001 taloustieteen Nobel-palkinnon voittanut yhdysvaltalainen Joseph E. Stiglitz (s. 1943) toimii taloustieteen professorina Columbia Universityssä New Yorkissa. Hänen teoksensa The Price of Inequality (2012) ja The Great Divide: Unequal Societies and what we can do about them (2015) keskittyvät erityisesti Yhdysvaltain talouden analyysiin. Edellistä teostaan hän kirjoitti vuoden 2011 arabikevään aikana, joten kansainväliset tapahtumat ovat vaikuttaneet näkemyksiin välittömästi.

Stiglitzin perusväite on, että kasvavan eriarvoisuuden ”pahan kierre” vaikuttaa Yhdysvalloissa. Kehittyneistä maista Yhdysvallat on epätasa-arvoisin ja siellä on vähiten tasa-arvon mahdollisuuksia. Stiglitz pyrkii paljastamaan sen, miten varakkaat ovat onnistuneet yhdistämään rikkautensa ja dynaamisen kapitalismin tukahduttamisen. Hän tarkastelee epätasa-arvoa taloudessa, demokratiassa ja oikeuslaitoksessa sekä haluaa selittää, miten epätasa-arvo vaikuttaa politiikkaan ja kaikkeen elämään.

Amerikka muuttuu Stiglitzin mukaan puolessa vuosisadassa rikkaisiin ja köyhiin jakautuneeksi yhteiskunnaksi, jossa varakkaat elävät yhteisöissään muurien takana, laittavat lapsensa kalliisiin kouluihin ja hyödyntävät ensiluokkaista terveysturvaa. Samalla toiset elävät maailmassa, jota leimaavat epävarmuus, korkeintaan keskinkertainen koulutus ja niin säännöstelty terveysturva, että sairastuminen on pelottavaa. Pohjalla ovat miljoonat syrjäytyneet ja vieraantuneet nuoret ilman toivoa. Tältä näyttää elämä kehitysmaissa, ja sellaisessa kaksoistalouteen perustuvassa kulttuurissa kaksi yhteisöä elää rinnakkain tuskin tuntematta toisiaan ja ilman kykyä kuvitella, millaista on toisella puolella. Stiglitzin mielestä Amerikka on hitaasti marssimassa kohti painajaista.

Epätasa-arvon on saanut aikaan rikkaiden valta, joka kontrolloi lainsäädäntöä ja sen toimeenpanemista. Stiglitz ei pidä globalisaatiota ja teknologista kehitystä tärkeimpinä syinä Yhdysvaltain sisäisiin varallisuuseroihin. Vaikka on myös piilossa olevia taloudellisia voimia, markkinat on luotu politiikalla, joka on muovannut niistä rikkaimpia hyödyttävät, luonnollisesti muiden kustannuksella.

Stiglitz ei vastusta vapaita markkinoita. Ne ovat hyväksi yhteiskunnalle, jos ne perustuvat aidosti kilpailulle, mutta hallituksen on syytä säädellä markkinoita, jotta kilpailu olisi tervettä. Jos tätä ei tapahdu, suuryhtiöt käyttävät voimaansa hyötyäkseen enemmistön kustannuksella. Markkinavoimien jättäminen liian harvojen käsiin on yhtä vaarallista kuin liiallinen sääntely, Stiglitz kirjoittaa. Kirjassa on vasta-argumentteja sekä demokraattien uusliberalismille että republikaanien laissez-faire-teorioille.

Uudemmassa kirjassaan Stiglitz jatkaa edellisen teoksensa pohjalta. Mitä voimme tehdä sille, että Amerikasta on tullut maailman epätasa-arvoisin maa, hän kysyy. Kirjansa hän on koonnut eri lehdissä, etenkin Vanity Fairissa ja New York Timesissa julkaisemistaan artikkeleista, ja niissä hän vyöryttää lukijoilleen Amerikan epätasa-arvon syitä ja seurauksia, koko ilmiön laaja-alaisuutta.

Maailmanpankin entinen pääekonomisti, Stiglitz, syyttää vuodesta 2008 jatkuneesta talouskriisistä presidentti Georg W. Bushia, pankkeja, sääntelyn purkamista ja epätasa-arvoa. Hänen surunsa aiheena ovat amerikkalaisten suuret tuloerot. Ne ovat johtamassa siihen, että henkilön ja yhden äänen sijaan aletaan puhua dollarin ja yhden äänen järjestelmästä. Epätasa-arvo on poliittinen valinta, kumulatiivinen tulos harjoitetusta epäoikeudenmukaisesta politiikasta ja väärin ajatelluista prioriteeteista, hän toteaa. Hänen mielestään pitäisi tavoitella sosiaalista liikkuvuutta, mutta sellainen alkaa pian olla vain myytti.

Uusliberalistisia sääntelyn purkamisia ja varakkaiden verojen leikkaamisia Sirlitz pitää vastuuttomana politiikkana, jonka seurauksena monet on syrjäytetty yhä kauemmas amerikkalaisesta unelmasta. Hän kehottaa lisäämään yritysten ja varakkaiden verotusta, tarjoamaan paljon enemmän etuja köyhien lapsille, investoimaan koulutukseen, tutkimukseen ja infrastruktuuriin, tukemaan mieluummin niitä jotka kamppailevat kotiensa omistuksen puolesta kuin pankkeja ja erityisesti pitämään yllä täystyöllisyyttä. Hän vertailee Yhdysvaltain tilannetta Pohjoismaihin, Singaporeen ja Japaniin ja nuhtelee Euroopan maita niiden yli pyyhkivästä, tarpeettomasta ja tuhoisasta niukkuuden aallosta.

Kasvu ja reiluus eivät ole Stiglitzille vaihtoehdot, vaan viisaalla politiikalla on valittavissa molemmat. Tämän vuosisadan kapitalismi on pilaantunutta. Taloudellinen epätasa-arvo on moraalinen ja poliittinen kysymys. Suunta on käännettävissä investoimalla ihmisiin, vasemmistohenkinen Nobel-voittaja kirjoittaa.

Rikkaiden rikastuminen tuhoaa yhteiskunnat

Stiglitzin ajattelutapa on lähellä ranskalaisen kansantaloustieteilijän ja verotutkijan, sekä École d’Économie de Paris’ssa että École des Hautes Études en Sciences Sociales’ssa professorina toimivan Thomas Pikettyn (s. 1971) paljon perusteellisemman tutkimustyön tuloksia. Pikettyn vuonna 2013 julkaisema teos Le capital au XXI Siècle (Pääoma 21. vuosisadalla) on muutaman vuoden ajan ehtinyt ravisuttaa keskustelua ja etenkin konservatiivisia taloustieteilijöitä. On merkkejä siitä, että tulonjaon eriarvoisuutta kritisoivalla talouskäsityksellään hän on jo vaikuttanut tutkijoiden katsantokantoihin.

Keväällä 2016 tehdyt veroparatiiseja koskeneet paljastukset voisivat olla kuin Pikettyn ohjelmasta. Hän on nimittäin vaatinut veroparatiisien vastaisia toimia, jotta ansiotuloveroja voitaisiin laskea, sillä monikansalliset yritykset ja monet muut hyväosaiset eivät välttämättä maksa nykyisin veroja ollenkaan.

Piketty on tutkinut varallisuuden keskittymisen pitkiä kaaria tilastollisesti. Hänen mukaansa ensimmäiseen maailmansotaan saakka varallisuuden jakauma oli vino. Varallisuuserot olivat kasvaneet pitkään, ja varakkain eliitti omisti kaikesta suurimman osan. Sittemmin sodat, inflaatio ja verotus kavensivat ylimpien luokkien varallisuutta ja samalla keskiluokan merkitys kasvoi. Toisen maailmansodan jälkeen omistuseroja kavensivat koulutuksen tuottama keskiluokkien vaurastuminen ja sosiaalinen nousu. Siten ensimmäisestä maailmansodasta 1970-luvun lopulle saakka länsimaiden kehitys vei tasa-arvoisempaan suuntaan.

Tästä syntyi uusi teoria, jonka mukaan kapitalismi ja sen luoma taloudellinen kasvu johtaisi demokraattisesti säännellyissä kehittyneissä maissa automaattisesti tasa-arvoisempaan suuntaan. Jotakin tapahtui 1970-luvun lopulla. Siitä nykyhetkeen suuntaus on ollut taas toinen.

Muutaman viime vuosikymmenen aikana erot ovat uudelleen revenneet. Keskiluokka on köyhtynyt ja erittäin varakkaat ovat tehneet irtioton. Tilanne muistuttaa aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Yritysjohtajien, pankkiirien, perijöiden ja muiden ”äärimmäismeritokratia” voi Pikettyn mielestä olla tuhoisa.

Yritysjohtajien, pankkiirien, perijöiden ja muiden ”äärimmäismeritokratia” voi Pikettyn mielestä olla tuhoisa

Ongelman ydin on Pikettyn mukaan siinä, että ensimmäistä kertaa sataan vuoteen pääoman tuottavuus on ylittänyt reaalisen talouskasvun. Se tarkoittaa, että ne joilla pääomia on, rikastuvat edelleen, mikä johtaa tuloerojen räjähdysmäiseen kasvuun ja uhkaa koko länsimaisen demokratian olemassaoloa. Ongelmien torjumiseksi Piketty ehdottaa globaalia progressiivista verotusta. Euroopassa hänen mukaansa EU:n kiinteämpi taloudellinen integraatio olisi olennaisen tärkeää.

Pikettyn teesi on, että kapitalismi synnyttää eriarvoisuutta varsinkin niukan kasvun oloissa, jolloin pääoman tuotto ylittää taloudellisen kasvun. Tällöin varallisuuserot kasvavat. Pyrkimys markkinoiden ja kilpailun tehostamiseen pahentaa tilannetta, Piketty toteaa.

Pikettyn teosta on pidetty toistaiseksi sekä historiallisesti että maantieteellisesti laajamittaisimpana tutkimuksena kapitalismin dynamiikasta ja tasa-arvon kehittymisestä siinä.

Daron Acemoğlu ja James A. Robinson ovat kritisoineet Pikettyn teoriaa toteamalla, että sosiaaliset erot johtuvat enemmän institutionaalisista tekijöistä kuin tuoton ja talouskasvun erosta. Piketty ei heidän mukaansa ota riittävästi huomioon instituutioiden ja teknologian vaikutusta. Monet muutkin taloustieteilijät ovat arvostelleet Pikettyn teesiä, vaikka myöntäisivät tuloerojen kasvun. Jotkut tuloerojen kasvusta huolestuneet taloustieteilijät pitävät Pikettyn käytännön ehdotuksia yllättävän kapeina ja ehdottavat globaalin verotuksen sijaan muita omaisuuden jakamisen tapoja, kuten kansankapitalismia, työntekijöiden osakkeenomistusta, valtion investointeja ja erityisrahastoja.

Arvostelusta huolimatta Pikettyä on tuskin syytä ohittaa. Hän on nostanut tulonjaon uudella tavalla tutkimuksen keskiöön, tehnyt vaikeasti sivuutettavia havaintoja todellisuudesta ja haastanut perinteisiä näkemyksiä.

Aasiassa keskiluokka kasvaa

Varsin toisenlaiset ovat talouden näkymät Malesiasta katsottuna. Harvardissa opiskellut ja sinne kiinteät suhteet säilyttänyt, mutta Aasiassa pankkiirina ja ekonomistina toiminut See-Yan Lin (s. 1937) julkaisi keväällä 2015 teoksen Global Economy in Turbulent Times. Kirja on koostettu hänen Malaysia Star -lehdessä ilmestyneistä kolumneistaan, joissa hän katselee milloin Yhdysvaltoihin, milloin Eurooppaan, Japaniin tai nouseviksi väitettyihin ja siksi kiinnostavina sijoituskohteina pidettyihin BRICS-maihin (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka).

Linin näkökulmana on maailmantalous ja pysyvä kysymyksensä, miksi talous on mennyt rikki. Siihen vanha talousmies antaa erilaisia neuvoja. Kiinnostavin ero läntisiin asiantuntijoihin verrattuna on hänen pohdintansa keskiluokan asemasta. Yhdysvaltain ja Euroopan taloutta tarkastelevat ovat jo vuosia puhuneet väestön polarisoitumisesta ja keskiluokan vähittäisestä katoamisesta, mutta Lin kehottaa seuraamaan Aasian ja yleensä maailman nousevaa keskiluokkaa. Missä asiat ovat liikkeessä, keskiluokalla on merkitystä.

Lin on kiinnostunut globaalin talouden säätelystä ja pitääkin esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston toimia riittämättöminä. Erityisesti hän kehottaa tarkastelemaan maailman suurimpien talouksien takana olevaa poliittista tahtoa. Menestyvän talouden takana hänenkin mukaansa on yhteiseksi koettu vastuu yhteiskunnasta.

Kapitalistinen järjestelmä romahtaa

Kokonaan omanlaisillaan linjoilla on puolestaan kokenut egyptiläinen marxilainen talousoppinut Samir Amin, (s. 1930), joka on vuosikymmenten ajan esittänyt kritiikkiä kapitalistista järjestelmää kohtaan. Vasemmistolaisen ja marxilaisen taloustieteen perinne on luonnollisesti pitkä eikä taloudesta keskusteleminen ole vain pankkien ja muun rahatalouden edustajien käsissä. Esimerkki suomalaisesta vasemmistolaisesta talouden asiantuntijasta on professori Markus Jäntti.

Syksyllä 2013 ilmestynyt Aminin teos The Implosion of Contemporary Capitalism on eräänlainen vastinpari Aminin vuonna 1992 julkaisemalle teokselle Empire of Chaos. Maailmankatsomus ei näytä tekevän eroa siihen, mitä teemoja taloudelliset ajattelijat pitävät keskeisinä tulevaisuuden kannalta. Hänkin nostaa esiin pitkään jatkuneen talouskriisin, Kiinan ja muut nousevat valtiot, globalisaation, poliittisen islamin sekä euroalueen luhistumisen. Hänen näkökulmansa ei ole kuitenkaan turvallisuus ja nykyisen järjestelmän perusteiden turvaaminen uhkaa vastaan vaan sosiaalisten liikkeiden kuunteleminen.

Kirjoille on tapana antaa räväköitä otsikoita, jotta ne huomattaisiin ja niiden kiinnostavuus kasvaisi. Aminin kirjan nimi tarkoittaa peräti nykyisen kapitalismin romahdusta. Hän vastustaa lännen imperialismia, mutta antaa silti uudistusehdotuksiaan nykyiselle kapitalistiselle järjestelmälle. Hänen tavoitteenaan on humaanimpi globaali maailmanjärjestys, joka ei perustu pääomaa koskeville ristiriidoille.

Ensinnä tarvitaan uudet määritelmät ja uudenlainen analyysi yhteiskuntaluokista, jotka sellaisina eivät ole hävinneet mihinkään, vaikka sellaista välillä väitettiin. Vastaavasti on ymmärrettävä luokkien välisen ristiriidan ja suoranaisen luokkataistelun olemassaolo. Yhteiskunnalliset liikkeet ilmaisevat pyrkimyksiään ideologisessa muodossa ja niiden viestiä olisi kuultava. Tätä ei kuitenkaan tapahdu. Hänen mukaansa globaali kapitalismi ei ole elinkelpoinen ja siksi sen romahdus on tuskin vältettävissä.

 

8. Ennustuksia Euroopan tulevaisuudesta

Vanhat rajakiistat ruutitynnyreinä

Amerikkalainen Georg Friedman (s. 1949) on tunnettu amerikkalainen mielipiteenmuodostaja, kommentaattori ja sanomalehtikolumnisti, mutta toisin kuin useimmat tässä esitellyt vaikuttajat, hän ei ole tehnyt merkittävää akateemista uraa. Sitä vastoin hän on asiakkailleen tausta-aineistoa turvallisuuden arviointiin tuottavan tiedusteluyhtiö Stratforin perustaja. Friedman on taustaltaan Unkarin juutalainen, jonka perhe selvisi juutalaisvainoista ja siirtyi Yhdysvaltoihin 1950-luvun alussa.

Friedmanin erityisalat ovat geopolitiikka ja poliittinen maantiede. Hän on tullut tunnetuksi poikkeuksellisen hyvin paikkansa pitäneistä ennustuksista. Hänen uusin teoksensa Flashpoints ilmestyi vuonna 2015. Tuoreimman laitoksen jälkikirjoituksen hän on päivännyt marraskuussa 2015 ja siinä otetaan huomioon jo esimerkiksi Pariisin terrori-iskut.

Flashpoint tarkoittaa leimahduskohtaa, oikeastaan ruutitynnyriä. Se on Friedmanin kirjan keskeinen ajatus. Hän on kirjoittanut kirjan amerikkalaiselle yleisölle, jonka Euroopan tuntemus on usein heikon puoleinen, mutta hän kirjoittaa tavalla, joka kiinnostaa ehdottomasti myös eurooppalaisia.

Ruutitynnyreitä Friedmanille ovat geopoliittiset alueet, joilla jännitys on purkautunut aika ajoin läpi historian ja joilla uudet konfliktit näyttävät todennäköisiltä. Friedman kuvailee historiaa taitavasti, väliin jopa nautittavasti, ja nimeää samalla epävakaimmat ja räjähdysherkimmät alueet. Sellaisiksi hän nimeää a) melskeisen ja jatkuvasti muuttuvan valtaisan alueen, joka erottaa lännen Venäjästä (siihen hän lukee erityisesti Liettuan, Ukrainan ja Valko-Venäjän), b) Ranskan ja Saksan välisen raja-alueen sekä c) Välimeren, jonka rannoilla muotoutuivat juutalaisuus ja kristinusko ja josta tuli islamilaisen elämän keskus. Nämä ovat ennenkin ja toistuvasti olleet vakavien kansakuntien tai uskontoryhmien välisten konfliktien tapahtumapaikkoja.

Ei ole yllätys, että ruutitynnyrit ovat raja-alueilla. Sellaisia Euroopassa on paljon, maanosalle on ominaista voimakas etninen ja uskonnollinen pirstoutuminen samoin kuin valtakuntien laajenemisen ja supistumisen pitkä historia. Jotkut menneisyydessä eniten kiistellyt alueet, kuten Elsass tai Englannin kanaali, ovat nyt rauhallisia, jotkin toiset taas jatkuvasti epävakaita kuten Välimeri naapurustoineen, Turkki ja varsinkin sen kurdialueet sekä Ukraina.

Friedman tutkailee Euroopan historiaa alue alueelta, kuljettaa lukijaansa pitkin joenvarsia kylistä kaupunkeihin, esittelee Espanjan, Britannian, Ranskan, Saksan ja Venäjän keskinäisiä vuosisataisia valtaa ja aluetta koskeneita kamppailuja, joilla on merkitystä myös tämän päivän kriiseille sekä kertoo separatismista, joka uhkaa murtaa valtiokokonaisuuksia Espanjassa ja Britanniassa ja yhä suuremmaksi nousevasta pakolaisaallosta, joka häiritsee monien EU-maiden sosiaalista järjestystä. Lukijalle tarjoutuu tilaisuus katsella menneiden ja nykyisten historiallisten voimien kietoutumista toisiinsa ja hän pystyy arvioimaan itse, miten herkästi haavoittuva rauha voi olla.

Euroopan Unionille kirjoittaja antaa tunnustuksen, että se on onnistunut hyvin päätehtävässään pitää yllä rauhaa Saksan ja Ranskan välillä, mutta ei silti usko, että Euroopan sisäisten konfliktien uhka olisi poistunut. Ukrainan kriisi ja Euroopan komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin ilmoitus Euroopan yhteisen armeijan tarpeesta nimenomaan Venäjää vastaan ja Euroopan arvojen puolustamiseksi osoittavat, että Friedmanin pelot eivät ole perusteettomia.

Friedmania voi pitää realistina. Hänen argumenttinsa nojaavat maantieteeseen, kansallisiin intresseihin, luonnonvaroihin ja kansainväliseen kauppaan. Varsin vähän hän käyttää välineenään ideologioiden, poliittisten johtajien pyrkimyksiä tai kansainvälistä lakia. Ukrainan kohdalla hän ei muistuta lukijoitaan Euroopan arvoista vaan siitä, että jos Venäjä sallisi EU:n laajenemisen Ukrainaan, länsiliittouma olisi yhtä lähellä Volgogradia (Stalingradia) kuin mihin Hitlerin joukot etenivät. Friedmanin mukaan Venäjä tukee omaa turvallisuuttaan, ei laajenemistaan.

Euroopan Friedman jakaa neljään liittoumaksi kutsumaansa osaan. Ensimmäiseen niistä hän lukee Saksan ja Itävallan, toiseen kaiken muun pohjoisen Euroopan, kolmanteen Välimeren maat ja neljänteen Keski-Euroopan, joka sijaitsee Välimeren ja Pohjois-Euroopan välissä. Siihen hän sijoittaa myös Ranskan sen välimerellisyydestä huolimatta. Euroopan ykkösalueeksi hän nimeää Saksan, jota hän pitää Euroopan johtajana ja hyötyjen kerääjänä. Siksi se on muille aina myös ongelma. Pessimistinä hän uskoo, että Euroopan vanhat ongelmat ovat pysyvästi olemassa noustakseen sopivilla hetkillä jälleen näkyviin.

Maailmasta moninapainen

Akateeminen tutkija ei ole myöskään Liam Fox (s. 1961), vaan lääkäri ja konservatiivipoliitikko, joka toimi David Cameronin hallituksessa puolustusministerinä vuosina 2010 ja 2011. Hän tuli tunnetuksi puolueensa johtavana euroskeptikkona ja parlamentin äänekkäimpänä Britannian ja Yhdysvaltain voimakkaan siteen puolestapuhujana. Englannissa sellainen on lopulta melko harvinaista, koska Yhdysvaltain kapitalismin ja globaalin vallankäytön arvostelijoita on vasemmiston ja liberaalien lisäksi myös konservatiiveissa. Ravintoa tälle kritiikille ovat antaneet Afganistan ja Irak sekä kansainvälinen talouskriisi, joka on nähty Yhdysvaltain aiheuttamana. Silti liittolaisside on vahva ja Britannia jatkuvasti Yhdysvaltain tärkein kumppani Euroopassa.

Fox on astunut toistaiseksi politiikasta sivuun ja keskittynyt enemmän kansainvälisten asioiden pohtimiseen. Sen yksi tulos oli hänen vuonna 2013 julkaisemansa kirja Rising Tides. Kirjan hän sanoo perustuvan oman tutkimustyön lisäksi antoisiin keskusteluihin Britannian pääministerien Tony Blairin ja John Majorin, Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Condoleezza Ricen sekä puolustusministerien Donald Rumsfeldin ja Robert Gatesin kanssa.

Helppolukuisen kirjan teemoja ovat globalisaatio, pulmat naapurien kanssa, Persianlahti ja islam, oman aikamme terrori sekä globaali talous. Hänen viestinsä on, että maailma on varustautunut huonosti kohtaamaan 21. vuosisadan taloudelliset ja turvallisuusuhkat, jollaisina hän pitää saastepommia, vesipulaa, talouden alamäkeä ja romahtaneita valtioita. Hänen ennustuksensa mukaan pula vedestä ja muista perusasioista johtaa sotiin. Hän muistuttaa, että puolet maailman väestöstä on riippuvaista Tiibetin ylängön vesivarannoista.

Hän muistuttaa, että puolet maailman väestöstä on riippuvaista Tiibetin ylängön vesivarannoista

Tämän vuosisadan johtajien on hänen mukaansa ymmärrettävä, miten voimakkaasti maailman ihmiset ja yhteiskunnat ovat sidoksissa toisiinsa. Jos selvästi näköpiirissä olevia riskejä ei minimoida, edessä on valtavien ongelmien ratkaisemista. Eristäytyminen maailman asioista ja muista yhteiskunnista ei ole mahdollista.

Fox kuvailee 1900-lukua blokkien muodostumisen vuosisadaksi. Sellaisia tehtiin kaupankäynnin ja muun talouden sekä puolustuksen alueella. Tällä vuosisadalla ei pidä tehdä blokkeja, vaan johtaminen edellyttää liikkuvuutta ja joustavuutta. Ongelmien ratkomiseksi on muodostettava kumppanuuksia ja liittolaissuhteita. Jos Kiina ja Venäjä toimivat YK:ssa turvallisuuskysymysten raja-aitoina, ne on kierrettävä. Maailmasta on tulossa nopeasti moninapainen. Ei ole mahdollista jäädä katselemaan miten syntyy ongelmia, jotka ovat haittana omalle turvallisuudelle.

Konservatiivipoliitikon äänenpainot ovat paljolti turvallisuudessa, niin kuin sopii arvatakin, mutta hänen katseensa on aidosti globaali ja läksynsä hän on lukenut varsin hyvin.

Vanhan konservatiivin tuhoennustukset

Walter Laqueur (s. 1921) on Sleesian Wrocławissa (saksaksi Breslau) syntynyt juutalainen, joka pakeni holokaustia vuonna 1938 Palestiinaan. Vanhemmat eivät selvinneet. Hänestä tuli historioitsija ja poliittinen kommentaattori, joka on käsitellyt erityisesti kansallissosialismia, terrorismia ja antisemitismiä.

Tämän kirjallisuuskatsauksen kirjoittajista Laqueur on vanhin. Vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan After the Fall. The End of the European Dream and the Decline of a Continent hän jatkaa samaa pessimististä linjaansa, joka leimasi hänen myös suomennettua teostaan Euroopan viimeiset päivät (The last days of Europe: Epitaph for an old continent, 2007). Hänestä on tullut yksi johtavista tuomiopäivän profeetoista, joka toistaa konservatiivisen näkemyksen suosikkiteemoja: Euroopan Unionin talous on liian heikko, sen jäsenvaltiot tuhlaavat varojaan liian kalliiseen hyvinvointivaltiojärjestelmään eikä sillä näytä olevan riittävää uudistumiskykyä.

Eurokriisi on paljastanut maanosan taloustauteja, erityisesti Välimeren maiden taloudellisen huolettomuuden ja välittömän tarpeen parantaa niiden taloudellista kilpailukykyä. Euroopan demografinen kehitys on huolestuttava, sen väestö vanhenee ja supistuu. Kasvava ikääntynyt väestö on riippuvaista supistuvasta työikäisestä väestöstä.

Laqueurin näkemys Euroopan maahanmuutosta on hyvin synkkä. Islaminuskoisten maahanmuuttajien liian suuri määrä syö Euroopan kulttuuria ja omintakeisuutta sisältä käsin. Yksikään Euroopan maa ei ole onnistunut maahanmuuttajien integroinnissa kovin hyvin. Vanhana konservatiivina hän selvästi liioittelee islamin vaikutusta puhumattakaan sharia-laeilla pelottelusta.

Laqueur muistuttaa, että esimerkiksi Saksan ja Pohjoismaiden taloudet ovat edelleen maailman voimakkaimpia ja kilpailukykyisimpiä, mutta muuten yleistilanne on heikkenevä. Lääkkeeksi hän tarjoaa talouden liberalisoimisen lisäämistä. Melko yllätyksettömästi hän povaa Euroopan Unionin hajoamisen todennäköisyyttä, vaikka toteaakin tuhon ennustajien arvioiden yleensä menneen pieleen. Laqueur toistaa kirjassaan tyypillisimpiä anglo-amerikkalaisen konservatismin mantroja.

 

Onko Euroopan Unioni tragedia?

Vaikeasti kategorisoitaviin henkilöihin kuuluu suursijoittaja ja valuuttakauppias George Soros (s. 1930), alun perin Unkarin juutalainen, jonka perhe onnistui välttämään juutalaisvainot ja siirtymään Yhdysvaltoihin vuonna 1947 ennen kotimaan muuttumista kommunistiseksi. Soros opiskeli Lontoossa ekonomistiksi, ystävystyi Karl Popperin kanssa ja sitoutui avoimen yhteiskunnan kannattajaksi nuoruudestaan saakka. Pörssimeklarina, sijoittajana ja valuuttakauppiaana hän menestyi alusta saakka ja kokosi valtaisan omaisuuden. Sitä hän on hyödyntänyt myös poliittisessa toiminnassa tukemalla 1970- ja 1980-luvulla erityisesti Itä-Euroopan sosialististen maiden toisinajattelijoiden organisoitumista sekä sittemmin esimerkiksi ihmisoikeuksien puolesta toimivia. Hänen varojaan on ollut pelissä varsin erilaisissa kampanjoissa ja laajasti eri puolilla maailmaa. Sorosin tukemille hankkeille yhteistä on niiden filantropia ja se, että niillä ei pönkitetä vanhaa valtaa ja varakkaiden etuoikeuksia.

Soros on Euroopan Unionin idean kannattaja. Silti hänen ennustuksensa on, että pian se on menneisyyttä. Soros on julkaissut huomattavan määrän teoksia, mutta esittelen tässä vain vuonna 2014 ilmestynyttä teosta The Tragedy of the European Union. Vieraiden ja outojen pelko eli xenofobia rehottaa ja vaikuttaa vaalituloksiin kaikkialla maanosan alueella. Britanniassa mietitään lähtemistä koko unionista. Eurokriisin voimistamien EU:n vastaisten tunteiden takia kansalliset intressit ja visio yhteisen Euroopan tulevaisuudesta on asetettu toistensa vastustajiksi. Onko liian myöhäistä säilyttää unioni, joka ennennäkemättömällä tavalla on onnistunut ylläpitämään rauhaa yli puolen vuosisadan ajan?

Sorosin mukaan Euroopan Unioni on pudonnut globaalin valtiomahdin asemasta hajanaiseksi valtioiden liittoumaksi, jossa työttömyysluvut ovat hämmästyttävän suuret ja jonka jäsenet yhä uudestaan pyytävät apua vastahakoiselta Saksalta. Jos EU romahtaa ja sen entisistä jäsenvaltioista tulee taas toistensa kilpailijoita, siitä seuraa maailmalle vakavia taloudellisia ja poliittisia ongelmia, Soros ennustaa.

Soros tarkastelee Euroopan Unionin takana olevia poliittisia ongelmia ja inhimillisiä heikkouksia suoraan ilman tekopyhyyttä. Hän kuvailee, miten yhteisvaluutta loi talousjärjestelmän, joka perustuu väärille riskianalyysille. Tämän seurauksena järjestelmästä hyötyvä Saksa dominoi sitä ja estää pankkitoiminnan reformit, joita tarvittaisiin. Siitä taas on seurannut eteläisen Euroopan talouden pitkä pysähtyneisyyden aika kehitysmaiden taloutta muistuttavine piirteineen. Soros pitää tällaista velkaantumista painajaisena eikä usko eurovyöhykkeen kestävän. Sorosin aiempi optimismi EU:n onnistumisesta näyttää menneen.

Soros näkee Euroopan jakautuneen kahteen jäsenvaltioiden ryhmään, joilla on keskinäinen hierarkia. Toisaalla ovat luotonantajat, jotka toimivat samalla kontrolloijina ja ovat korkealla hierarkiassa. Toisaalla taas, tai pohjalla, ovat velanottajat, jotka tarvitsevat tukea ja joille hierarkian yläpään valtiot asettavat tiukkoja ehtoja heidän julkisen taloutensa sopeuttamisesta. Tällainen hierarkia ruokkii EU:n vastaisia ja nationalistisia tunteita hierarkian molemmilla laidoilla. Lainoja myöntävissä maissa kasvaa katkeruus ja hyväksikäytettynä olevan tunne, koska niistä monissa on tehty sopeuttamistoimia kuten veronkorotuksia ja budjettileikkauksia. Velkaantuneissa maissa hierarkian alapäässä syytetään hierarkian yläpäätä ja etenkin Saksaa siitä, että niille määrätyt sopeuttamistoimet aiheuttavat väestölle kohtuuttoman taakan.

Pahimpana Eurooppaa uhkaavana vajeena Soros pitää yhteisen poliittisen ja taloudellisen vision puuttumista. On kuin Euroopassa ei tiedettäisi, mitä suuntaa kohti tulee mennä sen jälkeen, kun nykyiset pahimmat kriisit on ohitettu. Vision puute uhkaa Euroopan tulevaisuutta, ennen muuta sen nuoria kansalaisia. Tärkein ehto ja sopeuttamistoimi, jolla Euroopan hajoaminen voitaisiin estää, olisi luoda olosuhteet, joilla nykyinen nuoriso ei kokisi itseään menetetyksi sukupolveksi.

Eurooppa tarvitsee omaa kestävän kehityksen visiota, jolla puututtaisiin huimaan nuorison työttömyyteen ja kilpailun rajoituksiin ennen muuta Euroopan reuna-alueilla, julkisen ja yksityisen talouden velkaantuneisuuteen ja rahoitusmarkkinoiden toimimattomuuteen, Soros ajattelee. Lisäksi vision pitäisi tarjota luotettava perusta toimille, joilla rajoitetaan kaikkea kehitystä uhkaavaa ilmastonmuutosta. Miljardöörin mielestä olisi samoin puututtava epäoikeudenmukaiseen tulojen ja varallisuuden epätasaiseen jakautumiseen sekä sukupuolten väliseen epätasa-arvoon.

9. Niukkuuden ajan politiikan kriitikot

Yksi mitä tyypillisin teema politiikan ja talouden tarkkailijoiden viime vuosina kirjoittamissa teoksissa on nykyinen “niukkuuden aika” (austerity) ja sen arvosteleminen. Velkaantumisen estämiseksi länsimaiden hallitukset ajavat keskenään varsin samantapaista politiikkaa, joka on merkinnyt julkisen talouden supistuksia, leikkauksia esimerkiksi koulutuksessa, sosiaalisessa turvassa ja perusterveydenhoidossa. Niukkuuden aika on nimitys vuoden 2008 jälkeisen laman (tai 2010-luvun laman) pitkittyessä muotoutuneelle ja yhtenäiseltä vaikuttavalle suuntaukselle, joka ei kosketa kuitenkaan vain vauraita länsimaita vaan myös etelää.

Aloitan tämän esityksen etelästä ja Walden Flores Bellosta (s. 1945), joka on johtavia globaalin vasemmiston ajattelijoita, entinen kommunisti ja Filippiinien parlamentin jäsen, sosiologian ja julkisen hallinnon professori Filippiinien yliopistossa. Jo 1980-luvulla hän toimi Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa vastustavissa operaatioissa. Myöhemmin hän on kuulunut keskeisiin suunnittelijoihin kampanjoissa, joilla on vastustettu ja häiritty globalisaation kannalta keskeisiä prosesseja kuten Maailman kauppajärjestön WTO:n (World Trade Organization), Maailmanpankin tai maailman voimakkaimpien valtioiden johtajien G8:n kansainvälisiä konferensseja.

Vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessaan Capitalism’s Last Stand: Deglobalization in the Age of Austerity Bello pyrkii esittämään toimenpiteitä oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomiseksi. Lähtökohtanaan maailman taloudellisten resurssien tasapainoisemmaksi jakamiseksi hänellä on kauaskantoinen tavoite globalisaatioprosessin purkamisesta.

Bello näkee nykyisen kapitalismin olevan monitahoisessa kriisissä. Hän etsii ja edellyttää globaalin taloudellisen hallintajärjestelmän muutosta moniarvoisempaan suuntaan. Eri maiden hallituksilla tulisi olla mahdollisuudet tehdä kehitysaloitteita omien arvojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Nyt sellainen on hänen mielestä suuressa määrin estetty.

Kirjassa käsitellään kapitalismia, Kiinan nousua sekä Euroopan ja Yhdysvaltain taantumaa sekä tutkijoiden ja poliitikkojen mahdollisuuksia luoda innovaatioita reilumman yhteiskunnan saavuttamiseksi. Kirja koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee kapitalismin tuhoisia rakenteita, toinen globalisaation kriisiä ja kolmas kilpailevia vaihtoehtoja, siis Bellon visioita. Bellon näkemykset kapitalismin vaikutuksesta ympäristölle ovat merkittäviä.

Nykyinen maailmanjärjestys on globaali, mutta se on rakentunut niin, että se hyödyttää lähinnä kehittyneiden maiden ja niistä etenkin Yhdysvaltojen hegemoniaa. Taloudellinen kriisi ja sitä seurannut niukkuuden aika on entisestäänkin vahvistanut vaihtoehdon tarvetta. Sellaiseksi hän ehdottaa kehitysmaiden velkojen anteeksiantoa ja kuolettamista välittömästi. Pohjoisen määräysvaltaa tulisi rajoittaa ja riisua nykyinen taloudellista valtaa keskittävä globalisoitunut järjestelmä monenkeskeiseksi ja moniarvoiseksi.

Niukkuuden ajan politiikka on vaarallista

Mark Blyth (s. 1967) on skotlantilainen talouspolitiikan professori Yhdysvaltain Rhode Islandissa sijaitsevassa Brownin yliopistossa. Hän on tullut kansainvälisesti tunnetuksi niukkuuden ajan politiikan, ”austerityn”, vastustajana. Tätä käsittelee hänen vuonna 2013 julkaisemansa teos Austerity. The History of a Dangerous Idea, jossa hän siis määrittelee koko niukkuuspolitiikan vaaralliseksi.

Amerikan konservatiivit ovat Blythin mielestä onnistuneet tarinankerronnassa, miten hallitukset ovat käyttäneet varoja hyödyttömään tuhlaavaisuuteen ja että talouskriisiä on hoidettava budjetin leikkauksilla. Koska amerikkalaiset ovat eläneet yli varojensa, heidän on nyt kiristettävä vyötä ja elettävä niukkuuden aikaa. Blyth puolestaan kertoo, että tuossa tarinassa ei ollenkaan haluta muistaa, mistä velat ovat tulleet. Velkaantuminen kun ei ole seurausta valtion tuhlaavaisuudesta vaan suorasta rahoitustuesta murtuneelle pankkijärjestelmälle. Näiden toimien seurauksena yksityinen velka muuttui valtionvelaksi. Sen aikaansaaneet jäivät rangaistuksetta, mutta syytökset kohdistettiin hallitukseen ja laskut veronmaksajien taakaksi.

Velkaantuminen kun ei ole seurausta valtion tuhlaavaisuudesta vaan suorasta rahoitustuesta murtuneelle pankkijärjestelmälle

Amerikan tapahtumat saivat aikaan globaalin käänteen niukkuuden aikaan, politiikkaan jolla pyritään alentamaan kotimaisia palkkoja ja hintoja kilpailukyvyn nostamisen ja budjetin tasapainottamisen nimissä. Mark Blyth pitää koko niukkuuden ideaa tuhoisana.

Se ei ensinnäkään toimi. Vaikka siinä eräässä mielessä olisi järkeä, se ei voi toimia, jos sitä yritetään kaikissa maissa samanaikaisesti. Ainoa mitä tapahtuu, on talouden supistuminen. Toiseksi se sälyttää taakan niille, joilla ei ole osaa eikä arpaa ongelman muodostumisessa, mikä on aina huonoa politiikkaa. Kolmanneksi se perustuu varsin vähäiseen todisteaineistoon ja argumentaatioon ja näyttää käytännössä siirtävän varallisuutta voimakkaimmille. Niukkuuden politiikkaa sovellettiin myös 1930-luvun suuren laman yhteydessä huonoin seurauksin, Blyth kertoo.

Marxilainen tulkinta niukkuuden ajan politiikasta

Pohjois-Irlannissa syntynyt, Lontoossa (London School of Economics) väitöskirjatutkimusta tekevä Richard Seymour (s. 1977) on nuorin tässä katsauksessa esiteltävistä kirjailijoista. Hän kuuluu Britannian nuorten vasemmistolaisten ajattelijoiden kärkiryhmään, on julkaissut useita kirjoja ja tullut tunnetuksi suurelle yleisölle toisaalta blogistaan Lenin’s Tomb (Leninin hauta) sekä The Guardianissa julkaistuista kolumneistaan. Tässä esittelen hänen niukkuuden ajan politiikkaa käsittelevää teostaan Against Austerity. How We Can Fix the Crisis They Made, joka ilmestyi vuonna 2014.

Kirjassaan Seymour käyttää niukkuuden ajan käsitettä selittäessään keskeisiä marxilaisia ajatuksia kapitalismista, luokasta ja ideologiasta. Samalla hän yrittää pohtia, miksi suuri yleisö on nielaissut konservatiivisen oikeiston syötin niin hyvin ja vasemmisto on jäänyt marginaaliin. Hänen mielestään niukkuuspolitiikka on vain yksi osa eliitin suunnitelmaa, johon kuuluvat myös tuottavuus, korot, kulutusajattelu sekä spekulatiivinen talous, siis keinottelu. Seymour seuraa Bertolt Brechtin ajatusta siitä, että hyvät vanhat asiat ovat ohi, on aika kohdata uudet pahat.

Niukkuuden agenda näyttää siis menestyvän eikä uusliberalismi todellakaan ole kuollut, Seymour julistaa. Kapitalismi on kokenut viime vuosien aikana pahimman kriisinsä vuosikymmeniin, mutta vasemmisto on antanut sen toteuttamalle niukkuuspolitiikalle hiljaisen hyväksyntänsä. Erityisen paljon Seymour hyödyntää italialaisen marxilaisen klassikkoteoreetikon Antonio Gramscin ajattelua. Perinteinen hallitseva luokka on kyennyt ottamaan komennon kriisin hallinnassa eikä vasemmistolla ole ollut merkittävää omaa voimaa tai sanottavaa tilanteessa. Niukkuuspolitiikka on nimenomaan kriisinhallinnan väline. Seymourin perustelut muistuttavat Blythin näkemyksiä. Erona on lähinnä Seymourin liittyminen selvemmin marxilaiseen teoriaan.

Joka tapauksessa niukkuuden ajalla on oma dogmansa ja mytologiansa, jotka on kyetty tarjoilemaan medialle, ajatushautomoille ja muille lobbareille. Bisneselämä ei takerru oppeihin ilman niitä hyödyttäviä syitä. Seymour haluaa näyttää, että niukkuuden aika liittyy suoraan uusliberaaliin ajatustapaan, joka on hallinnut lännen ajattelua pian 40 vuotta. Esimerkiksi New Yorkissa toteutettiin hyvin vastaavaa niukkuusohjelmaa 1970-luvun lopulla. Vasemmiston ongelma on hänen mukaansa siinä, että se on nähnyt niukkuuden joko kapeasti opillisena tai jonkinlaisena rikkaiden salaliittona. Seumour haluaa osoittaa, miten käytännöllisellä tavalla se siirtää vaurautta pienelle kaikkein vauraimpien ryhmälle.

Uusliberalismia on analysoitu yleensä jonkinlaisena vapaan markkinatalouden fundamentalismina, mutta olemukseltaan se ei sitä ole, Seymour toteaa. Uusliberalismi on kuitenkin aina tukenut valtiota, joka kykenee interventioihin. Tämän on osoittanut myös tapa miten Yhdysvaltain pankkikriisiä hoidettiin. Valtion aktiivisuuden määrä ei ole uusliberalistien huoli vaan sen luonne. Vahvaa valtiota on tarvittu sekä suojelemaan omaisuutta että kasvattamaan kansalaisia uusiin uusliberalistisiin erivapauksiin. Seymour luettelee uusliberalistisen politiikan saavutuksia ja keinoja, joista keskeinen on ollut sosiaalidemokraattisten puolueiden saaminen mukaan uusliberalistiseen konsensukseen. Tämä on ollut myös keskeinen syy siihen, miksi niukkuuspolitiikan vastustaminen on ollut niin vähäistä.

Onko Kreikan tilanteelle vaihtoehtoa?

On selvää, että yksi keskeisimmistä niukkuuden ajan politiikan vastaisista polttopisteistä on Kreikka, jossa Euroopan Unioni ja käytännössä euroalueen vahvat valtiot ovat kiristäneet valtion ja sen väestön kestokykyä. Toimenpiteiden takana on valtiontalouden voimakas velkaantuminen. Kreikka on ollut eurokriisin päänäyttämönä. Samalla juuri siellä on noussut uusi vasemmisto, joka on järjestäytynyt Syriza-puolueeksi, joka on sekä vastustanut EU:n toimia että pyrkinyt luovimaan tilanteessa.

Saksalainen ekonomisti ja poliittinen vaikuttaja Heiner Flassbeck (s. 1950) ja kreikkalainen, Lontoon yliopistossa taloustieteen professorina toimiva, mutta vuodesta 2015 Kreikan parlamenttiin Syrizan kansanedustajana valittu Costas Lapavitsas ovat yhdistäneet voimansa laatimalla teoksen Against the Troika: Crisis and Austerity in the Eurozone, joka ilmestyi vuonna 2015. Kirjaa on pidetty radikaalin ja antikapitalistisen vaihtoehdon tarjoamisena euroalueen niukkuuden ajan politiikalle.

Euroopan rahaliitto on vuosia ollut syvässä kriisissä. Se ei osoittautunut menestykseksi, vaikka aluksi kaikki näytti hyvältä. Kaikki radikaalit korjausliikkeet ovat kuitenkin vaikuttaneet tuottavan vielä suurempaa onnettomuutta eikä ratkaisuihin ole kyetty. Siksi Kreikan vaalit tammikuussa 2015 olivat tärkeät. Radikaali Syriza voitti vaalit ohjelmallaan, joka haastoi niukkuuspolitiikan ja uusliberalismin. Kreikkalaisilla ja koko Euroopalla näytti olevan vaihtoehto. Nyt vaaleista on kulunut yli vuosi ja uusliberalismin haastamisesta puhutaan aika vähän.

Against the Troika on kirja, jossa luodaan oikeastaan ensimmäinen vasemmistolainen vakavasti otettava ehdotus kriisiin ajautuneelle Euroopan reuna-alueen maalle, miten se voisi irtautua eurosta. Sen näköpiirissä on ennen muuta Kreikan uusi hallitus, mutta se luo katseensa mahdollisiin suuriin poliittisiin muutoksiin joissakin muissa maissa kuten Espanjassa. Tekijät uskovat, että Eurooppa on vakavassa risteyskohdassa, jossa he tarjoavat antikapitalistista ohjelmaa ulospääsyksi vaikeuksista. Kirjan loppuosa keskittyy kokonaan Kreikan katastrofiin, selityksiin, mitä siitä voidaan oppia sekä nimenomaan Kreikalle suunnatun vaihtoehtomallin esittämiseen.

10. Kiina nousee eli on jo noussut

Kansainvälisen politiikan ja nykyaikaa seuraavan yhteiskuntatieteen yhteinen mielenkiinto on jo pitkään kohdistunut Kiinan nousuun maailman voimakkaimpien maiden joukkoon. Sillä on suurin väestö ja kolmanneksi suurin maa-alue, joten sen suuruutta sinänsä ei kukaan koskaan ole kiistänyt. Pitkään sitä vaivasi kuitenkin heikkous, ja Kiinan ensimmäiset vuosikymmenet kommunistisena valtiona olivat varsin hiljaiset, maa oli suljettu eikä pitänyt suurta melua itsestään. Muutos alkoi aivan 1970-luvun lopussa, kuten useimmat muutkin merkittävät nykyaikaan vaikuttavat kehitystrendit.

Ensin alkoivat yleistyä tavaramerkinnät ”Made in China”, sitten yhä useammilla yrityksillä alkoi olla kiire Kiinaan ja Kiinan-kävijöitä oli kaikilta yhteiskuntalohkoilta. Kiina ei ollut enää suuri tuntematon, ja lännen kriisin aikana vuoden 2014 lopulla ilmoitettiin, että se oli kasvanut maailman suurimmaksi taloudeksi. Perinteisellä bruttokansantuotemittarilla laskettuna Yhdysvaltain talous on kuitenkin edelleen sitä suurempi.

Kiinan nousu, usein myös Intian, on luonnollisesti huomattu kaikissa viime aikojen globaaleja historiallisia linjoja kuvaavissa teoksissa. Koska tässä katsauksessani esittelen, mitkä teemat yhteiskunnallisessa keskustelussa ovat erityisen vahvoja, olen poiminut esimerkeiksi muutamia nimenomaan Kiinan nousuun keskittyviä kirjoja.

Henry ”Hank” Paulson (s. 1946) on amerikkalainen sijoituspankkiiri ja poliitikko, joka toimi valtionvarainministerinä Georg W. Bushin hallituksessa vuosina 2006–2009. Hän on myös Goldman Sachsin, yhden maailman suurimman rahoituslaitoksen entinen toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Pankki oli myrskyn silmässä vuoden 2008 kriisissä, minkä yhteydessä se joutui ilmoittamaan luopuvansa investointipankkialalta ja muuttuvansa tavalliseksi liikepankiksi. Sekä pankkiirina että valtionvarainministerinä Paulson rakensi tiiviitä suhteita Kiinan johdon kanssa.

Paulson on kirjoittanut teoksen Dealing with China. An Insider Unmasks the New Superpower, joka ilmestyi vuonna 2015. Kirja on muistelmatyyppinen ja siinä korostuvat poikkeukselliset kokemukset, yksityiset suihkukoneet, ylimmän johdon tapaamiset ja miljardien arvoiset sopimukset, jollaiset ovat myös vieraannuttavia.

Kirjan merkittävintä antia ovat ensinnä kokemukset Kiinan varhaisesta avautumisesta länsimaille. Sellaisena se tarjoaa kiinnostavan näköalan Kiinan sosiaaliseen ja taloudelliseen muutokseen, vaikka Paulsonin omista kokemuksista ei niin välittäisi. Toiseksi kirja pystyy välittämään tietoa Kiinan sisäisestä jännitteestä, jossa tiukassa kommunistisen puolueen ohjauksessa toimiva valtiojohtoinen järjestelmä ajaa kapitalismia edistäviä ratkaisuja. Paulson välittää kuvan monien tilanteiden herkkyydestä ja miten niissä on tarvittu myös diplomaattista silmää.

Jonathan Fenby (s. 1942) on brittiläinen journalisti ja tietokirjailija, joka Kiina-asiantuntemusta riittävästi hankittuaan siirtyi suuren markkinatutkimuksia ja konsultointia tekevän yrityksen Kiinan-yksikön johtoon. Hän julkaisi teoksen Tiger Head, Snake Tails: China Today, How It Got There and Where It Is Heading vuonna 2012.

Kirja on eräänlainen Kiina-tietouden käsikirja. Se sisältää kuvauksia Kiinan käsittämättömistä ristiriitaisuuksista, esimerkiksi miljonäärien määristä suhteutettuna satoihin miljooniin ihmisiin, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella ja joilla ei ole puhdasta juomavettä tai kiinalaisen kulutuksen tarvitsemista raaka-ainemääristä tai kansakunnan tuottamista saasteista.

Kolmen viime vuosikymmenen aikana Kiinan talous on kasvanut hämmästyttävän nopeasti ja tavallaan helposti. Yleensä ei kuitenkaan kuvata, millaisia inhimillisiä ponnisteluja se on vaatinut matalapalkkaiselta työtätekevältä kansalta ja varsin vähän tiedetään Kiinan alikehittyneimpien osien oloista. Kiinan kasvun jatkuvuutta on myös vaikea arvioida. Toisten mielestä se on matkalla sekä talouden että kulttuurin dominanssiin, kun taas toiset muistuttavat, että sen nopeasti ikääntyvä väestö, maassa kehittyvä ympäristökatastrofi, epätasa-arvo ja korruptio ovat ongelmia, jotka alkavat vaikuttaa yhä enemmän ja estävät toisten olettamaa voittokulkua. Samoin on vaikeaa tehdä johtopäätöksiä Kiinan kommunistisen puolueen asemasta kauempana tulevaisuudessa.

Valitettavan vähän Fenby antaa kirjassaan tilaa Kiinan omalle kulttuurille. Sen kuvailu olisi voinut antaa enemmän sijaa myös kiinalaisten elämäntavan ja jokapäiväisen elämän ymmärtämiselle.

Sambialainen taloustieteilijä Dambisa Moyo (s. 1969) toimii pankkiirina ja hallituksen jäsenenä useissa pankeissa ja muissa kansainvälisissä yhtiöissä. Hän on tullut tunnetuksi voimakkaana kehitysyhteistyön arvostelijana, joka on saanut näkemyksilleen sekä huomattavaa tukea että kritiikkiä. Viime aikoina hän on yhä painotetummin kansainvälinen keskustelija, esitelmöitsijä ja kirjailija. Vuonna 2012 hän julkaisi teoksen Kiinasta: Winner Take All: China’s Race for Resources and What It means for the World.

Kirjassaan Moyo keskittyy Kiinaan raaka-aineiden hankkijana ja hyödykkeiden valmistajana. Tavallaan se on varoitus Kiinan jatkuvasti kasvavasta roolista tulevaisuudessa. Moyo osoittaa, miten samantapaisesti Britannia otti maailmaa haltuun varhaisen kolonialismin kaudella ja miten amerikkalaiset ja eurooppalaiset ylikansalliset yritykset ovat jatkaneet samaa perinnettä, kunnes Kiina omaksui tavan rynnätä markkinoille muita voimakkaampana toimijana. Kiinan tarvitsemat raaka-aineet edellyttävät kauppasuhteita kaikkialla maailmassa. Siksi Kiina ja kiinalaiset ovat läsnä mitä odottamattomammilla seuduilla. Erityisen voimakkaasti Kiinan läsnäolo näkyy ja vaikuttaa Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Amerikkalainen Jeremy Haft (s. 1970) on lähes 20 vuoden ajan tehnyt yritysyhteistyötä kiinalaisten kanssa ja perustanut yrityksiä toimimaan Kiinan-kaupassa. Hän toimii yrittäjänä, kirjailijana, yliopisto-opettajana ja Kiinan-kaupan kommentaattorina.

Vuoden 2015 lopussa ilmestyneellä kirjallaan Unmade in China: The Hidden Truth about China’s Economic Miracle Jeremy Haft esittää monia hätkähdyttäviä väitteitä. Tarkastelemalla Kiinan tuotantoketjua hän haluaa osoittaa, että puhe Kiinan noususta ja Amerikan vaipumisesta alas on todellisuudessa myytti. Hänen mukaansa todellisuudessa amerikkalaiset tukevat miljoonien kiinalaisten työpaikkoja käymällä kauppaa Kiinan kanssa. Hän haluaa myös sanoa, että varsin harvat asiat, joita yleensä kerrotaan Kiinan taloudesta, pitävät oikeasti paikkansa.

Tuotteisiin kiinnitetty merkintä ”Made in China” tarkoittaa useammin ”kokoonpantu Kiinassa” kuin että se olisi siellä oikeasti ja kokonaan siellä valmistettu. Se myös tarkoittaa, että varsin vähäinen osuus tuotteen arvosta jää Kiinaan. Esimerkiksi yhden myydyn iPhone-puhelimen kohdalla se on alle viisi prosenttia, Haft kertoo. Todellisuudessa Yhdysvalloissa myytyjen tuotteiden, joissa on merkintä ”Made in China”, ostohinnasta suurin osa menee amerikkalaisille yrityksille.

Haft kertoo vastaavia esimerkkejä runsaasti. Hänen viestinsä on ainakin amerikkalaisille rauhoitteleva. Kiinan nousu ei ole niin nopea eikä sellainen kuin on kuvattu. Hänen sanomansa on ainakin toisenlainen kuin useimpien muiden Kiinaa ja sen talousmahtia kuvanneiden.

11. Tämä muuttaa kaiken

Naomi Klein (s. 1970) on kanadalainen toimittaja, kirjailija ja kansalaisaktivisti, joka on onnistunut pääsemään maailmanmaineeseen kohauttavilla kirjoillaan. Hänen ensimmäinen teoksensa No logo, joka ilmestyi vuonna 2000, oli globalisaation ja kapitalismin vakava kritiikki ja se sai runsaan suosion ja laajan kansalaiskeskustelun osakseen. Siitä tuli oikeastaan globalisaatiokriittisen kansalaisliikkeen tunnus. Vuonna 2007 ilmestyi kirja Tuhokapitalismin nousu, joka entisestään vahvisti mainetta ja saman viestin painavuutta.

Viimeinen kirja, jonka tässä katsauksessa esittelen, on ainoa, jossa ilmastonmuutos on otettu pääaiheeksi. Sivuteemana sitä on esitelty useassakin kriisin kuvauksessa. Kleinin uusin teos on nimeltään Tämä muuttaa kaiken: kapitalismi vs. ilmasto (Alkuperäisteos This Changes Everything: Capitalism vs. Climate, 2014.) ja se ilmestyi suomeksi vuonna 2015. Kirjassaan Klein esittää tärkeimpänä viestinään, että ilmastonmuutoksen keskeinen syy liittyy kapitalistiseen tuotantojärjestelmään.

Kansalaisliikkeiden voimaan uskova Klein antaa niille vakavan kehotuksen vaatia valtioiden johdolta ja muilta päättäjiltä voimakkaita ja nopeita ratkaisuja ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Tämä merkitsee ennen muuta puuttumista markkinoihin. Yhteiskunnat ovat toimineet ripeästi teknologisten ratkaisujen aikaansaamiseksi, jotta ne olisivat tuotannolle ja taloudelle edullisia. Nyt valtioiden ja valtioliittojen olisi oltava yhtä tehokkaita, jotta investoitaisiin vähäpäästöisiin ratkaisuihin ja rajoitettaisiin kulutusta. Tämä edellyttää isoa kulttuurin muutosta.

Kirjassaan Klein osoittaa tuntevansa ajatusmalleja, jotka estävät reagoimista ilmastonmuutokseen silloinkin, kun se ymmärretään tai jopa kun sen seuraukset ymmärretään. Päätöksentekijät ovat saattaneet uskoa jo tehneensä jotakin asian hyväksi, vaikka tosiasiassa mitään erityistä ei ole tapahtunut. Tutkijoiden havainnot ovat täyttä totta ja ne tulee ottaa vakavasti. Vaikeinta tulee olemaan viedä tämä sanoma politiikan ja talouden ytimeen.

Klein välittää kirjassaan suunnan, jota kohti on mentävä. Seuraavien vuosikymmenten osalta sitä ei kuitenkaan voida ratkaista muualla kuin yhteiskunnan huipulla. Kansalaisliikkeille Klein sälyttää kovan vastuun viedä viesti perille.

Pahimpana kantona kaskessa ovat markkinafundamentalistit, vapaiden markkinoiden puolestapuhujat, jotka ajavat ilmastonmuutoksen täydellistä kieltämistä, koska ovat huomanneet sen purevan heidän lobbaustyössään parhaiten. Erityisen huonosti ilmastonmuutoksen torjuminen tuntuu sopivan heidän mukaansa nyt elettävään niukkuuden aikaan, jonka esityslistalla ovat julkisen sektorin leikkaukset, yksityistäminen, verojen alentaminen ja vapaakaupan laajentaminen.

12. Jälkisana

En laadi tähän katsaukseen johtopäätöksiä tai mahdollisesti teen sen myöhemmin. Tähän olen koonnut kuitenkin runsaasti aineistoa, ja tarkkanäköinen lukija pystyy hyvin havaitsemaan, mitkä teemat toistuvat. Toivon, että laaja kirjoitukseni pystyy toimimaan jonkinlaisena läpivalaisuna 2010-luvun puolivälin suurista yhteiskunnallisista teemoista.

Kirjallisuuskatsaukseni tämä ensimmäinen ja mahdollisesti ainoaksi jäävä versio ilmestyy kirkon yhteiskunnallisen työn verkkojulkaisuksi uudistuvan Kytkimen ensimmäisessä numerossa. Kirjoitukseni olkoon myös oma kannanottoni siihen, mistä teemoista kirkon yhteiskunnallisessa työssä pitäisi keskustella ja mistä hankkia lisää tietoa. Kirkon yhteiskunnallisen työn alkujuuret olivat yhteyksien rakentamisessa teollisuustyöväkeen ja nimenomaan nopeasti toisen maailmansodan jälkeen rakennetuille uusille teollisuuspaikkakunnille. Sen toinen juuri on ollut sosiaalieettisen asiantuntemuksen ja yhteiskuntaetiikan moniulotteisen keskustelun ylläpitämisen tarpeessa. Tämä kirjoitus on luonteeltaan lähinnä teoksia ja niiden perusideoita referoiva, mutta tällaisena koosteenakin se toivottavasti antaa ainesta nimenomaan eettiselle pohdinnalle.

Ennen muuta toivon, että kirjoitukseni ja muut vastaavanlaiset pohdinnat nostaisivat keskusteluun yhteiskunnallisten valintojen priorisoinnit. Poliittiset valinnat ovat ihmisten valintoja. Monissa tässä katsauksessa esitellyistä teoksista tähdennettiin, että muutokset ja niihin johtaneet päätökset ovat valintoja tekevien kansalaisten omissa käsissä.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden selittäjien suuri joukko eri puolilta maailmaa pyrkii osoittamaan lukijoilleen, että maailma on vakavassa murroksessa. Toiset katselevat kehitystä enemmän länsimaiden mullistuksena, toiset pitävät suuria muutoksia koko maailmaa koskevina. Kovin valoisa ei niukkuuden ajan yhteiskunnallisten tarkkailijoiden viesti ole.

 

Lähteet ja kirjallisuus
Acemoğlu, Daron & Robinson, James A., Miksi maat kaatuvat: vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Suom. Kimmo Pietiläinen. (Alkuperäisteos Why Nations Fail. The Origin of Power, Prosperity and Poverty, 2012.) Helsinki: TerraCognita. 2013.

Acharya, Amitav, The End of American World Order. Cambridge: Polity. 2014.

Amin, Samir, The Implosion of Contemporary Capitalism. New York: Monthly Review Press. 2014.

Bello, Walden, Capitalism´s Last Stand. Deglobalization in the Age of Austerity. London: Zed Books. 2013.

Blyth, Mark, Austerity. The history of a dangerous idea. Oxford: Oxford University Press. 2013.

Eskola, Seikko, Historian kuolema ja kulttuurien taistelu. Helsinki: Edita. 2006.

Fenby, Jonathan, Tiger Head, Snake Tails: China Today, How It Got There and where it is Heading. New York: Simon & Schuster. 2012.

Ferguson, Niall, Civilization. The Six Killer Apps of Western Power. London: Allen Lane. 2011.

Ferguson, Niall, The Great Degeneration. How institutions decay and economies die. London: Allen Lane. 2012.

Flassbeck, Heiner and Lapavitsas, Costas (eds.), Against the Troika: Crisis and Austerity in the Eurozone. 2015.

Fox, Liam, Rising Tides. Facing the Challenges of a new Era. London: Heron Books. 2013.

Friedman, George, The Emerging Crisis in Europe. New York: Doubleday. 2015.

Fukuyama, Francis, Historian loppu ja viimeinen ihminen. Suom. Heikki Eskelinen. (Alkuperäisteos The End of History and the Last Man, 1992.) Helsinki: WSOY. 1992.

Fukuyama, Francis, The Origins of Political Order: From Pre-Human Times to the French Revolution. New York: Farrar, Straus and Giroux. 2011.

Fukuyama, Francis, Political Order and Political Decay. From the Industrial Revolution to the Globalisation of Democracy. New York: Farrar, Straus and Giroux. 2014.

Haft, Jeremy R., Unmade in China: The Hidden Truth about China’s Economic Miracle. Cambridge: Polity Press. 2015.

Huntington, Samuel P., Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Suom. Kimmo Pietiläinen. (Alkuperäisteos The Clash of Civilizations. Remaking the World Order, 1996.) Helsinki: TerraCognita. 2003.

Klein, Naomi, Tämä muuttaa kaiken: kapitalismi vs. ilmasto. Suom. Teppo Eskelinen ja Kaj Lipponen. (Alkuperäisteos This Changes Everything: Capitalism vs. Climate, 2014.) Helsinki: Into. 2015.

Korpela, Jukka, Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Helsinki: Gaudeamus. 2015.

Laqueur, Walter, After the Fall. The End of the European Dream and the Decline of a Continent. New York: Macmillan. 2012.

Lin, See-Yan, Global Economy in Turbulent Times. Hoboken, New Jersey: Wiley. 2015.

Lukacs, John, The Future of History. New Haven, Connecticut: Yale University Press. 2011.

Morris, Ian, Why the West Rules – For Now. New York: Farrar, Straus and Giroux. 2010.

Morris, Ian, War! What is it Good For? Conflict and the Progress of Civilization from Primates to Robots. New York: Farrar, Straus and Giroux. 2014.

Moyo, Dambisa, Winner Take All: China’s Race for Resources and What it means for the World. New York: Basic Books. 2012.

Patomäki, Heikki, Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY. 2007.

Paulson, Henry M. Jr., Dealing with China. An Insider Unmasks the new Superpower. New York: Twelve. 2015.

Piketty, Thomas, Le capital au XXI Siècle. Paris: Seuil. 2013.

Saari, Juho, Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Helsinki: Gaudeamus. 2015.

Seymour, Richard, Against Austerity. How we can fix the crisis they made. London: Pluto Press. 2014.

Soros, George, The Tragedy of the European Union: Disintegration or Revival? New York: PublicAffairs. 2014.

Stiglitz, Joseph E., The Price of Inequality. How Today’s Divided Society Endangers Our Future. New York: W. W. Norton & Company. 2012.

Stiglitz, Joseph E., The Great Divide: Unequal Societies and What We Can Do About Them. New York: W. W. Norton & Company. 2015.

Vihavainen, Timo, Länsimaiden tuho. Helsinki: Otava. 2009.

 

Malkavaara_pieniKirjoittajatiedot: TT, dosentti Mikko Malkavaara on Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori.