”Pitkä kuuma kesä…” Kesä, jolloin olin onnellinen. Kesä, jolloin silmäni avautuivat. Viime kesä oli ihmeellisen lämmin. Tämä kevät tulee viikkoja etuajassa.
Ilmastopaneeli IPCC:n lokakuussa 2018 julkaistu ilmastoraportti on pitkin syksyä ja talvea ollut useimman työpaikan kahvipöytäkeskustelujen aiheena. Koulusta kotiutuvat nuoret kertovat tehneensä luokan kanssa Sitran ilmastotestin.
Somessa ei enää ole entiseen tapaan yksiselitteisen coolia julkaista matkakuvia, koska tietoisuus omasta hiilijalanjäljestä painaa. Kesän 2018 jälkeen tuskin kukaan on enää voinut sulkea silmiään ilmastonmuutokselta ja ihmisen vastuulta muutoksessa.
”Silloin heidän silmänsä avautuivat, ja he huomasivat olevansa alasti.”
Kun silmät ovat auenneet, näkemiseltä ei voi enää välttyä. On mahdollista väistellä ja piiloutua, vähätellä ja kaunistella. On mahdollista joutua ahdistuksen ja pakokauhun valtaan.
Huomaan olevani alasti, vailla sellaista suojaa, jonka taakse pääsen piiloon. Tämä koskee myös minua. Tämä koskee minun perhettäni, kaupunkiani, ystäviäni toisella puolella maailmaa, syntymättömiä lapsenlapsiani, koko maailmaa.
Juuri nyt elämme kirkossa pääsiäiseen valmistavaa paastonaikaa. Paasto on katumuksen ajanjakso, jolloin minua kutsutaan asettumaan alastomana ja rehellisenä Jumalani kasvojen eteen. Tuon alastomana ja suojattomana Jumalan eteen avuttomuuteni ja hätäni. Syyllisyyteni siitä, että olen varastanut lapsiltani, heidän lapsiltaan, luomakunnalta.
”Olkoon maa sinun takiasi kirottu.”
Ensimmäisen paastonajan sunnuntain Vanhan testamentin teksti on kertomus syntiinlankeemuksesta (1. Mooseksen kirja 3: 1-19). Kertomus avaa näkymän siihen kohtaan ihmisen alkuhistoriassa, jonka jälkeen kaikki on toisin suhteessa Jumalaan, suhteessa toisiin ihmisiin, suhteessa luontoon ja maailmaan. Paastonaika on kristityn aika pysähtyä tutkimaan tätä repeämää. Minä saan katua, minä saan havahtua.
Luomakunnan haavat, Kristuksen haavat
Syntiinlankeemuksen iskemä kuilu ei kuitenkaan syntynyt vain ihmisyksilön ja Jumalan välille. Synti on myös niissä taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa, jotka estävät oikeudenmukaisemman, tasapuolisemman ja luontoa kunnioittavan elämän toteutumisen. Myös meidän yhteisömme, seurakuntamme, yhteiskuntamme saa katua ja havahtua.
Kesän 2018 jälkeen olemme viimein, näin toivon, yhteisönä ja yhteiskuntana avanneet silmämme. Luomakunnan haavat ovat haavoja Kristuksen ruumiissa. Luomakunnan haavat, ne, jotka ihminen on siihen iskenyt, eivät jätä enää rauhaan.
Niin sen pitääkin olla. Katumus ei riitä, jos havahtuminen ei muuta jotain. Jokainen meistä voi muuttaa jotain. Luomakunta ei ole kauppatavaraa. Se on lahja, se on elinehto.
Hanne von Weissenberg on Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti ja verkosto- ja yhteisötyön asiantuntija Tampereen hiippakunnassa