Mitä ajatella oman yhteisön vihapuheesta, kun se nousee suoraan kirkon omista juurista? Tämä ajankohtainen kysymys omassa perinteessä esiintyvästä vihapuheesta on esillä evankelis-luterilaisessa kirkossa, ja sen vuoksi on aika tehdä töitä omassa teologisessa pesänselvityksessä. Päivi Räsäsen saama syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaa on siirtänyt kysymyksen juridiikan puolelle, mutta edelleen nousee esiin kirkon vastuu omasta eettisesti linjasta.
Tässä kohdin historian laajempi muistaminen tuo esiin kivuliaan matkan oman perinteen kanssa.
Uuden testamentin juutalaisvastaiset tekstit olivat yhtenä osana vaikuttamassa Euroopassa juutalaisväestön kaltoin kohteluun. Luther päätyi samaan vihapuheen kuoroon ja antoi osaltaan taustan juutalaisten tuhoamisleireille.
Tunnettu esimerkki Raamatun muihin etnisiin ryhmiin suuntautuvasta vihapuheesta on viholliskansojen tuhoamiseen kehottaneet kirjoitukset. Luvatusta maasta oli lupa ja Jumalan antama käsky tappaa muut kansat. Muut kansat edustivat pahaa ja väärää; erityisesti he olivat väärässä maassa. Vaikka kyse on teologisesta ohjelmasta eikä toteutuneesta historiasta, niin Raamatun ajatus etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhasta on yksiselitteisesti väärin.
Kristinuskon historia salli pitkään mustien, useasti Afrikasta ryöstettyjen orjien ja heidän jälkeläistensä, väkivaltaisen hyväksi käyttämisen. Vasta kovin hitaasti kirkot heräsivät vastustamaan orjuutta.
Tällä hetkellä yksi maailman suurimpia ihmisoikeuksien räikeimpiä sortamisjärjestelmiä liittyy kastittomiin eli dalitien ryhmään Intiassa (ja myös muualla) ja heidän alistettuun asemaansa hindulaisessa uskonnollisessa järjestelmässä. Vuosituhansia kestänyt riisto ja sorto jatkuu edelleen kohdistuen myös kristittyihin daliteihin.
Vastaava kysymys liittyy myös keskusteluun seksuaalisesta suuntautumisesta.
Rikos kansanryhmää vastaan kirkossa?
Suomen rikoslakiin liitettiin vuonna 2011 maininta seksuaalisesta suuntautumisesta yhtenä esimerkkinä kansanryhmään kohdistuvasta kiihotuksesta.
10 §
(13.5.2011/511) Kiihottaminen kansanryhmää vastaan
Joka
asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää
tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin,
jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun,
ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon
tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden
perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on
tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai
vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Tällä hetkellä kysymys ei ole vain Päivi Räsäsestä vaan yleisemmästä sokeudesta omalle myrkylliselle perinteelle.
Esimerkiksi elokuussa 2021 kirkolliskokouksessa käsiteltiin kysymystä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä. Tuolloin osa puheenvuoroista rinnasti seksuaalisen suuntautumisen varastamiseen tai tuomitsi ihmisiä pelastuksen ulkopuolelle. Puheenvuoroissa tulkittiin Raamattua tavalla, joka on vastoin ajantasaista tietoa Raamatun teksteistä, niiden tulkinnasta ja ihmisen seksuaalisuudesta. Puheenvuoroja saattoi pitää loukkaavina, mutta samalla ne lähestyivät rajaa, jossa täyttyvät rikoksen tuntomerkit. Tästä huolimatta puheenjohtajat sallivat tämänkaltaiset puheenvuorot.
Seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuva uskonnollinen vihapuhe, jossa käytetään sellaisia leimoja kuin synti, sairaus tai rappeuma, on asiatonta ja leimaavaa. Väärää toimintaa ei voi perustella sillä, että onhan näin ajateltu joskus aiemmin.
Raamattua ei tule sensuroida, mutta sen menneet kauheudet on syytä tunnistaa ja oppia niistä. On valitettavaa, jos kirkot tai uskonnolliset yhteisöt suojaavat hätävarjeluna uskonnonvapautta yhteiskunnan uhatuimpien väestönryhmien kustannuksella. Raamatun tekstejä ei tule poistaa, mutta niiden ongelmat tulee tiedostaa ja niiden tulkinnassa tulee muistaa vastuullisen tulkitsijan asema. Positiivinen uskonnonvapaus tulee kohdistua vähemmistöjen oikeuteen tulla asianmukaisesti kohdelluksi yhteiskunnassa ja myös evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Kirjoittaja on Maan suolan päätoimittaja ja Kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja yhteiskunta -yksikön johtaja.