”Miksi kirkon yhteiskunnallinen ääni on nykyisin niin vaimea?” Tämän kysymyksen minulle esitti yhteiskunnallinen vaikuttaja Ilkka Taipale. Kohti käyvä kysymys on aivan oikea, kun verrataan kirkon aktiivista julkista toimintaa esimerkiksi 1990-lukuun.
Eri kirkon vaikuttamisen tasoilla huoli kärsivästä lähimmäisestä, asuntojen puutteesta, mielenterveyspalveluista, työttömistä ja ylivelkaantuneista on tällä hetkellä himmeämpää. Nälästä ja ruokajonoista sentään kannetaan huolta.
Tämän keskellä on ilahduttavaa, että ilmaston sumeilemattomaan väärinkäyttöön halutaan puuttua erityisesti kirkon omassa toiminnassa. Uusi strategia, Hiilineutraali kirkko 2030, on hieno ele ja askel. Siinä kuvattu suunta on välttämätön, mutta lopullisesti sen arvo mitataan vasta yksityiskohtiin pureutuvassa ympäristödiplomin uudistuksessa.
Paaston ajan alussa on syytä muistaa, että todellinen paasto ei liity syömiseen tai tuhkaristin piirtämiseen otsaan. Todellinen paasto ei ilmene messun kiitoksen ja ylistyksen elementtien vähyytenä. Ei edes hyvinä strategiapapereina.
Oikeasta paastosta muistuttaa tämän viikon pyhä teksti:
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. (Jesaja 58)
Jos luterilaisuudessa ylipäänsä huomataan paaston olemassaolo, niin perinteisesti suurin painopiste jää kirkon sisällä tapahtuviin menoihin, kuten tuhkakeskiviikon messu. Tässä on meillä kaikilla peiliin katsomisen paikka.
Orastavia uusia alkujakin on: vapautuksen teologian messut, yhteiskunnalliset keskustelut ja saarnat ovat tärkeitä merkkejä.
Lähimmäisen hätä, siihen havahtuminen, sen tuominen julkiseen keskusteluun ja myös konkreettiset teot ovat Jumalan tahdon mukainen oikea paasto ja valmistautuminen pääsiäiseen.
Toivoisin olevani väärässä, mutta pelkään, että kirkossa oikeudemukaisuuspaasto jää tänä keväänä vielä syrjään ja näennäiseksi.