6.6.2016 / Yleinen

Pääkirjoitus: yhteiskunnan murros edellyttää kirkon diakonialta ja yhteiskuntatyöltä selkeän suunnan

Julkaistu Kategoriat YleinenAvainsanat
Jaa:

Tämän Kytkin-lehden numerossa (2/2016) tarkastellaan erityisesti kirkon yhteisöllistä toimintatapaa. Auli Hokkanen ja Eetu Myllymäki kuvaavat seurakuntatyön yhteisöllisiä muotoja ja työtä telakkayhteisössä.

Panu Pihkalan kirjoitus tuo esiin laajemman taustalla vaikuttavan lähestymistavan megatrendin: tällä hetkellä luterilainen kirkko Suomessa etsii uutta suuntaa palveluorganisaatiosta kohti yhteisöä. Kirjoitukset osoittavat kuinka hidasta, vaikeaa ja tarpeellista ajattelutavan tarkastelu ja muutos on.

Juuso Loikkanen palaa kirjoituksessaan traktorimarssin teemoihin ja puolustaa maataloustukien merkitystä.

Mikko Malkavaara puolestaan nostaa esiin tarpeen käydä keskustelua diakonian (ja yhteiskuntatyön) suunnasta. Malkavaara kriittinen teesi on tiukka: diakonian ydintehtävä on hämärtynyt. Perustelun ytimessä ovat kirkkohallituksen kokoamat tilastot asiakaskonteista diakoniatyössä. Sen mukaan asiakaskontaktien määrä on reilusti laskenut aikana, jolloin vuodesta 2009 alkanut talouden nollakasvu on kasvattanut työttömyyttä ja jakanut Suomea aivan uudella tavalla. Keskiluokan reaalitalous on hitaasti hapertunut ja yhteiskunnan alin tuloryhmä on vaarassa pudota kokonaan muun yhteiskunnan kelkasta.

Malkavaara penää diakonialta (ja yhteiskuntatyöltä) kirkasta näkyä kokonaisuudesta, terävämpää yhteiskuntakritiikkiä ja näkyvämpää toimintaa seurakuntatasolla. Malkavaaran mukaan alaspäin sojottavat tilastot yhdessä yleisen äänettömyyden kanssa viestivät diakonian otteen herpaantumisesta siinä, ettei synny uusia avauksia, innovatiivisia tekoja ja sellaista diakonialiikettä, joka elävöittäisi myös muuta kirkollista kenttää.

Hyvin ajateltu kirjoitus ansaitsee huolellisen pohdinnan ja siihen tullaan palaamaan syyskuussa diakoniabarometrin julkistuksen yhteydessä. Tässä vaiheessa on kuitenkin mielekästä nostaa esiin kolme näkökohtaa kirjoituksen innoittamana.

Tilastojen ongelma

Jos kaiken perusteluna olisi vain diakoniatyöntekijöiden asiakaskontaktien tilastot, niin asian voisi kuitata mittavirheen mahdollisuudella. Asiakastyö on usealla suulla todettu yhä vaikeammaksi, sillä pulmat ovat kasvaneet ja taloudellisen avustamisen panokset ovat pienentyneet suhteessa ongelmiin. Monissa paikoissa avuttomuuden tunne asiakaskontakteissa on kasvanut. Mahdollisesti tämä ymmärretään myös pöydän toisella puolella; silloin ei myöskään odoteta niin suuria ja harvemmat hakevat apua. Realismi diakonian taloudellisen avun mittakaavasta on kasvanut.

Osa asiakaskontakteista on myös korvautunut vapaaehtoistyön avulla. Ihmisiä kyllä kohdataan, mutta se ei tilastoidu samalla tavoin kuin ennen.

Kirkas suunta

Meneillään oleva talouden kitukasvu ja niukkuuden aikakausi ei ole hetkessä räväyttänyt ongelmia esiin ja alkuun ongelmien luultiin sijaitsevan lähinnä Välimeren valtioiden taloudessa. Verrattuna 1990-lukuun on moni voinut pitää kotimaisia ongelmia jopa pieninä. Työttömyys on pysynyt eurooppalaisissa keskiarvoissa ja ikään kuin vaivihkaa päässyt yllättämään erityisesti kriittisen pitkään työttömänä olleiden osalta.

On ilmeistä, että niin diakonian kuin yhteiskuntatyön osalta tilanteeseen ei ole reagoitu erityisellä tavalla. Viimeisin päivitetty strateginen linjaus valmistui 2008 ”Meidän kirkko – välittävä yhteisö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön linjaus 2015”. Siis juuri ennen nykyongelmien alkua ja tähdäten vuoteen 2015. Entä nyt, kun vuosi on 2016?

Edellisen linjauksen jälkeen on diakonian ja yhteiskuntatyön yhteistyö vähentynyt myös kirkkohallituksessa merkittävällä tavalla. Edellisessä Kytkimen numerossa 1/2016 Heikki Hiilamo ehdottikin yhteistyön tiivistämistä: ”siitä hyötyisi kumpikin taho”.

Niin diakonia kuin yhteiskuntatyö kaipaavat tällä hetkellä juurille menemistä, tehtävän kirkastamista ja sen jälkeen uusien toimintamallien vahvistamista

Niin diakonia kuin yhteiskuntatyö kaipaavat tällä hetkellä juurille menemistä, tehtävän kirkastamista ja sen jälkeen uusien toimintamallien vahvistamista. Kun seurakuntatyössä pyritään väljentämään työalojen raja-aitoja, niin samaan tulee pyrkiä myös kirkon muilla tasoilla. Diakonialla ja yhteiskuntatyöllä on omat ja hieman erilaiset lähtökohtansa, mutta niiden vetäminen irti toisistaan on vaaraksi. Tehokas ristiinpölyttäminen on tarpeen hedelmälliselle kehittämistyölle.

Innovaatiot

1990-luvulla pakko ja hätä synnyttivät diakonian innovaatioita. Ruokapankit, velkasaneeraus ja vapaaehtoistoiminnan tehostaminen ovat esimerkkejä ratkaisuista, joita tuolloin nousi esiin. Edelleen on ilmeistä, että kirkolla ei ole suuria taloudellisia voimavaroja. Koko talousavustamisen määrä vuonna 2015 oli suorina avustuksina 7,8 miljoonaa euroa. Keskimääräisen avustuksen koko lienee ollut jossakin viidenkympin vaiheilla. Näillä rahoilla ei Suomen köyhtyneet pääse jaloilleen.

Kohdentamalla diakoniavarat innovatiivisesti ja saamalla lähiyhteisön ihmiset suurempaan osallisuuteen voivat seurakunnat tehdä ihmeitä

Sen sijaan merkittävä voimavara on yhtäältä seurakuntien työntekijöissä ja vielä enemmän seurakuntalaisten panoksessa. Kohdentamalla diakoniavarat innovatiivisesti ja saamalla lähiyhteisön ihmiset suurempaan osallisuuteen voivat seurakunnat tehdä ihmeitä.

Ideoiden kärki voi kohdistua yhdessä syömiseen, kahvilatoimintaan, maahanmuuttajien tukemiseen, työttömien ottamiseen yhteisöjen osaksi tai seurakunnan tilojen avaaminen tarvitseville.

Vain taivas on rajana uusille ideoille ja uuden luomiselle – jos sekään.

Latvus_profiili_2016Kari Latvus
Päätoimittaja

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: