11.4.2019 / Kolumni

Pahuus öyhää ja pauhaa, kuuluuko ääni toisen maailman?

Muistaako joku vielä aikaa, jolloin opettajaa/keskustelukumppania/toimittajaa kutsuttiin v***n huoraksi ani harvoin? Puhumattakaan uhkailusta aseistetulla kotivierailulla? En ole ihan varma, mutta pitänee mennä aina 1980-luvulle asti.

Kuka osaisi kertoa, miksi maailman onnellisimmassa maassa, jossa ihmiset ovat koulutetumpia kuin koskaan, puhetapa on raaistunut? Karkeus, ilkeys ja solvaaminen ovat arkea. Rumasta puheesta on tullut normaali.

Tiedän, tiedän, tämä ei ole koko totuus. On myös sivistynyttä argumentointia, hillittyä keskustelua. Silti somekeskusteluja seuratessa tulee joskus tunne, että on pudonnut lietekaivoon (sillä on kansanomaisempikin nimi).

Flirtti pahan kanssa vie helposti turmioon

Pahuuden kanssa flirttaillaan ja kuvitellaan, ettei siitä ole vahinkoa. Mutta kun on. Flirtti voi johtaa pysyvään liittoon pahuuden kanssa. Pahuus valloittaa ja vie tilaa hyvyydeltä. Pahat sanat voivat realisoitua pahoiksi teoiksi.

Pahuuden voiman ja vallan tunnisti saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer, jonka natsit teloittivat hiukan ennen toisen maailmansodan loppua. Hänen kynästään on yksi suomalaistenkin lempivirsistä: ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt…”

Bonhoeffer tiesi, mistä kirjoitti. Hän seurasi läheltä pahuuden leviämistä ja muuttumista murhaavaksi. Hän joutui seuraamaan myös voimattomuutta, jolla pahan etenemistä seurattiin, hiljaisuutta, jolla katsottiin vierestä.

Virressä lauletaan pahan vallan kasvamisesta ja rukoillaan, että toisen maailman ääni vahvistuisi. Että hyvä valtaisi takaisin menettämänsä tilan.

Kirkko on yksi niistä instituutioista, joiden tehtävä on vahvistaa toisen maailman ääntä. Kirkko osaa, voi ja sen pitää tuoda julkiseen äänitilaan viestiä hyvyydestä, armosta, ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta. Jumalasta. Toisaalta kirkko on hengellinen yhteisö. Me. Meillä kaikilla on vastuu toisen maailman äänestä.

Kirkon ääntä voi käyttää arkkipiispa, joka etenkin kuohuttavissa uutistilanteissa on kirkon luonteva spokesman, puhemies. Hänen ei kuitenkaan tarvitse olla ainoa, myös koko piispakollektiivi, papit ja tutkijat voivat korottaa äänensä.

Riitasointuja kuultu tarpeeksi

Laulun ei tarvitse soida yksiäänisenä, vaan voidaan laulaa äänissä. Harmonia on kuitenkin tarpeen. Riitasointuja kirkossa on kuultu yllin kyllin. Pelkistä riitasoinnuista koostuva musiikki saa sulkemaan korvat. Ja poistumaan.

Kirkko edustaa jumaluutta. Toista maailmaa. Sen äänen soisi erottuvan ja kuuluvan rohkeana. Kirkon, jos minkä, pitää tuomita lasten hyväksikäyttö, raiskaukset, ihmiskauppa ja muut julmuudet. Sillä ei ole lupa katsella hiljaa sivusta.

Kirkon älykköruoskijat ehdottavat, että kirkko ryhtyisi taas pelottelemaan ihmisiä helvetin lieskoilla, herättämään synnintuntoa. Varmaan puolikuuro omatunto tarvitsisi tökkimistä ja muistutusta syntien tuhoisuudesta. Mutta: Kaiken pahan keskellä kaipaa silti mieluummin puhetta siitä toisesta maailmasta: armosta ja pelastavasta rakkaudesta.

 

Reetta Meriläinen, päätoimittaja emerita

 

 

 

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: