korona ja maapallo
11.3.2021 / Näkökulma

Pandemia haastaa yhteiseen pohdintaan

Julkaistu Kategoriat NäkökulmaAvainsanat
Jaa:

Uruguasta kotoisin oleva Emiliano Sosa Barrios halusi Suomeen opiskelemaan, kun korona alkoi syödä elintilaamme. Pandemia-aika uudessa ympäristössä on herättänyt tarpeen edistää keskustelua eettisistä kysymyksistä tieteen, teknologian, yhteiskunnan ja kirkon edustajien välillä.

Ensimmäinen muistoni Suomesta liittyy Aki Kaurinmäen elokuvaan Mies vailla menneisyyttä, jonka näin 10-vuotiaana televisiosta. Sen luoman maailman inhimillisyys ja vaatimattomuus saivat minut tuntemaan vahvaa yhteyttä yhteiskunnan vähäosaisimpiin. Muistan myös kysyneeni isältäni, onko Suomi köyhä maa, vaikka tiesin, ettei ole.

Kaurismäen maailman koruton estetiikka heijastaa mielestäni Suomen historiaa, jossa olot ovat aina olleet karut. Uskon joidenkin näistä piirteistä säilyneen yhteiskunnan kudoksissa tähän päivään asti.

Toinen kytkökseni Suomeen liittyy uskontoon. Monet kulttuurinne piirteet liittyvät läheisesti luterilaiseen eetokseen, kuten pyrkimys rehellisyyteen ja tasa-arvoon sekä yleisen ja yksityisen suhde, joka viittaa kahden regimentin oppiin.

Syyt hakea tänne opiskelemaan olivat myös käytännöllisiä: tutkimusaiheeni ovat Helsingin yliopistossa keskeisiä, tiede, teknologia ja yhteiskunta -tutkimuksen parissa toimii vireä ja avoin yhteisö, opettajien ja opiskelijoiden suhde on hyvin tasa-arvoinen.

Muuttoni Suomeen oli harkittu päätös. Kun on niin etuoikeutettu, että voi tehdä omat valintansa, monet esteet on helppo ylittää.

Usko elää yhteydessä

Uruguayssa kuulun Yhdistyneeseen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Viime aikoina en ole ollut seurakunnassa kovin aktiivinen, mutta läheinen se on ollut minulle teini-ikäisenä käymistäni pohdinnoista asti. Seurakunnan naispastori suhtautui 14-vuotiaan epäilyihin ja kokemuksiin vakavasti ja kohteli minua kuin järkiolentoa. Olen siitä lähtien tutkinut ja syventänyt suhdettani luterilaiseen oppiin.

Koska hengellinen elämä on tärkeä osa persoonaani, halusin osallistua seurakunnan toimintaan myös Suomessa. Elän uskoani todeksi nimenomaan yhteisöllisesti. Pian saapumiseni jälkeen otinkin yhteyttä yliopistopappi Leena Huoviseen.

Ensimmäisessä tapaamisessa puhuimme yksinäisyydestä, jota monet opiskelijat yliopistossa kokevat. Olin ajatellut, että hän suosittelisi minulle ”jotakin ryhmää jostakin seurakunnasta”, mutta kehottikin käynnistämään jotain omaa, itselle tärkeää toimintaa.

Innostuin heti. En osannut odottaa näin avomielistä elettä. Aloimme suunnitella oppilaitospappi Laura Mäntylän kanssa toimintaa muillekin tulokkaille.

Tapaamispaikaksi valikoitui Töölön seurakunnan monitoimitila Fokus Triplassa. Siellä järjestimme loka-marraskuussa tapaamisia joka viikko.

Vaikka osallistujamäärä ei ollut suuri, kävin lukuisia kiinnostavia keskusteluja. Ja pidin vapaudesta kehittää itse tapaamisia. Merkityksellistä oli myös saamani kiinnostus ja huomaavaisuus: muun muassa Fokuksen suntio näytti minulle Río de la Plata -jokea kuvaavan satelliittikartan, jossa näin 15 000 kilometrin päässä sijaisevan kotikaupunkini.

Valitettavasti toiminta oli marraskuun lopussa pantava koronan takia jäihin. Mutta jatkamme yhteisön rakentamista heti, kun se on mahdollista.

Pelastusrenkaana vieraanvaraisuus

Sain tiedon pääsystäni Helsingin yliopistoon viime vuoden huhtikuussa, kun liikkuminen oli jo todella rajattua ja ilmapiiriä hallitsivat pelko ja epävarmuus. En silti epäröinyt muuttoa.

Uuden tulokkaan pelastusrengas oli vieraanvaraisuus. Eräs luterilaisen seurakunnan jäsen muun muassa majoitti minut aluksi kotiinsa, koska tulin maahan kaksi viikkoa ennen vuokrasopimukseni alkua.

Täällä on ollut hyvä olla epävarmuuden ja pandemian keskellä, koska ihmisillä on aikaa jutella keskenään. Myös hyvät suhteet työ- ja kämppäkavereihini ovat luoneet pandemian keskellä vakautta elämääni.

Tutkimuksen mukaan 60 prosenttia opiskelijoista kärsii uupumuksesta. Onneksi tilanteelle yritetään tehdä jotain. Monissa maissa asia sivuutetaan täysin.

Toki olen kohdannut myös haasteita. Helsingin yliopisto on toistaiseksi lakkauttanut kaiken lähiopetuksen ja -toiminnan. Kirjasto ja lukusalit on suljettu eikä tapaamisia yliopiston hallintohenkilöstön kanssa voi järjestää edes hätätapauksessa. Ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunnetta on mahdoton välttää.

Etäopiskelun suurin haaste on ajankäytön organisointi. Kotona keskittyminen on todella työlästä. On myös vaikea oppia suomea, koska kaikki paikat, joissa voi kohdata ihmisiä on suljettu. Yksinopiskelu vaatii paljon itsekuria eikä ole kovin tehokasta.

Tutkimuksen mukaan 60 prosenttia opiskelijoista kärsii uupumuksesta. Onneksi tilanteelle yritetään tehdä jotain. Monissa maissa asia sivuutetaan täysin.

Tieteen edistysaskeleissa on toivon dynamiikkaa

Suomi on edelläkävijä sekä mielisairauksien eettisessä hoidossa että perinnöllisyys- että molekyylilääketieteessä. Omat kiinnostuksen kohteeni painottuvat tällä hetkellä personalisoituun lääketieteeseen ja farmakogenetiikan kehitykseen. Ensisijainen tavoitteeni oli suorittaa maisterintutkinto ja tähdätä sitten tohtorintutkintoon.

Helsingin yliopisto panostaa alaan vahvasti. Tutkimus voisi myös laajentua yhteiskuntatieteelliselle ja humanistiselle puolelle ja keskittyä alan eettiseen tarkasteluun ja problematisointiin.

Itse haluan tutkia hoidon ja diagnoosien dynamiikkaa geenimerkkien pohjalta sekä sitä toivon dynamiikkaa, joita nämä tieteen edistysaskeleet pitävät sisällään. Ne johtavat puolestaan perimmäisiin kysymyksiin muun muassa yhteiskunnallisen ja luonnollisen välisistä eroista sekä diagnoosin ontologisista piirteistä.

Pandemia ja sen mukanaan tuomat rajoitukset ovat vain vahvistaneet suunnitelmiani. Uskon että lähitulevaisuudessa tiede, teknologia ja yhteiskunta -tutkimuksen poikkitieteellinen lähestymistapa kasvattaa entisestään suosiota nykymaailman haasteiden vuoksi.

Toivoisin myös kirkon tarkastelevan aihepiiriin liittyviä kysymyksiä, kuten teknologian ja transsendenssin käsitteiden läheistä suhdetta. Monet mekanismit samaistavat teknologian kehityksen pelastukseen. Teknologian keinot ovat aina läsnä, kun puhumme ihmiskunnan suurista ongelmista. Samoin nivomme keskusteluun aina uskon siihen, että tekniset laitteet ja ja teknologiset järjestelmät ovat avain ongelmien ratkaisuun.

Emme saa unohtaa ihmisten aiheuttamia globaaleja kriisejä, jotka kohtasimme jo ennen koronaa

Kun kokoontumisrajoitukset voidaan purkaa, haluaisin järjestää näistä aiheista keskustelutilaisuuksia. Yksi inspiraation lähteistäni on Skotlannin kirkon 50 vuotta sitten käynnistämä Tiede, uskonto ja teknologia -projekti. Tiedän, että Suomenkin kirkossa on ajattelijoita, joilla olisi paljon annettavaa tähän vuoropuheluun.

Kysymykset on kohdattava – monella tasolla

Pandemia pistää miettimään sen terveydellisiä, taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia vaikutuksia ihmiskunnalle. Emme kuitenkaan saa unohtaa ihmisten aiheuttamia globaaleja kriisejä, jotka kohtasimme jo ennen koronaa ja jotka uhkaavat yhä selviytymistämme: ilmastonmuutosta, luonnon saastumista, energia- ja raaka-ainekriisejä.

Osana maailmanlaajaa kirkkoa meidän tulisi kohdata eettiset kysymykset dialogisesti, yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti.

Ihmiskunnan tähänastiset ratkaisuyritykset näihin ongelmiin ovat riittämättömiä. Monet elämäntapamme vaikutukset maapalloon ovat jo peruuttamattomia. Ja valitettavasti eniten siitä kärsivät ihmiset eivät ole ongelmien suurimpia aiheuttajia. Oxfamin raportin mukaan rikkain prosentti maailman väestöstä aiheuttaa yhtä paljon hiilidioksidipäästöjä kuin ihmiskunnan köyhempi puolisko.

Tätä epätasa-arvoa ajatellen pelkkä sitoutuminen muutamiin vastuullisen kuluttamisen käytäntöihin tuntuu varsin lattealta. Osana maailmanlaajaa kirkkoa meidän tulisi kohdata eettiset kysymykset dialogisesti, yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti.

urugualainen opiskelija Suomessa

Kirjoittaja on 25-vuotias urugualainen, joka opiskelee Helsingin yliopistossa.

Käännös Sinimaaria Kangas. Kuva Pxhere.