Diakonialla on edessään raju muutos. Viime vuosien aikana on jo totuttu siihen, että diakonian erityisenä kenttänä ovat työttömät, velkaantuneet ja ruokaa tarvitsevat. Piispa Kaarlo Kalliala latasi kuitenkin rajun haasteen seurakunnille ja erityisesti diakoniatyölle: räjähdysmäisesti kasvavan vanhuusväestön tarpeisiin kaivataan monia sellaisia palveluita, joihin juuri seurakuntadiakonialla on erinomaiset mahdollisuudet.
Onko siis edessä uusia diakoniayrityksiä, joissa etsitään uudenlaista diakonian näkökulmaa? Palaako vanhustyö diakonian keskukseen? Lue keskeiset osat piispa Kallialan visionäärisestä puheenvuorosta diakoniapäivien avajaistilaisuudessa. Päivät järjestettiin Turussa 22-24.9.2016
Vanhuspalvelut eivät riitä kaikille
”Edelliset puhujat ovat ansiokkaasti valottaneet monia monikulttuurisen Suomen tasoja ja niihin liittyviä kysymyksiä. Omasta puolestani esitän, että diakonia ottaa tällä kohdin silmämääräkseen erityisesti vanhukset. Ei sen vuoksi, että vanhukset muussa tapauksessa uhkaisivat yhteiskuntarauhaa. Vanhuus tässä ja tulevassa suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole sellainen kokemuskokonaisuus, joka olisi turvallisuusuhka muille. Vanheneminen Suomessa sitä vastoin merkitsee uhanalaisuutta ja altistaa turvattomuuden kokemukselle.
Omasta puolestani esitän, että diakonia ottaa tällä kohdin silmämääräkseen erityisesti vanhukset. Vanheneminen Suomessa merkitsee uhanalaisuutta ja altistaa turvattomuuden kokemukselle.
Turun Sanomat uutisoi viime viikolla valtioneuvoston kanslian sekä sosiaali- ja terveysministeriön tilaamista laskelmista, joiden tähtäyspisteenä on säästää vanhuspalveluista ensi vuosikymmenellä lähes miljardi vuodessa. Nordic Healthcare Group on tehnyt työtä käskettyä ja sitä osaavampaa kustannusanalyytikkoa Suomessa tuskin on. Olennaiseksi avoimeksi kysymykseksi kuitenkin jää, minkä laatuista hyvinvointia tai huolenpitoa tällä tavoin saadaan aikaan.
”Kotihoiva”
Mitä oikeasti onkaan se ”kotihoiva”, joka säästötaulukossakin on pantu lainausmerkkeihin? Mitä se merkitsee koettuna todellisuutena? Vastaako se vanhan ihmisen turvallisuuden tarpeeseen?
On selvä, etteivät tilaajat ole hankkineet selvitystä huvikseen saati ilkeyttään. Yli 75-vuotiaiden määrä lisääntyy tällä hetkellä 2 % vuodessa, mutta 2020 alkaen 4 %, kun suuret ikäluokat tulevat siihen ikään. Työikäisten prosenttiosuus koko väestöstä oli vuosituhannen vaihteessa vielä 50, mutta tällä hetkellä enää 40. Vuoteen 2030 mennessä se laskee kolmeenkymmeneen. Hoivapalvelujen tarve kasvaa merkittävästi, kun täytetään 80 vuotta, mikä voimistaa palvelukysyntää varsinkin vuodesta 2020 alkaen – ja siihen on vain neljä vuotta. Niin tai näin, lopputulokseksi tulee, että palvelutarpeen kysynnän kasvua ei pystytä tyydyttämään lisäämällä tarjontaa. Ei sitten millään. Näyttää syntyvän alue, johon apu ei ulotu. Jopa hädän ääripää.
Rakenteellinen ongelma ratkeaa vain yleisellä liikekannallepanolla
Tämä merkitsee ns. diakonisen ärsytyskynnyksen ylittymistä. Tähän hätään meidän on käännettävä katse. Ei siihen voi suostua, että syntyy sellainen vanhusten alakulttuuri, jota leimaa itsensä kokeminen turvattomaksi ja turhaksi, arvottomuus, yksinäisyys ja muu emotionaalinen huono-osaisuus. Mutta jos diakonia tällä kohdin haluaa toimia turvallisuuden edistäjänä monikulttuurisessa Suomessa, sen on määrätietoisesti ja lujasti jatkettava siihen suuntaan, minkä diakonian viranhaltijat jo ovat tunnistaneetkin.
Uudessa diakoniabarometrissa todetaan muun muassa: ”Diakoniatyöntekijät itse pitävät nykyisin työnsä esikuvana verkostoituvaa kumppanitoimijaa, joka etsii ja kehittää uusia toimintatapoja ja puolustaa oikeudenmukaisuutta.”
Puhe ”verkostoituvasta kumppanitoimijasta” on hiukkasen sanahirviömäinen muotoilu sille, mitä nyt siis tarkoittaa vanhan sloganin mukainen ”meneminen hädän ääripäähän, sinne minne muu apu ei ulotu”. Diakonian päivitetty kutsumus on vastata laajaan ja yleiseen tarpeeseen: nyt sitä tarvitaan siellä, missä pyritään ratkaisemaan suurta yhteiskunnallista rakenteellista ongelmaa. Syrjään jätettyjen tai hädin tuskin mukaan kelpuutettujen suuri enemmistö löytyy vanhusten joukosta.
Suuren yhteiskunnallisen rakenteellisen ongelman ratkominen on luontevaa ja sopivaa diakonialle siksi, että sillä usein on julkista valtaa tai julkista palveluntuotantoa enemmän mahdollisuuksia kuunnella koettua todellisuutta herkin korvin. Kun vanhusten tarvitsemaa tukea, apua ja hoivaa ei voi lähitulevaisuudessa – jo seuraavan kymmenen vuoden aikana – enää millään ratkaista palveluja lisäämällä, asiaan voidaan vaikuttaa vain yleisellä liikekannallepanolla, jota on jo nimitetty ”välittämisen vallankumoukseksi”.
Kirkon diakonian roolia perustelee mm. jo 1990-luvulla vilahtanut idea diakoniasta ”kääntäjänä” eri todellisuuksien välillä.
Toisaalta diakonia tuntee ja tunnistaa, mitä on arkinen ihmiskokemus ja miten se sanoitetaan. Toisaalta sillä on yhteinen ammatillinen pohja ja yhteinen rakenteiden tuntemus ainakin julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Nyt ja lähitulevaisuudessa ei kuitenkaan ole kysymys pelkästä kääntämisestä – jonka tarpeen uusi diakoniabarometri kyllä edelleen selvästi vahvistaa – vaan myös todellisuuksien silloittamisesta ja liittämisestä toisiinsa, itse asiassa uudenlaisen kokonaisuuden rakentamisesta ja strukturoimisesta.
Diakonian tehtävänä on organisoida välittämistä
Välittämisen vallankumouksen pointti on siinä, että hyvinvoivaa yhteiskuntaa ei enää yritetä rakentaa kokoamalla kansalaisilta verotuksella (tai osin käyttäjämaksuilla) pelkästään taloudellisia panoksia – siis rahaa, jolla sitten tuotetaan ammattilaispalveluita. Vaikka tälle tulee edelleenkin olemaan tilauksensa tarpeiden raskaassa ja erityisosaamista vaativassa päässä, kansalaisilta tarvitaan heidän altruismiinsa, oikeuden- ja velvollisuudentuntoonsa, lähimmäisenrakkauteensa, välittämiseensä, auttamishaluunsa (tai miten sitä nimitetäänkin) perustuvaa huolenpitoa ja vastuunkantoa.
Diakonia on hyvässä välissä. Sillä on lähtökohtanaan jo identiteetti ja ajatusmalli, jonka keskiössä on ihmisestä välittäminen ja hänen auttamisensa hänen tarpeensa perusteella. Diakonialta vaaditaan kuitenkin myös merkittävää uutta kulttuurista kurssintarkennusta. Sen ammattiosaamisen – siis substanssin ymmärryksen – ensisijainen käyttötarve ei vastaisuudessa olekaan suorassa auttamisessa, vaan välittämisen organisoinnissa. Tämä tarkoittaa kansalaisaktiivisuuden, vapaaehtoistoiminnan ja seurakuntalaisvastuun yhteistyötä julkisen ja yksityisen palvelutuotannon kanssa. Se tarkoittaa myös sellaista yhteistä työtä kolmannen sektorin erilaisten toimijoiden kanssa, jossa kumppanuuksissa ja konkreettisessa yhteistyössä haetaan suurempaa vaikutusta, jotta apua ja tukea tarvitsevat tulevat autetuiksi ja tuetuiksi.
Työtä on paljon. Kysymys on niin syvästä kulttuurisesta uudelleen orientoitumisesta, että sitä on tosiaan paikallaan nimittää vallankumoukseksi. Vallankumouksen hyvä puoli on siinä, että se on alkanut, se on aina jo alkanut: mistäpä muusta kuin välittämisen kulttuurista siinäkään oli kysymys, kun viime syksynä SPR:n kaksi piiriä ja Turun kaupunki tunnistivat kirkossa ja sen seurakunnissa olennaisen yhteistyökumppanin ja muistivat siksi kunniakirjoilla. Välittämisen vallankumous ei lähde tyhjästä, vaan kytee jo. Virittelyä, vakiinnuttamista ja hellittämättömyyttä kyllä vaaditaan, jotta tulevaisuus olisi turvallisempi, vanhojenkin.
Vaikuttava diakonia vahvistaa yhteiskunnan yhteenkuuluvuutta
Totesin alussa, ettei diakonia voi muuttaa koko kulttuuria, mutta että se voi vaikuttaa siihen olennaisestikin. Diakonia vaikuttaa – silloin kun se on vaikuttavaa, ei muulloin – turvallisuuteen yhteiskunnassa ainakin kolmella tavalla. Ensiksikin se tuottaa turvallisuutta niille, jotka sen myötä tulevat autetuiksi: turvattomuutta tuottaa heikko taloudellinen tai terveydellinen asema. On selvää, että läheisessä tulevaisuudessa turvattomuuden kokemus uhkaa nimenomaan vanhuksia, jotka syystäkin epäilevät hyvinkin voivansa jäädä heitteille, kohtaavansa piittaamattomuutta ja jopa väkivaltaa jopa heidän hoidostaan vastaavien taholta.
tulevaisuudessa turvattomuuden kokemus uhkaa nimenomaan vanhuksia, jotka syystäkin epäilevät hyvinkin voivansa jäädä heitteille, kohtaavansa piittaamattomuutta ja jopa väkivaltaa jopa heidän hoidostaan vastaavien taholta.
Toiseksi diakonia – silloin kun se on vaikuttavaa, ei muulloin – lisää yhteiskunnan yleistä turvallisuutta vähentäessään tai lieventäessään syrjäytymistä ja sen myötä sitä kokemusta, ettei tämä ole minun yhteiskuntani. Jos minusta ei välitetä, minäkään en piittaa. En itsestäni enkä toisista. Tämmöinen näköalattomuus maksaa. Pahimmillaan se verottaa terveyttä ja elämää.
Kolmanneksi diakonia – silloin kun se on vaikuttavaa, ei muulloin – vahvistaa yhteiskunnan yleistä koheesiota, kun se tuottaa yhteisen toiminnan ja yhteisten päämäärien jakamisen kokemusta. Kokemus samassa veneessä olemisesta on mahdollinen myös avoimesti monikulttuurisessa yhteiskunnassa.
Itsenäinen Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta ja juhlii sitä teemalla Yhdessä. Monikulttuurista Suomea ei saa kuvatuksi saati määritellyksi vaikkapa kielellisesti, etnisesti tai uskonnollisesti. Ei ole mitenkään helppoa ollenkaan sanoittaa, mitä tai mikä onkaan ”Suomi”: mikä tämä tällä sanalla kuvattu yhteisö tai yhteisyys on – jos on ja toivottavasti on? Mutta mitä jos se olisikin nimenomaan välittämisen tila; onhan tämän maan kulttuuriin lujasti iskostunut kokonaisvastuu, konsensushakuisuus ja yhteisyyden korostus?
Siihen liittyy lujasti ja syvästi myös diakonia ja kristillinen usko kaikeksensa. Tämä maa ei olisi tämmöinen ilman luterilaisuuden keskeistä pointtia: ratkaisevaa on lähimmäisen tarve ja kaikki muut teot paitsi usko on suunnattava lähimmäiseen. Kysymykseen yhteisen elämän syvimmästä turvallisuudesta ja olemassaolon viimekätisestä oikeutuksesta vastaa 500-vuotiaan reformaation merkkivuoden tunnus Armoa!