9.5.2016 / Yleinen

Pikkupaloja pitkästä matkasta

Jaa:

Kesä 1991

Luin kirkon yhteiskuntatyön lehteä erityisen tarkasti kesällä 1991. Se oli tuolloin A5-kokoinen, kirjoitettu sähkökoneella ja monistettu tai painettu kirkon toimitalon alakerrassa Katajanokalla. Kuvittajana ja taittajana oli nuori arkkitehti Toni Brantberg. Erityisenä syynä suureen kiinnostukseeni oli lähestyvä työhaastattelu. Kirkon yhteiskunnallisen työn keskus ja diakoniatyön keskus olivat yhdistyneet, ja toisen johtajan virka oli muutettu asiantuntijan tehtäväksi. Sitä olin hakenut.

Muistan kuinka Kytkin-lehden jutut olivat yllättävän monipuolisia ja tasokkaita. Lueskelin niitä rivitalomme kotipihalla Vantaalla kesäisessä auringonpaiseessa. Niistä välittyi hyvä kuva paitsi kirkon yhteiskunnallisen työn kentästä myös suomalaisesta yhteiskunnasta. Ja myös maailmasta.

Juhani Veikkola kirjoitti pääkirjoituksessaan menestyjistä ja menehtyjistä, ekopankin perustamisesta ja jutun siitä mitä on olla luterilaisena luonnossa. Pirjo Työrinoja ORLE:n teologiasta ja Kirkkojen maailmanneuvoston Curitiban yleiskokouksen annista.  Oli juttu siitä miten EU:n yhdentyminen vaikuttaisi suomalaiseen työelämään, Liisa Majaniemi jakoi kokemuksia työpaikkakäynneistä, Jaakko Jaatinen Kairos-Euroopan köyhyyttä käsitelleestä kokouksesta. Marja Kantanen kirjoitti siitä, mikä on paljon puhuttu ”meidän” etu Persianlahdella: ”Uuden kansainvälisen talousjärjestyksen keskeinen periaate on, että jokaisella valtiolla on täysimääräinen oikeus omiin luonnonvaroihinsa”.

Rauhantekijät

Kirkon yhteiskunnallinen työ oli tullut minulle varsin tutuksi vuosien varrella. Juhani Veikkolan tapasin ensimmäisen kerran Suomen Taizéssa, Omenapuukylässä Halikossa. Parikymppisenä opiskelijana päädyin rauhantyön sihteeriksi. Se on muuten aika mielenkiintoinen pesti sikäli, että sitä ovat hoitaneet lisäkseni mm. Irja Askola, Olli Seppälä, Kati Jääskeläinen, Jaakko Heinimäki ja Kimmo Saares. Kimmo seurasi minua tehtävässä, kun lähdin siviilipalvelukseen. Ensin Valamon luostariin ja sitten Kellokosken psykiatriseen sairaalaan.

Tuolta ajalta on mieleeni jäänyt etenkin rauhangurun ja lääketieteen tohtori Ilkka Taipaleen kommentti: ”Yllytän kirkkoa rauhantyöhön. Jos se alkaa jotain tekemään, se tekee sitä ainakin 2000 vuotta.”
Paljon myöhemmin Kirkon ympäristöpäivillä syväekologi Pentti Linkola nauratti yleisöä: ”Liityin kirkkoon, koska se vastustaa kaikkea uutta”.

Vuosia oli kulunut. Siinä välissä oli pitkä kausi, jolloin Ossi Ojasen, Mikko Immosen, Lea Karjalaisen ja muiden kera puolustimme työttömien ihmisoikeuksia. Oikeutta työhön, harrastuksiin, vapaaehtoistyöhön, koulutukseen ja lomaan.

Sitten jotenkin heräsin Juhani Veikkolan aloittamaan maailmaan. Ihmisten kärsimys, työttömyys ja köyhyys olivat täyttäneet allakan. Hyvä niin. Herätys liittyi vahvasti teologeihin, John B. Cobbiin, Sallie McFagueen ja Leonardo Boffiin. Iskulauseeksi mieleeni muodostui: Jumala on kaikessa, tai siis kaikki on Jumalassa. Pan en Theos.

Kirkon yhteiskuntatyö kantaa merkittävää perintöä. Rintamamiespappien perintö kutsuu kristillistä kirkkoa liittymään jokamiehen kokemukseen. Sen Erkki Niinivaara, Toivo I. Palo, Juhani Veikkola ja muut tekivät.

 

Ilkka_Sipilainen_mv-300x300Kirjoittaja: Ilkka Sipiläinen on toiminut Kirkkohallituksessa yhteiskunnallisen työn tehtävissä vuodesta 1991. Tällä hetkellä KJY:n apulaisjohtaja, erityisalana kestävä kehitys.

 

 

 

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: