Tarina kertoo naisesta, joka kohtasi vuosia sitten jossakin tukholmalaisen Slussenin sissin, asunnottoman alkoholistin. Nainen tuli maininneeksi, että hän tunsi Juhani Rekolan. Tämän kuultuaan mies polvistui ja suuteli naista kädelle, kunnioituksesta Rekolaa kohtaan.
Juhani Rekola (1916-1986) työskenteli vuodesta 1956 lähtien Tukholman suomalaisessa seurakunnassa, ensin kirkkoherran apulaisena ja vuodesta 1970 kappalaisena aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Rekola teki peruspapin työtä, mutta hänen toiminnassaan oli vahva diakoninen ja sosiaalinen painotus.
Kuva: Hannu Kuosmanen
Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä Tukholmaan oli muuttanut runsaasti suomalaismiehiä, joita sota oli runnellut. Vanhan kaupungin eteläisiin kaupunginosiin yhdistävässä liikenteen solmukohdassa liikkui siltojen alla ryyppääviä ja pimeitä pulloja myyviä miehiä, joita kutsuttiin Slussenin sisseiksi. Lehtien rikosuutisissa käytettiin usein otsikkoa: En finne igen!
Teologian tohtori Juhani Rekola oli Slussenin sissien parissa kuin kotonaan. Sillanalla ja porraskäytävissä yöpyneet miehet tunsivat Rekolan ja pitivät häntä omana miehenään. Tukholmalainen kohtaamispaikka Nya Gemenskap aloitti toimintansa 1960-luvun lopulla. Rekola oli yksi sen kantavista voimista.
Yhteisön periaatteena oli kutsua kaikki mukaan toimintaan ketään syrjimättä tai poikkeavaksi leimaamatta. Kaikki saivat osallistua yhteisön kokouksiin ja vuosikokoukseen, jossa valittiin yhteisön hallitus. Yhteisö antoi jokaiselle mahdollisuuden osallistua toimintoihin kykyjensä ja voimiensa mukaan.
Rekola nähtiin monesti yhteisön avoimien ovien illassa laitapuolen kulkijoiden seurassa. Hänen kerrotaan ilahtuneen suuresti, kun Kammagarkatanin tiloissa vierailleet hyväosaiset ruotsalaiset luulivat häntä yhdeksi kodittomista, jotka olivat tulleet kylmältä kadulta lämmittelemään.
Hylättyjen ja unohdettujen teologiaa
– Minulla on se käsitys, että Juhani Rekola oli aidosti nöyrä ihminen. Hän ymmärsi hyvin heikkoutta ja epävarmuutta. Kysymys ei ollut siitä, että hän olisi mennyt vain vaihtelun vuoksi tapaamaan jätkiä vaikka vankilaan, Rekolan ajattelun ja elämäntavan innostama Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala pohtii.
Kallialan mukaan Rekola koki papintyössään jonkinlaista alamittaisuutta ja osattomuuden tunnetta.
– Luultavasti juuri tämä ajattelun ja olemisen tapa loi yhteyttä elämässään kurjaan tilanteeseen joutuneiden kanssa. ”Vain hylättyjen ja unohdettujen teologia voi aavistaa jotain Jumalan työstä”, Rekola itse kirjoitti.
Vangit ja alkoholistit saattoivat kokea, että tuo mies oli pappina heitä pykälän vahvemmassa tilanteessa. Silti hän puhui heille kuin mies miehelle ja kuunteli heitä.
– Rekola halusi välttää hymistelyä ja kaikkea liian ylevää. Vangit ja alkoholistit saattoivat kokea, että tuo mies oli pappina heitä pykälän vahvemmassa tilanteessa. Silti hän puhui heille kuin mies miehelle ja kuunteli heitä.
Kalliala toteaa, että papilla on virassaan erityisesti kaksi työkalua.
– Toinen on henkilökohtainen kanssakäyminen, toinen jonkinlainen keskushenkilönä oleminen puhujana tai liturgian toimittajana. Rekolan vahvuus oli ehdottomasti henkilökohtaisessa kanssakäymisessä. Puhujana hän ei ollut erityisen karismaattinen, eikä pitänyt itseään puhujana suuressa arvossa.
Juhani Rekola kuoli vaarattomaksi arvioidun leikkauksen komplikaatioihin pian Suomeen palattuaan. Helsingin Lehtisaaren kappelissa pidettyyn muistotilaisuuteen saapui myös joitain Slussenin sissejä. Miehet kertoivat suoriutuneensa laivamatkasta melkein selvin päin edesmennyttä sielunpaimentaan kunnioittaakseen. Yksi heistä piti muistotilaisuudessa puheen, joka sai monen paikalla olleen pyyhkimään silmäkulmiaan.
Puheen jälkeen pappi kertoi, että seuraavaksi saattoväki veisaisi Juhani Rekolan lempivirren: Kulkurin valssin.
Kuva: Hannu Kuosmanen
Rekola haastoi itseään ja lukijaansa
Juhani Rekola ei ollut vain sielunhoitaja ja rinnallakulkija. Hän oli myös kirjoitetun sanan mestari. Laajasti lukemista harrastanut Rekola alkoi kirjoittaa lehtiin vuonna 1957 ja jatkoi kirjoittelua kuolemaansa saakka.
Aluksi tekstit olivat kirjemäisiä, mutta pian muodoksi tuli kolumni tai essee. Rekola kirjoitti lukuisiin suomalaislehtiin, muun muassa Kotimaahan, Helsingin Sanomiin, Uuteen Suomeen, Aamulehteen ja Keski-Hämeeseen. 1960-luvun lopulta alkaen Rekola julkaisi kymmenkunta kirjaa. Viime vuosina hänen teksteistään on koottu teoksia tuorein johdantotekstein.
Rekolan kirjoitukset olivat uskonnollis-hengellis-filosofisia. Hän käsitteli myös uskon ja eri taiteenalojen, esimerkiksi kirjallisuuden, kuvataiteiden ja elokuvan liittymäkohtia. Lehtikirjoituksissaan hän analysoi terävästi muun muassa ruotsalaista yhteiskuntaa.
Puheen jälkeen pappi kertoi, että seuraavaksi saattoväki veisaisi Juhani Rekolan lempivirren: Kulkurin valssin.
– Rekolan teksteille on ominaista älyllinen ihmettely, joka on samalla ikään kuin rukousta. Rekolan tekstit ovat eräänlaista päivänkirkasta mystiikkaa. Se ei ole mystifioivaa, salaperäistävää, vaan siihen liittyy hyvin vahva tietoisuus, Kalliala pohtii.
– Rekola haastaa kirjoituksillaan itseään ja lukijaansa. Hän kurottaa kohti Jumalaa ja yrittää päästä hipaisemaan jotain Jumalan todellisuudesta. Rekolan teksteistä ei synny nopeaa oivallusta tai jotain suurta yhteistä innostusta. Pikemminkin hän heittää siemeniä kunkin yksilön maaperään.
Kuitenkin Jumala on
Sotavuodet vaikuttivat Juhani Rekolan – kuten myös monen muun suomalaispapin – ajatteluun. Kalliala toteaa sodan kokeneen asevelipapiston olleen uudella tavalla kiinni suomalaisen miehen kokemusmaailmassa.
– Sodan jälkeen he kokivat, että papin tehtävä on yrittää antaa sanoja ja lisäaineksia sille kokemukselle, joka ihmisellä on tästä maailmasta ja elämästä. Eikä luoda sen päälle toista, uskonnollisen kielen ja käyttäytymisen maailmaa. Ihmisen avuntarpeeseen haluttiin vastata vahvemmalla diakonisella ja sosiaalisella työllä. Tällaista työtä myös Rekola teki syrjäytyneiden parissa.
Rekolan teologista ajattelua sävytti vahvasti nöyryys elämän käsittämättömyyden edessä. Sota-aikana hän oli nähnyt rintamalla miten epäilijä tai Jumalaan uskomaton ateisti palasi elävänä eturintamasta, kun taas Jumalan varjelusta rukoillut uskovainen saattoi menettää henkensä.
1960-luvun alussa Rekolalla oli jonkinlainen henkilökohtainen kriisi ja muutosprosessi. Ajattelu hioutui ja hän alkoi hahmottaa elämää uudella tavalla. Kalliala toteaa Rekolan suostuneen elämässään ja kirjoituksissaan toivottomuuteen, merkityksettömyyteen ja päämäärättömyyteen.
Kristitylle ihmiselle ei ole olemassa mitään lempeää ja pehmeää kakkosmaailmaa. Maailma on kaikille ihan yhtä kova ja karu.
– Rekolan ajatuksena oli, että tässä maailmassa me elämme ja tässä maailmassa me kuolemme. Kristitylle ihmiselle ei ole olemassa mitään lempeää ja pehmeää kakkosmaailmaa. Maailma on kaikille ihan yhtä kova ja karu.
– Rekola ei päädy kuitenkaan kaiken turhentamiseen. Hänen johtopäätöksensä on: kuitenkin Jumala on. Monella muullakin merkittävällä hengellisellä opettajalla ja teologilla on ollut sama ajatus. Pimeyden kokemuksen jälkeen tulee paljon vahvempi ja reaalimpi ajatus toivosta.
Mikä maailma on
Kaarlo Kalliala ei varsinaisesti tuntenut Rekolaa.
-Tiesin hänet lähinnä isäni kautta. Tapasimme muutamia kertoja ja lähetimme joulukortteja. Isäni toimi lääkärinä samassa pataljoonassa, jonka pappina Rekola oli. Tiedän isäni ja Rekolan keskustelleen sodan mittaan Jumalasta ja uskosta paljonkin. Tarkemmin en noiden keskustelujen sisällöstä kuitenkaan tiedä.
Nuoruudessaan Kalliala luki suurella mielenkiinnolla Rekolan lehtikirjoituksia. Hän on hankkinut kirjahyllyynsä suurimman osan Rekolan kirjallisesta tuotannosta.
– On ollut antoisaa perehtyä Rekolan teksteihin; älyn ja ajattelun kirkkauteen, kirjallisuuden sekä muun taiteen tuntemukseen ja tulkintaan. Rekolan kirjoitukset ovat herkkupaloja. Ne eivät ole koskaan tyhjänpäiväisiä, vaan panevat ajatuksia liikkeelle tai tuottavat jonkin oivalluksen.
Rekola ei pyrkinyt organitorisesti merkittäville paikoille. Suomen puolella hän vaikutti nimenomaan tekstiensä kautta.
– Rekola tunnettiin hyvin teologipiireissä. Hänen kirjojaan ostettiin ja luettiin. Varsinkin lehtikirjoitukset tavoittivat myös laajemman lukijakunnan. Kirjoitustensa kautta Rekola varmasti vaikutti lukemattomien pappien mielenmaisemaan sekä siihen, mitä nämä julistivat ja mitä pitivät oleellisena. Vaikka Rekolan tekstit ovat kymmenien vuosien takaa, niistä suurin osa käy edelleen hyvin meidän keskustelukumppaniksemme.
Kallialan mukaan nykyihmisen tilanteessa on liittymäkohtia sodan jälkeiseen keskusteluun ja kokemusmaailmaan.
– Yhteistä on jonkinmoinen kokemus merkityksettömyydestä. Moni länsimainen ihminen kokee joutuneensa ikään kuin hämärään tai pimeään. Ihminen voi pohtia, mikä tämä maailma oikein on ja mitä me täällä oikein puuhaamme. Tietynlaisen runsauden keskellä ihminen saattaa kokea tarkoituksettomuutta ja pohtii elämän mielekkyyttä.
– Näitä asioita Rekola pohti ansiokkaasti. Hänelle vastaukseksi ei riitä vain viittaus tämän elämän ulkopuolelle. Hän halusi pohtia tarkemmin myös tätä elämää, jota me elämme.
Lähteenä käytetty Torsti Lehtisen kirjaa: Kova ja kaunis todellisuus- Juhani Rekolan teologia
Lisää aiheesta on esillä seminaarissa 5.11.2016 Espoossa Suvelassa, jossa järjestetään seminaari Juhani Rekolasta. Tässä linkki tapahtumaan.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Ruotsin Suomalainen –lehdessä