Pekka Kivekäs
6.2.2020 / Artikkeli

Sensuroitu ja palkittu virsi

Kirkko on sekä sensuroinut että palkinnut virsiä. Näin tapahtumia muisteli pastori ja virsirunoilija Pekka Kivekäs.

Joulukirkon jymymenestys

Virren tekeminen on usein hauskaa ja tästä seuraava esimerkki. Terho Pursiainen julkaisi 1969 Uusin testamentti -pamflettinsa ja muistaakseni liittyi myös SKDL:ään. Tampereen seurakunnat muistivat miestä porttikiellolla. Tikkurilan kappalainen, nuorisopappi Jaakko Ripatti siihen, että järjestetäänpä joulun maissa nuorten joulukirkko, kutsutaan Terho julistamaan, Vesa Matti-Loiri laulamaan, Hannu Taanila soittamaan. Vt. kirkkoherralta kysyttiin lupaa, tämä luki Terhon kirjan yötä myöten, lupasi ja totesi, että Terho oli oikealla asialla. Terho ja Hannu saatiin.

Ilta-Sanomiin annettiin uutinen joulukirkosta ja sen miehistöstä. Tikkurilan kirkkoherranviraston puhelimet soittivat urkupistettä kiinnostuneiden kysellessä, millä maailman laidalla se Helsingin pitäjän kirkko oikein keikkuu ja millä sinne pääsee.

Väki vyöryi, käytävätkin täyteen seisojia. Hyvän suntion perikuva, pitkään palvellut Esper Hammarberg hämmästeli: – Ei ikinä näin paljon väkeä joulukirkossa eikä näin hyvää saarnaa!

Odotimme jumalanpalveluksen alkua sakastissa, Esper-suntio, Hannu, Jaakko ja minä – Terho ei muistaakseni ollut vielä saapunut. Puhelin soi. Suntio vastasi, melkein teki asennon ja sanaili kalpeana: – Hy-hyvää iltaa, herra piispa! Kyllä, herra piispa! Aivan – aivan – juuri niin, herra piispa! Ky-kyllä sanon, herra piispa! – Ku-kuulemiin, herra piispa!

Käsi täristen Esper-suntio laski luurin.

– Piispa Lauha soitti!
– No!! – mitä se sano?
– Että joulukirkon järjestäneet vastaavat, että järjestys siellä säilyy!

Ällistyimme – ettäkö piispa huolissaan kuin jostakin levottomuudesta? Mutta kirkossa vallitsi rauha, veisuu kulki vahvana – Hannun tahtiin.

Seuraavan päivän Ilta-Sanomat karjui etusivullaan kuvan kera: PIISPA SOITTI KIRKKOON.

Ihmettelimme. Soitosta eivät tienneet muut kuin sakastissa olleet ja Terho, jolle sen kerroimme. Kuka välitti tiedon lehteen? Ei ainakaan Jaakko, ei Esper-suntio enkä minä.

Mutta otsikko hakikin vain sensaatiota, sillä itse uutisessa piispa kielsi soittaneensa ja mainitsi kuulleensa, että jumalanpalvelus oli aivan normaali.

Jaakon ja minun oli vastuullisina paineltava Ilta-Sanomiin kertomaan, että joku oli kyllä piispana soittanut. Toimituksessa kamerat rapsuivat, ja seuraavalla etusivulla nähtiin kuvamme kera mahtava otsikko:

HELSINGIN PITÄJÄN JOULUMYSTEERI: KUKA ESIINTYI PIISPA LAUHANA??

Vastausta ei koskaan saatu.

Jaakko ja minä toimitimme tuon joulukirkon alttaripalveluksen. Siihen olin kirjoittanut seurakunnan rukouksen ajankohtaisista aiheista. Hannu Taanila sanoi jälkeenpäin: – Kyllä teillä, pojat, oli siellä ihania rukouksia!

Ahaa! Talletin rukouksen, kun kerran Hannu Taanila oli pitänyt siitä. Virren 175 tarina alkoi.

Sensuroitu virsi 175

Monen vuoden jyristen vierittyä Markku Kilpiö soitti ja puhumalla puhui minut, jo opettajaksi siirtyneen, virsikirjakomitean avustajaksi. Markku on täällä avainhenkilönä: hänen suostuttelutaidottaan en olisi kirjoittanut riviäkään – ja olisin varjeltunut sekä hauskuudelta että palkinnolta.

Lähetin komitealle muokkausten ohella omiakin tekstejäni, myös joulukirkon rukouksesta muotoillun virren. Virsikirjakomitea poisti siitä pääaiheen: seurakunnan jumalanpalveluksessa on aina läsnä koko maailma ja sen kärsimys. Se oli ollut kirjoittamani rukouksen teema, ja sen tulemista virren keskeisaiheeksi vahvisti joulukirkossa koettu elämys, valtava väkimäärä. Puolustin pariin otteeseen läsnä-oppiani komitealle.

Alkuperäisiä säkeistöjä olivat myös seuraavat:

Seurakunta koolla on,
Herra, huoneessasi.
Mutta meille saarnataan
sinun sanassasi:
Käsin tehtyyn temppeliin
asumaan et jäisi,
vaikka rauha viileä
meitä miellyttäisi.
Sinut maailmassa vain,
luona luotujesi,
taistelussa tavataan.
Kerrot kirkollesi,
että meidät ympäröi
seurakunta suurin,
vaikka vetäydymmekin
piiloon pyhän muurin.
Vierellämme, läsnä siis,
joukot vailla työtä


Läsnä vaiennetut myös,
valtaan osattomat,
esineiksi painetut,
ostajien omat.
Läsnä vihdoin, Herramme,
täällä nimessäsi
nekin, joilta nimen vei
vallan julma käsi.
Heidät yli pyyhittiin,
emme tiedä heistä.
Läsnä toivon heittäneet,
tyhjät kyyneleistä.

Virsikirjakomitea poisti virrestä keskeisen ajatuksen koko maailman läsnä olemisesta messussa eikä halunnut palauttaa sitä. Millaiseksi virren kuva seurakunnan ja muun maailman suhteesta poiston vuoksi muuttui?

Paljon virsikirjakomitean aikojen jälkeen, 1991, Aamulehti irvaili uutta pääministeriä: “Myös Esko Ahon ensimmäinen maakuntamatka pääministerinä suuntautui Kontulaan, jossa hänelle esiteltiin köyhä.”

Hänelle esiteltiin köyhä. Oivallinen kuva – valitettavasti vain liian myöhään. Olisikohan komitea ymmärtänyt, jos olisin voinut käyttää sitä kirjeenvaihdossamme?

Olin kyllä kirjoittanut komitealle tähän tapaan: Seurakunnan kokoontuessa koko maailma, erityisesti kaikki sorretut, köyhät, unohdetut, ylipyyhityt ovat sen kanssa yhdessä, kylki kyljessä, koolla: ei ole kirkon muureja, Jeesus itse häivyttää ne.

Nyt virressä on jäljellä vain toistuva “keskellämme”,”keskellemme” -ilmaus, kun itse yritin saada aikaan veisaajassa elämystä: tässä me nyt olemme kaikki koolla, yhtä ja samaa joukkoa; ne toiset, unohdetut, eivät ole mitään erikoisotuksia, joita Jeesus pinseteillä ulkomaailmasta nyppii nähtävillemme, vaan samaa yhteisöä, läsnä, läsnä meidän kanssamme, täällä, täällä.

Yhä koen, että virren nykymuodon veisaajat ovat kuin pääministeri, jolle esitellään köyhä

Yhtään kertaa en omassa versiossani käyttänyt sanaa “keskellämme, keskellemme” siitä yksinkertaisesta syystä, että se tuottaa väärän elämyksen: nuo erikoiskärsijät nähtävillä keskellämme, mutta eri joukkona kuin me.

Yhä koen, että virren nykymuodon veisaajat ovat kuin pääministeri, jolle esitellään köyhä.

Kirjoitin komitealle vielä, miten johdonmukaisesti oli poistettu kaikki viittaukset valtaan ja vallankäyttäjiin,

”ja kuitenkin tiedämme, että kirkot muualla maailmassa sitkeästi kysyvät omien maidensa vallanpitäjiltä tuhansien ja taas tuhansien yli pyyhittyjen kohtaloita. Tämä on maailman todellisuutta, ja me olemme osa siitä todellisuudesta, ja pikemmin kadottajien kuin kadoksiin joutuneiden puolella, kun emme uskalla edes virressämme laulaa heistä emmekä puuttua maailmamme valtarakenteisiin.”

Kirkolliskokouksen virsikirjavaliokuntaankin vielä yritin vaikuttaa, jotta läsnä, täällä, vierellämme -ilmaukset palautettaisiin – turhaan.

En onnistunut. Se siitä.

Palkinnostani olen häkeltynyt ja kiitollinen – en katso sitä mitenkään ansainneeni. Lisäksi oudostelen, että kirkko jakaa kulttuuripalkinnon hauskan pitämisestä. Virsien muokkaaminen, suomentaminen ja jopa sepittäminen on nimittäin hauskaa, varsinkin työryhmissä.

Ryhmätyö tuottaa paljon parempaa ja rikkaampaa virttä kuin yksin nyhertäminen. Kirkon tämänkertaisen kulttuuripalkinnon puolikas kuuluisikin mielestäni antaumuksellisille työryhmille eikä yhdelle ikäänsä pakahtuvalle äijänriähkänälle.

Pekka Kivekäs ja Annukka Laine saivat kirkon kulttuuripalkinnon 2019. Kirjoitus perustuu Kivekkään pitämään puheenvuoroon Kulttuuripalkinnan jakamistilaisuudessa.

Linkki virteen 175: https://virsikirja.fi/virsi-175-seurakunta-koolla-on/

Linkki uutiseen: Kirkon kulttuuripalkinto 2019

https://evl.fi/uutishuone/tiedotearkisto/-/items/item/30013/Kirkon+kulttuuripalkinto+Pekka+Kivekkaalle+ja+Annukka+Laineelle#2f15dee0)

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: