Uuden sukupolven teatteriesityksissä vuoden 1918 kätketyinkin historia saa nimet, kasvot ja aatteen palon.
Kuin Prosperon sauvan koskettamana koko katsomo räpsähtää seisomaan, taputtaa, läiskyttää, huitoo käsillään, ja kyyneleet juoksevat poskilla.
Ripirinnan seisovat vanhukset, naiset, miehet, kaikenikäiset, sotien veteraanit, rastatukkaiset nuoret. Näyttelijät tiivistävät itsensä näyttämön reunaan, niin lähelle katsomoa kuin putoamatta pääsevät. Hekin taputtavat.
Kahden päivän Täällä Pohjantähden alla -teatteriesitys on finaalissa, kollektiivinen esitys – ja kokemus. En muista milloin teatteri olisi ollut näin totta. Tekisi mieli ottaa heitä kädestä ja lohduttaa. Koskee kovasti ja sydäntä repii, mutta kyllä me tästä yhdessä selviämme.
Kuulkaa Koskelat ja Kivivuoret, Anttoo ja Halme, Suomi on nyt mitattu maailman onnellisimmaksi maaksi. Tasavallan presidenttikin puhuu sovituksesta, sovinnosta ja toiseuden hyväksymisestä.
Päivän keskustelu on kuitenkin kuihtunut retoriikaksi. Vietetään anteeksiannon juhlaa, mutta kuka pyysikään anteeksi keneltä ja mitä? Ehkä näiden muistojen puhdistamiseen tarvitaan totuus- ja sovintokomissio kuten saamelaisten historian selvittelyyn.
”Lopulta on aika eheytyä – mutta vasta kun kaikki on myönnetty, jokainen luu löydetty. Siihen voi mennä kiusallinen ikuisuus – menkööt. Sillä jolla on nappi otsassa, on aikaa odotella”, sanoo Kom -teatterin uuden sukupolven ohjaaja Lauri Maijala.
Olen poiminut pari vaikuttavinta esimerkkiä monista näkemistäni esityksistä tai näyttelyistä. Ne ovat kirkkaassa valossa ja puhtaasti kysymyksiään esittäviä uuden sukupolven lahjakkaimpien teatterintekijöiden tulkintoja vailla jälkiviisautta, kaunaa tai voittajien kalmantuoksuista juhlaa.
”Lopulta on aika eheytyä – mutta vasta kun kaikki on myönnetty, jokainen luu löydetty. Siihen voi mennä kiusallinen ikuisuus – menkööt. Sillä jolla on nappi otsassa, on aikaa odotella”
Kom -teatterin musiikkitaustana soi muun muassa nuorimman yleisöryhmän tunnistama räppäri Asan Punainen tiili -albumin poliittinen manifesti. ”Ainoo pelastus, rakentaa uus demokratia/Ryst ahneilt valta, kytkee pois byrokratia.” Lahjomatonta tekstiä.
Suuren kertomuksen luultiin kuolleen todellisuuden havainnoimisen lajina, mutta se pomppasi haudasta kuin puolalaisen maagisen teatterin suurimman maestron, Tadeusz Kantorin Kuollut luokka. Katsomme jonkinlaista uninäytelmää, jossa kuolleet palaavat elämäänsä ja kertovat tarinansa. Puut, vanhat metsät, on nostettu sijoiltaan, vain juuret sojottavat taivaalla.
Yhteisö revitään juuriltaan yhä uusiin taisteluihin kunnes kaikki ovat kuolleita kuin William Shakespearen Hamletin tai Macbethin loppukohtauksissa.
SADAN VUODEN MUISTI
Pohjantähtien dramaturgi Ari-Pekka Lahti puhuu aikalisästä. ”Tarvitsemme empaattista vuoropuhelua menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Ainakin silloin, jos päämääränä on rakentaa yhteinen tulevaisuus kaikille Suomessa eläville ihmisille.”
Haluan ottaa mukaan myös ne, jotka etsivät turvaa Suomesta ja joutuvat pakenemaan tänne kotiensa raunioista, uppoavilta saarilta tai aavikoituvilta asuinsijoiltaan. Nyt ja tulevaisuudessa.
Suomalaisten yhteisöllisyys ei ole totta niin kauan kuin menneisyytemme unohtaen sulkeudumme muukalaisvihaan, palautamme lapsia maihin, joita he eivät ole edes nähneet. Hajotamme perheet. Tai pilkkaamme tummaihoista lasta metrossa. Jotain on jäänyt ymmärtämättä. Maailman onnellisin kansa käyttää sujuvasti yli 50 raivosanaa kansalaisraivosta ja ripsiraivoon. Mikä isänmaa?
Olemme yhdessä osallistuneet yli kuuden tunnin teatteriteokseen, eläneet itsenäisen Suomen vaiheita sodista rauhan aikaan ja välillisesti tähän päivään.
Näyttämöllä on paljon ihmisiä, myös kuvitteellisia, tuolin selkämykselle heitettyjä takkeja, punaisia tai valkeita nauhoja, multaisia torpparin saappaita tai kiillotettuja suojeluskuntalaisen ratsastussaappaita kilisevine kannuksineen.
OLINKO MINÄKIN MUKANA?
Seison siinä ja ihmettelen, olinko minäkin tuolla, ja jos olin, kuka? Olinko pastori Salpakari, joka yritti epäonnisesti pelastaa Koskelan perhettä milloin minkin pyssynpiipun edestä.
Olisinko ollut Lotta Svärd -järjestön palveluksessa vai äiti, joka Hennalan vankileirillä yrittää omalla ruumiillaan lämmittää ja elvyttää menehtynyttä lastaan.
Lopuksi keskellä näyttämöä istuu yhä uusia suruviestejä sydämeensä kätkenyt Koskelan Alma. Hän puhuu meistä meille: Maa ei ole enää pappilanmaa vaan isänmaa. ”Isä sen teki. Yhtäläisesti kuin kaikki mekin olemme täällä.” Yhtäläisesti? Ainakin siten, että sota on yhä suomalaisen vahvin identiteetti: hävittyjen tai voittajien sota. Traumatutkijoiden mukaan sodanjälkeiset sukupolvetkin kantavat perheidensä sotahistorioita mukanaan.
Sota on yhä suomalaisen vahvin identiteetti: hävittyjen tai voittajien sota. Traumatutkijoiden mukaan sodanjälkeiset sukupolvetkin kantavat perheidensä sotahistorioita mukanaan.
Tuijotan hengittämättä kuvaa, jossa oman sukuni miehet seisovat ryhdikkäinä suojeluskuntalaisten valkeat nauhat käsivarsissaan. Tabuja riittää.
JOTAIN OLI JÄÄNYT KESKEN
Vuoden 1918 juhlinta on levinnyt laajemmalle ja kuumottavammin kuin kukaan kuvitteli: lukemattomiin teattereihin, museoihin, uusiin tutkimuksiin, fiktioihin, dokumenttielokuviin, arkistoja penkoviin seminaareihin. Jotain oli jäänyt kesken.
On kuin vasta nyt Suomi olisi herännyt veljessodan, vapaussodan, luokkasodan, kansalaissodan, punakapinan, vallankumouksen tai sisällissodan tuskanhuutoon – tai kuten tutkijat nyt mieluiten sanovat, Suomen kohtaloihin ensimmäisen maailmansodan jaloissa. Pilkattu ”pohjantähtisyys” katsoo itseään peilistä. Sovittamattomana.
Kaikkein kipein on eniten totta: veljessota.
Lahden näyttämöllä Mäensyrjänkansa, pappilan torpparit ja tiensä itsenäisiksi talonpojiksi taistelevat kyläyhteisöt saavat kasvot. Ihmiset eivät ole maakuoppiin heitettyjä tuntemattomia vaan heillä on nimet – ja loistava ensemble tulkitsemassa. Voimme ymmärtää sydämellä. Kaikkiin suuntiin avoin tila täyttyy rytmisestä pellon raivauksesta, sotivista, kuolevista tai jo kuolleista kyläläisistä, kuoroista ja lapioista, työväenyhdistysten tai seuraintalojen penkeistä.
Esitys elää orgaanisesti, hengittää samaa tilaa etäälle vietyyn perspektiiviin imeytyen ja sieltä taas läheten – ihmiset palaavat piiriin milloin elävinä milloin puuarkkuina.
EPÄONNISTUNUT VALLANKUMOUS
Kansalaissota asettui myös seurakuntiin. Luin juuri miten jopa Arvid Järnefeltiltä, Suomen Tolstoilta, yritettiin evätä pääsy kirkkoihin. Johanneksen ja Kallion kirkot sekä nykyinen Tuomiokirkko, silloinen Nikolain kirkko, tekivät parhaansa vaimentaakseen Järnefeltin sanoman ihmisten tasa-arvosta Jumalan edessä.
Johanneksen kirkkoherra määräsi jopa kuoron laulamaan mahdollisimman kovaa Jumala ompi linnamme, ettei Järnefeltin puhe kuuluisi.
Kirkko oli valinnut puolensa. Muutkin kuin Salpakari.
PUNAKAPINAN SISKOT
Materiaalina tuntemattomampi vuoden 1918 kuvaus on Anneli Kannon teos Veriruusut, kertomus punaisten naistaistelijoiden kohtaloista. Siitä ovat tehneet oman sovituksensa sekä Tampereen Työväen Teatteri että Kom -teatteri.
Komiin Veriruusut dramatisoi ja ohjasi nyttemmin Helsingin Kaupunginteatteriin ohjaajaksi kutsuttu Lauri Maijala. Näyttämöllä toisiaan kirittävät sekä Komin omat näyttelijät että ammatissaan nuoret keltanokat.
Tulos on veret seisauttava, koko helsinkiläisen teatterikauden puhuttelevin esitys, kuva Suomesta, joka oli valmis tappamaan nuorisonsa, nämä keskenkasvuiset tytöt.
Komin tilaa hallitsee pyörönäyttämö, jolla paperitehtaan tytöt kantavat ripein askelin valtavia rullia kunnes lyyhistyvät. Pyörö alkaa viuhua sodan melskeissä, hidastuu ja käy raskaaksi voimien uupuessa, se nostaa ja tuo ramppiin kätkettyjen ovien takaisen todellisuuden.
Valkeakosken punakaartin tytöt ovat 15 – 20 -vuotiaita. Heitä ja muita huonosti varustettuja punaisen aatteensa puolustajia vastaanko tarvittiin saksalaiset jääkärit? Komin tarinan riipaisevin henkilö on kuolemaa silmiin katsova, Helmi-Leena Nummelan tulkitsema palavasieluinen Sigrid, melkein lapsi vielä. Tai hänen ystävänsä, teatterikoululaisen Inka Reyesin Saima.
Komin esitys ei nostalgisoi eikä huokaile pateettisesti. Punaisten tyttöjen ja naisten astuminen eturintamaan tiivistetään ripeäksi toiminnaksi. Kunnes sodan pyörönäyttämö linkoaa heidät suoraan joukkohautoihin.
KATSOJAN VUORO JÄRKYTTYÄ
Edessämme on ihmisyyden irvikuva. On vaikea katsoa julmuutta, kun tietää miten teatterin kertomus perustuu dokumentteihin ja kerran eläneiden ihmisten korkealle hulmahtaneisiin utopioihin. Näihin tyttöihin on helppo samaistua.
Lauri Maijala vaihtaa huumaavan ilon murskatappioon, toisiinsa tukeutuvien rakastavaisten kontrastiseksi kohtaloksi.
Sodan laulut, kansanlaulut ja punavankien klassikot surumarssista Kuolemaantuomitun hyvästijättöön salpaavat hengityksen.
Mistä me tulemme, mitä yritämme sovittaa, kenellä on oikeus menneisyyteen? Vasta nyt ilmestyy kirjoja naisten ja lasten sodasta. 36 000 kuollutta oli huono alku itsenäiselle Suomelle.
EPILOGI: PIENEN LUUN LEGENDA
Lauri Maijalan vaatimusta noudattaen palaan luiden historiaan. Saadakseen vastauksia on turkulaisen Kolmannen tilan tavoin astuttava aivan alkuun. On puhdistavaa avata ihmisen historiaa, sen taannehtivaa tutkimusta, rajapintoja, joissa valoon nousevat unohduksiin sammaloituneet haudat ja meriin uponneet kaupungit, koko monitieteellisesti pohjustettu arkaaisen ihmiskuvan kartta.
Teatteri esittää Seppo Parkkisen kirjoittamaa, Juha Malmivaaran ja Susanna Airaksisen ohjaamaa näytelmää Legenda pienestä luusta.
Sen ytimessä on arabialaiseen ja juutalaiseen tarinaperinteeseen liittyvä kertomus ihmisen selkärangasta löytyvästä mantelin kokoisesta luusta, johon kätkeytyy ihmisen geneettinen muisti ja kokemus omasta ihmisarvosta.
Matkaamme kuin tieteen ja tarujen Nooan arkissa. Arktiset linnut oppaanaan ihminen etsii olemassaolonsa lähtökohtia ja tulevaisuutta, paleontologisia juuria suhteessa ekologiseen tuhoon, merten, lintujen ja elämän tukehtumiseen. Vaellamme tuhansia vuosia ajan kerrostumissa tulevaisuuteen vuonna 2063 Wrangelin saarella, jossa Siperian arktinen luonto tuhoutuu tai on jo tuhoutunut.
Ihmistä vahvempia ja viisaampia ovatkin linnut, vuorten henget ja merten saaret. Ihmistä ei pelasta valtakoneisto, jossa hän synnyttää lainsuojattomien luokan tuhoten samalla koko lajinsa.
Tasa-arvo ihmisten välillä ei riitä, mutta on edellytys koko ekosysteemin tasapainolle. Posthumaani maailma kiinnostaa. ”Den andra naturen” astuu näyttämöille. Kenellä on oikeus tulevaisuuteen? Ihmisen historia kirjoitetaan sukupuuttojen historiana. Sata vuotta on silloin aikamatkana lyhyt.
Esitykset:
Lahden Kaupunginteatteri. Kuu on torpparin aurinko ja Mäensyrjänkansan kärsimystie. Ari-Pekka Lahden kirjoittama kaksiosainen sovitus Väinö Linnan romaaneista Täällä Pohjantähden alla I ja II. Ohjaus Juha Malmivaara, koreografia Panu Varstala, musiikki Hannu Kela ja Kai Poutanen, lavastus Minna Välimäki.
Kom-teatteri: Veriruusut. Anneli Kannon teoksesta dramatisoinut ja ohjannut Lauri Maijala, lavastus Markku Pätilä. Musiikki mm Jani Rapo ja Lauri Maijala.
Artikkelikuva Marko Mäkinen: Veriruusut.
Kirsikka Moring, teatteritoimittaja