Armo, oikeudenmukaisuus ja arjen politiikka
Elämme aikaa, jolloin demokratian arvot ovat koetuksella. Länsimainen käsitys hyvästä yhteiskunnasta on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu sen varaan, että yhdessä haluamme puolustaa jokaisen ihmisoikeuksia. Kirkko on elänyt mukana tässä.
Suomi on tunnustanut saamelaiset alkuperäiskansaksi ja vahvistanut saamelaisille kulttuuriautonomian lainsäädännössä. Tämä tarkoittaa, että saamelaisilla on oikeus omien kieltensä ja kulttuuriensa ylläpitämiseen ja kehittämiseen ja valtiolla on vastuu näiden oikeuksien toteutumisesta. Suomessa on useaan otteeseen todettu, että suomalaiset eivät tunne saamelaisuutta. Tämä on yksi este saamelaisten oikeuksien yhdenvertaiselle toteutumiselle.
Julkinen päätöksenteko tuntuu olevan entistä hankalampaa. Ilmiöiden mutkikkuus ja yhteenkietoutuneisuus tekevät päätösten seurausten arvioinnin hyvin vaikeaksi. Mitä esimerkiksi sote- ja maakuntauudistus oikeasti vaikuttaa palvelujen kustannuksiin, saatavuuteen ja laatuun? Kukaan ei tiedä. Vielä mahdottomampaa on arvioida yksittäisen apua tarvitsevan ihmisen näkökulmasta, saako hän parempaa hoivaa kuin nykyjärjestelmässä saisi.
Suomesta on tehty YK:lle viime vuosien aikana kolme lähisuhdeväkivaltaan liittyvää valitusta: CEDAW-komitealle, lasten oikeuksien yleissopimusta valvovalle komitealle sekä YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen noudattamista valvovalle ihmisoikeuskomitealle.
Tutkimus kansainvälistä suojelua koskevista päätöksistä osoittaa, että viranomaispäätöksiä ohjaavissa tulkinnoissa on tapahtunut kiristymistä vuoden 2015 jälkeen. Tutkimustulos vahvistaa sen näkemyksen, joka kirkoille on käytännön tilanteiden pohjalta muodostunut. Erityisen suuri muutos näyttää olevan uskonnon perusteella arvioitavassa kansainvälisen suojelun tarpeessa.
Muutos vastaa poliittisen ohjauksen edustamaa linjaa.
Euroopan neuvoston kidutuksen vastaisen komitean työssä kohtaa ihmisten julmaa tai halventavaa kohtelua.
Ulkomaalaisia koskevaa lainsäädäntöä Suomessa on muutettu useita kertoja sen jälkeen, kun Suomeen saapui aiempaa suurempi joukko muunmaalaisia vuonna 2015.
Ihmettelimme vuonna 2015, miksi Eurooppaan ja jopa Suomeen pyrki varsin runsaasti juuri nuoria miehiä konfliktialueilta. Perehdyttyäni asiaan olen muistuttanut eri tilanteissa, että monille konfliktialueilta tuleville lähdön syyt ovat samat kuin El Salvadorissa.
#metoo-kampanja ja sen synnyttämät muut kampanjat ovat tehneet seksuaalisen häirinnän, ja varsinkin sen laajuuden, näkyväksi. Monen muun toimijan tavoin myös kirkko on tullut haastetuksi. Seurakuntien työyhteisöjen ja seurakunnallisen toiminnan tulisi olla turvallisia, tasa-arvoisia ja erilaisuutta kunnioittavia ympäristöjä. Ikävä kyllä aina näin ei ole ja silloin ihmiset ovat syystä pettyneitä.
Eikö nimenomaan kirkon tulisi puolustaa jokaisen yksilön oikeutta ihmisarvoiseen kohteluun? Eikö kirkossa kunnioiteta ihmisoikeuksia?
Yksilön oikeuksia turvaamaan pyrkivän ajattelun taustalla vaikuttavat jo antiikin Kreikasta lähtöisin oleva luonnonoikeudellinen ajattelu, ja toisaalta vuonna 1789 käynnistyneen Ranskan suuren vallankumouksen vaikutushistoria, joka usein tiivistetään iskulauseeksi ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”.
Entä sitten ihmisoikeuksien ja ihmisarvon juuret juutalais-kristillisessä perinteessä? Niitäkin löytyy.
Suomalaiset perus- ja ihmisoikeusongelmat syntyvät kanssaihmisiä kohtaan tuntemamme solidaarisuuden ja empatian puutteesta.
