13.12.2018 / Artikkeli

Tänään en vihaa ketään

Julkaistu Kategoriat ArtikkeliAvainsanat
Jaa:

Mies katsoo minua silmiin.
– Olen hymysuin, vaikka välillä on vaikeaa. Mieli on hätääntynyt, kun terveyden kanssa on ollut ongelmia.

Hän toivoo, että kirjoitan hänestä nimellä ”Puolustaja”.  Hän on valmistautunut jakamaan palasen tarinastaan kanssani.

Silloin, kun maailma on mustimmillaan, on Puolustaja kiitollinen herättäjistä, jotka virkansa puolesta huolehtivat ihmisistä. Heille voi myöntää heikkoutensa ja silloin ne muuttuvat vahvuuksiksi.

– Heidän kanssaan olen tavoittanut sen olotilan, että minustakin välitetään.

Puolustaja iloitsee pienistä asioista. Hänellä on pieni vuokrakaksio, jossa on turvallista.

– Aina ei ole ollut näin. Lapsena meidät häädettiin pois kotoa.

Lapsuus pelon varjossa

Lapsena Puolustaja oli iloinen ja utelias poika.

– Siihen aikaan ei puhuttu ulkopuolisille mitään. Meidän arjessamme äiti sairasti. Hän joutui sairaalaan vuodeksi. Pelkäsin, että äiti oli kuollut.

Äiti kuitenkin tuli takaisin ja kokosi perheen yhteen, kunnes tuli häätö.

–Osa sisaruksista joutui lastenkotiin, osa sukulaisten luokse. Pahinta oli se, että meitä lapsia ei oikeasti halunnut kukaan.

Puolustajalla oli oma pikkupojan maailma.

AA = Ansaitsematon armo

Rankalla lapsuudella on ollut vaikutusta koko elämänkaareen.

Pelot ja huolet vaivasivat Puolustajaa. – En välittänyt koulustakaan, vaikka olin luokkani parhaita. Minua pelotti. Tähän pelkoon sitten otin alkoholia. Se auttoi.

Heti ensimmäisestä kerrasta lähtien alkoholi vei mennessään.

– Olin kuin Nummisuutarin Esko, pystyin taivaankin repimään alas. Kaikki muuttui mahdolliseksi, eikä mikään pelottanut. Se oli vain kemiallista lumetta.

Kun Puolustaja heräsi alkoholistin huuruisesta unesta, oli puolet elämästä mennyt.

– Olin siinä perheenkin perustanut, mutta ne olivat kärsimysten vuosia. Viina vei voiton kaikesta, vaikka halusin pelkkää hyvää. Työ säilyi koko ajan, vaikka olin pitkiä jaksoja pois työstä.

Lopulta Puolustaja muisti kaverin, joka oli kertonut hänelle AA:sta ja ollut kuivilla itse jo viisi vuotta.

– Soitin hänelle ja kysyin, miten sinne pääsee.

AA:n sanoma tarttui kiinni. Se tuntui ihmeelliseltä.

– Olen sanonut, että AA tarkoittaa Ansaitsematonta Armoa. Siitä lähtien olen ollut kuivilla.

AA:n myötä myös hengellinen nälkä heräsi.

– Ennen puhuin korkeammasta voimasta, nyt puhun jo Jumalasta. Oivalsin, että Jumala ei määrää minua, vaan voin pyytää häneltä tukea yritykseeni. Olen itse vapaa tekemään asioita.

Päivän keskus on Päiväkeskus

– Löysin toisen onnettoman tien kulkijan AA:sta ja hän toi minut Päiväkeskukseen. Siellä näin vuosikausien jälkeen vanhoja ryyppykavereita. Sillä kertaa he olivat selvin päin liikkeellä. Etkö ole yhtään ottanut, kysyivät. He halusivat kuulla tarinani. Kerroin, että jos olisin kerran retkahtanut, minua ei olisi enää.

Päiväkeskuksessa kukaan ei ole toisen yläpuolella, kaikki ovat vain ihmisiä. Päiväkeskus tuo päivään rytmin.

– Olen opetellut sellaista, etten tänään vihaa ketään. Voin olla kaikille ystävällinen. Voin kaverilta varovasti kysyä, miten on mennyt. Miten hyvältä se tuntuu, kun voi auttaa toista!

Kun Päiväkeskuksen toiminnassa oli tauko, koki Puolustaja jälleen kerran olleensa hylättynä tässä maailmassa.

– Rukoilin Jumalan tahtoa minun suhteen, että saisin siitä ymmärrystä. Olen kasvanut nöyremmäksi ja se onkin loppuelämäksi tärkein päämäärä.

– Kun myönsin, että olen alkoholisti, minua helpotti valtavasti. Alkoholismi repii ihmistä sisältäpäin. Silloin, kun vetää viimeisiä hengenvetoja, on vaikea myöntää, ettei kukaan muu kuin itse olet kaatanut jokaisen pisaran kurkkuunsa.

Surullisia jouluja

Puolustaja on nähnyt monta surullista joulua. Hän muistaa myös yhden ”kunnon joulun”.

– Äiti oli päässyt sairaalasta. Muutimme pieneen punaiseen mökkiin, joka oli jonkun isomman talon pihalla. Muistan, miten onnellinen olin ja koko ajan pelkäsin, että menetän kaikki.

Nyt Puolustaja on vain kiitollinen. Vaikka hänellä ei ole mitään ylimääräistä, hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee.

Kysyn Puolustajalta, mistä hän haaveilee. Hän naurahtaa.

– Kun saisi kuolla raittiina. Vanha AA:lainen sananlasku kuulemma.

Rukous ilman sanoja

Puolustajan veli joutui sairaalaan. Hän oli saanut aivohalvauksen, kasvoista vasen puoli roikkui. Kun veljekset kohtasivat, veljen silmä kirkastui.

– Istuin viereen, otin käden käteen ja sanoin, ettei ole mitään hätää. Rukoilin ilman sanoja. Pikkuhiljaa suu oikesi. Kun rukoilen, niin jotenkin tunnen ne sanat sydämessäni. En ajattele niitä.

Puolustaja miettii, että hän on saanut yhden elämän aikana elää kaksi elämää. Ensimmäinen elämä oli lapsena, toinen elämä on nyt – keski-ikäisen miehen kiitollinen elämä.

– Ilman niitä kokemuksia minulla ei olisi tätä päivää. Olen elävä esimerkki armosta. Armo on minulle jotakin sellaista, mitä en oikeasti ole ansainnut. Olen saanut kaiken, mitä olen tarvinnut, sillä olen selvinnyt jo tähän päivään asti, Puolustaja todistaa.

Julkaistu Rovaniemen seurakuntalehti Pääskyssä 9/2018

 

Harriet Urponen

 

Harriet Urponen on Rovaniemen seurakunnan viestintäpäällikkö

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Kytkin Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: