7.4.2017 / Yleinen

Tarvitaanko kirkolle uusi ihmisoikeusasiakirja?

Julkaistu Kategoriat YleinenAvainsanat
Jaa:

Ihmisoikeuksien kristillis-humanistinen tausta

Ihmisoikeudet ovat versoneet Euroopan kristillisestä ja humanistisesta perinnöstä. Jo Milanon ediktissä vuonna 313 keisari Konstantinus loi pohjaa uskonnonvapauden käsitteelle. Katolisen kirkon sisällä sääntökunnat toivat mukanaan kriittistä pluralismia ja fransiskaaniteologit loivat modernin yksilön käsitteen perustaa 1200-luvulla. 1500-luvun reformaatioajan kehitys vei uskonnonvapauden ajatusta eteenpäin konstantinolaisilla linjoilla hallitsijalähtöisesti: cuius regio, eius religio. 1600-luvun uskonsodat puolestaan edistivät uskonnon siirtymistä kohti yksityiselämää. 1700-luvun valistus vahvisti kehitystä tuomalla vapausoikeudet keskustelun keskiöön. Vahvat subjektit saivat enemmän tilaa toimia. Myös tasavertaisuuteen tosin kiinnitettiin huomiota. Protestantismin filosofina juhlittu Immanuel Kant kertoi, että hänet täyttivät hartaudella tähtitaivas yläpuolellaan ja ikuinen moraalilaki sisimmässään. Hän esitti moraalisen jumalatodistuksen ja opetti kategorisessa imperatiivissaan, että tulee toimia sellaisen periaatteen mukaan, jonka voisi ajatella tulevan yleiseksi säännöksi. Ihmistä ei tule pitää välineenä vaan aina päämääränä sinänsä.

Toinen maailmansota nykyisten ihmisoikeuksien taustana

Kirkossa puhe ihmisoikeuksista liitettiin pitkään Ranskan vallankumouksen aggressiivis-väkivaltaisiin hyökkäyksiin kristillistä uskoa vastaan, järjen kulttiin ja sittemmin tuonpuoleisuuden kieltämiseen ”kansan oopiumina” tai ”oopiumina kansalle”. Toisen maailmansodan nihilismi käänsi kuitenkin suunnan. Dietrich Bonhoeffer, joka osallistui aikanaan myös sodanjälkeisen Euroopan jälleenrakennuksen visiointiin, muotoili ensimmäisenä evankelista ihmisoikeuksien teologiaa. Käsikirjoituksessaan kirjaan Ethik hän kirjoitti 1940-luvun alussa tavalla, joka tuo mieleen mielleyhtymiä myös meidän hämmentävään aikaamme:

Kiinnitämme huomiota mitä hämmästyttävimpiin kokemuksiin, jotka saimme kaiken kristillisen ahdinkoon joutumisen vuosina: veren, aisti, ihmisen eläimellisyyden irrationaalisuuden jumaloimista vastaan riitti vetoaminen järkeen, mielivaltaisuutta vastaan riitti vetoaminen kirjoitettuun oikeuteen, barbariaa vastaan viittaus koulutukseen ja humaanisuuteen, pakkovaltaa vastaan viittaus vapauteen, suvaitsevaisuuteen ja ihmisoikeuksiin, tieteen, taiteen jne. politisoitumista vastaan viittaus eri elämänalueiden omalakisuuteen, tietoisuuden herättämiseksi tietynlaisesta liittolaissuhteesta näiden syytettyinä olevien arvojen puolustajien ja kristittyjen kesken. Kaikki nämä käsitteet, jotka vielä vähän aikaa sitten palvelivat itse taistelulauseina kirkkoa vastaan, kristikuntaa vastaan, Jeesusta Kristusta itseään vastaan, löysivät yllättäen lähelle kristillisen aluetta.

Tämä tapahtui aikana, jolloin kaikki kristillinen oli joutunut ahtaalle, jona keskeiset kristilliset uskonlauseet asetettiin mitä kovimmassa, kompromissittomassa ja kaikkea järkeä, koulutusta, humaanisuutta ja suvaitsevaisuutta loukkaavassa muodossa. Kyllä, juuri päinvastaisessa suhteessa kaiken kristillisen hätään ja ahdinkoon muodostui näiden käsitteiden liittolaisuussuhde, joka alkoi aavistamattomassa laajuudessa. Oli selvää, että kirkko ei etsinyt näiden nimettyjen käsitteiden liittolaisuutta, vaan päinvastoin nämä käsitteet, jotka olivat tulleet jotenkin kodittomiksi ja etsivät pakopaikkaa kristillisestä, kristillisen kirkon varjosta. Ei vastaisi todellisuutta tulkita tätä kokemusta niin, että siinä olisi ollut kyse puhtaasta liittolaisuudesta, siis päämääräyhteydestä, joka olisi päättynyt jälleen taistelun päätyttyä. Ratkaisevaa on pikemminkin, että tapahtui paluu alkuun – itsenäiseksi tulleet, kirkon pois juosseet lapset palasivat vaaran hetkellä takaisin äidin luo. Vaikka vieraantumisen aikana niiden ulkonäkö ja kieli olivat kovasti muuttuneet, niin tunnistivat ratkaisevalla silmänräpäyksellä äiti ja lapset taas toisensa. Järki, oikeus, koulutus, humaanisuus, ja mitä käsitteitä niitä onkaan, etsivät ja löysivät alkuperässään uuden merkityksen ja uuden voiman. Tämä alkuperä on Jeesus Kristus.

… Tämä kärsimyksessä herännyt ja lahjoitettu alkuperän tunteminen uudelleen, vainon alla tapahtunut pako Kristuksen luo on se todellisuus, jonka valossa meille näyttäytyy kirkon ja maailman suhde.” (DBW 6, 342-348.)

 

Ihmisoikeudet ja kristillinen usko liittyvät yhteen. Siitä todistaa kirkon, kristittyjen ja yleensä ihmisten ahdinko siellä, missä usko kielletään tai sitä väärinkäytetään itsekkäiden valtapyyteiden ajamiseen.

Ekumeeninen liike ja ihmisoikeudet

Ihmisoikeuksien tultua kansainvälisen oikeuden käytäntöjä viitoittamaan YK:n 1948 ihmisoikeuksien julistuksen ja sitä seuranneen ihmisoikeuksien systematisoinnin, tarkentamisen ja ratifioinnin kautta, myös kirkot ottivat ne vähitellen ohjelmaansa. Alettiin tarkemmin pohtia myös kristillisen uskon ja ihmisoikeuksien välistä suhdetta. Erityisesti näin tapahtui 1960-luvun jälkeen. Kirkkojen maailmanneuvosto antoi ensimmäisen julistuksensa ihmisoikeuksista Nairobin yleiskokouksessa 1975. Vuonna 1976 pidettiin Luterilaisen maailmanliiton konsultaatio ihmisoikeuksista Genevessä ja katsottiin teologista tulokulmaa tematiikkaan. 1977 Dar es Salamin yleiskokouksessa nähtiin status confessionis -tilanteeksi Etelä-Afrikan apartheid-politiikka ja tuomittiin se selväsanaisesti. 80-luvulla esimerkiksi rauhan teema oli voimakkaasti esillä.

YK:n johdolla kehitys eteni, kun hyväksyttiin kaksi laajaa kansainvälistä sopimusta kansalais- ja poliittisista oikeuksista sekä taloudellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista oikeuksista. Ne astuivat voimaan 1976 kylmän sodan aikaan. Vuonna 1981 sitten YK:n yleiskokous hyväksyi julistuksen kaikkien suvaitsemattomuuden muotojen sekä uskontoon tai uskomukseen/vakaumukseen perustuvan suvaitsemattomuuden ja syrjinnän poistamiseksi. Uskonnonvapauteen liittyvät oikeudet eivät kuitenkaan ole saavuttaneet sopimustasolla samaa velvoittavuutta kuin muut tässä mainitut ihmisoikeudet johtuen niiden YK-maiden vastustuksesta, jotka eivät halua antaa vapautta valita oma uskontonsa tai kääntyä toiseen uskontoon. Ne on kuitenkin myös yleismaailmallisesti mainittu YK:n ihmisoikeussopimuksessa numero II, artikla 18, osana kansalais- ja poliittisia oikeuksia – oikeus siis ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen sekä vanhempien oikeus antaa uskonnollista kasvatusta lapselle. Uskonnonvapauskysymykset on myös nostettu aiempaa näkyvämmin esiin viime vuosina johtuen esimerkiksi Lähi-idän dramaattisesti heikentyneestä uskonnonvapaustilanteesta, mutta myös vuoden 2001 syyskuun jälkeisestä kontekstista.

Suomen ev.-lut. kirkko ja ihmisoikeudet

Suomalaiset olivat mukana kansainvälisissä kirkollisissa keskusteluissa jo 1970-luvulla niin LML:n kuin KMN:n kautta. Merkittävää oli esimerkiksi se, että arkkipiispa Martti Simojoki toimi LML:n varapresidenttinä ja Mikko Juva presidenttinä. Myös piispa John Vikström oli aktiivinen. Vuonna 1982 piispainkokous julkaisi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansainvälisen vastuun toimintalinjoista suositukset nimellä Rauha, kehitys, ihmisoikeudet. Tässä asiakirjassa on lyhyt kuvaus myös kirkon ihmisoikeustyön lähtökohdista. Tässä kirkon ulkomaanasiain toimikunnan puheenjohtajan, arkkipiispa Mikko Juvan ja kirkon yhteiskunnallisen toimikunnan pj:n piispa John Vikströmin johdolla kootussa asiakirjassa myös paalutetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ihmisoikeuspolitiikkaa kuuden alakohdan verran:

  1. edistää kansainvälisen oikeuden toteutumista, YK:n toiminnan vahvistamista sekä kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen työskentelyä (Juristien kansainvälinen komissio, Amnesty International);
  2. pyrkii ensisijaisesti toimimaan kirkkojen kansainvälisten yhteistyöjärjestöjen kuten LML:n KMN:n ja EKK:n välityksellä ja myötävaikuttaa näissä järjestöissä sellaisten ihmisoikeusjulistuksien ja toimenpiteiden aikaansaamiseksi, joiden takana olisi mahdollisimman suuri kirkkojen enemmistö;
  3. levittää kirkon piirissä ja yhteiskunnassa luotettavaa ja totuudenmukaista tietoa eri maissa tapahtuvista ihmisoikeuksien loukkauksista ihmisoikeuksien kunnioittavan ilmapiirin lisäämiseksi;
  4. antaa taloudellista apua erityisesti kirkkojen kansainvälisten yhteistyöjärjestöjen ihmisoikeusohjelmiin;
  5. käyttää muita ihmisoikeuksien toteutumista edistäviä yhteyksiä, esim. hiljaisen diplomatian keinoja; sekä
  6. informoi valtiota kirkon ihmisoikeustyöstä ja siihen liittyvistä toimenpiteistä.”

Vielä todetaan:
Kansainvälisessä toiminnassaan Suomen ev.lut. kirkko ottaa huomioon Suomen ulkopolitiikan peruslinjan, mikä ei kuitenkaan merkitse kritiikitöntä valtion ulkopolitiikan hyväksymistä. Kirkko edustaa myös ihmiskunnan ykseyttä, ja sen nimenomaisena tehtävänä on arvioida asioita myös ihmiskunnan ja kirkon ykseyden näkökulmasta.”

On selvää, että monet hyvät asiat, jotka tällöin mainittiin, ovat edelleen ajankohtaisia. On yhtä selvää, että päivitystä ja uuden, entistä monimutkaisemman ja yhteen kietoutuneemman todellisuuden huomioon ottamista sekä myös teologista lisäreflektiota tarvitaan. Meillä on olemassa tähän hyviä resursseja esimerkiksi teologisissa dialogeissa käydyistä ihmisoikeuskeskusteluista, Kirkon ulkomaanavun ja Suomen lähetysseuran sekä muiden lähetysjärjestöjen ihmisoikeusperustaisesta työstä, kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön parista, Suomen Ekumeenisen Neuvoston meneillään olevasta ihmisoikeusprojektista, tutkimuksen parista.

Erinomaisia apuvälineitä ovat myös Euroopan kirkkojen konferenssin ihmisoikeuskäsikirja sekä tänään esillä oleva Norjan kirkon ihmisoikeusasiakirja, joka nostaa esiin teologian, monia kirkoille ja ihmisille yleensä ajankohtaisia ihmisoikeuskysymyksiä sekä kulttuurien ja uskontojen kohdatessa esiin tulevan kysymyksen siitä, ovatko ihmisoikeudet länsimaista vientitavaraa tai peräti kulttuuri-imperialismia – miten löytää paitsi ekumeeninen myös uskontojen- ja kulttuurien välinen konsensus ihmiselämälle tärkeiden asioiden suojelusta ja oikeudellisesta turvaamisesta Suomessa ja kansainvälisesti. Kohtaamisen kirkko-suuntaviivat ohjaavat nekin: ”Lähimmäisenrakkaus ei jaa ihmisiä”.