20.5.2020 / Artikkeli

Toiseus kirkossa

Kristinusko on syntynyt ulossulkemisen pohjalta. ”Tule sellaisena kuin olet” ei missään tapauksessa pidä paikkaansa, jos kirkon historiallisia käänteitä tarkastellaan.

Juutalaisesta lahkosta kasvoi kristillinen kirkko, eikä se tapahtunut kivuttomasti. Kirkko alkoi ilmaista uskonsa tietyillä sanoilla ja se merkitsi joillekin toisille sitä, että he eivät ajatuksinensa kelpaa tähän joukkoon.

Luterilainen kirkko on syntynyt hylkäämisestä. Voisi perustellusti sanoa, että kirkon eetos on osalliseksi kutsumisen lisäksi pitänyt sisällään aina myös ulossulkemisen.  

Luterilainen kirkko on syntynyt hylkäämisestä.

Rajat määrittelevät kirkkoon kuulumisen perustan ja samalla ne määrittävät myös siihen kuuluvan yksilön identiteettiä. Useimmiten ne ovat häilyviä ja ne saattavat olla erilaiset riippuen siitä keneltä kysytään.

Yhteisöön kuuluu aina myös ihmisiä, jotka ennemmin tai myöhemmin kokevat, etteivät he sovi yhteisön määrittämien rajojen sisäpuolelle. Yksilön oma identiteetti ja yhteisön normit eivät tunnu sopivan yhteen. Tietoisuus siitä synnyttää kokemuksen toiseudesta ja se on läheistä sukua hylkäämisen kokemukselle. Ovi yhteisölliseen paratiisiin läimähtää kiinni. 

Minun ja muiden tarhat

Kirkko kutsuu kaikki ihmiset yhdenvertaisesti, ilman poissulkevia määritelmiä, osalliseksi yhteydestään. Organisaationa se on kuitenkin tuomittu määrittelemään rajansa, joiden sisäpuolella olevat ”kuuluvat minun lammastarhaani” ja ulkopuoliset ”muihin tarhoihin”.

Seurakunnissa korostetaan jokaisen kelpaavuutta, kaikki toivotetaan tervetulleeksi erilaisiin tilaisuuksiin. Kenties juuri tästä syystä kokemus siitä, että henkilökohtainen sisäinen maailma joutuu törmäyskurssille yhteisössä ilmaistujen rajojen kanssa, on usein henkistä väkivaltaa muistuttava kipeä kokemus. Yhteisön identiteetti kasvaa osaksi yksilön identiteettiä.

Ilman yhteisöä ei ole elämää 

Jos kokee olevansa kristitty ja identifioituu kristittyihin, mutta joidenkin ajatustensa, kokemustensa tai muiden identiteettinsä osien kanssa kokee tulevansa suljetuksi yhteisön ulkopuolelle, kyse voi pahimmillaan olla kuolemanpelkoon rinnastettavasta tunteesta. Ilman yhteisöä ei ole elämää. 

Ne, jotka kokevat toiseutta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, reagoivat kokemukseensa eri tavoin. Osa taipuu yhteisön vallankäyttäjien tahtoon. Osa haluaa muuttaa kirkkoa vastaamaan enemmän omia ideaalejaan. Osa vetäytyy kauemmaksi ja osa jättää kirkon kokonaan.

Toiseuden muutosvoima

Olen itse yksi niistä, jotka ovat kokeneet kirkossa toiseutta erilaisista syistä, muun muassa sukupuoleni ja pappina ilmaisemieni epäsovinnaiseksi noteerattujen ajatusten vuoksi. Olen kokenut sen toisinaan raskaana ja surrut sitä, että en pysty löytämään paikkaani tässä yhteisössä. Toisaalta olen myös vähä vähältä oppinut hyväksymään olemassa olevat tosiasiat ja luonut suhteeni kirkkoon uudelleen.  

Yhteisö voi mahdollistaa yksilölle kohoamisen oman itsensä yläpuolelle. Parhaimmillaan se voi antaa tunnekokemuksen, jossa oman mielen ja kehon rajat laajentuvat kohti suurempaa yhteyttä ja ykseyttä. Yhteisö myös useimmiten organisoituu, mikä merkitsee vallankäytön institutionalisoitumista ja rajojen sulkemista.

Ne, jotka eivät sopeudu, ajautuvat väistämättä kosketuksiin toiseuden kokemuksen kanssa. Samalla he muuttavat asioita omalla tavallaan, vailla valtaa tai voimaa. Näin on ollut aina ja siitä kertovat ne pyhät kertomukset, joita kristillinen kirkko on kutsuttu vaalimaan ja säilyttämään. 

Helena Kauppila on pappi, psykoterapeutti ja kirkon alan lehtori Diakissa.

Artikkelikuva: Jonathan Farber / Unsplash

© Kirkkohallitus / Toiminnallinen osasto

Seuraa meitä: Kytkin Facebookissa     Maansuola Twitterissä

Tilaa Kirkko ja yhteiskunta -uutiskirje: