Raastavat rajoitukset ja sulkevat säpit.
Kuolema kolkuttaa ja epätietoisuus ahdistaa.
Tätä tämä on ollut jo vuoden Namibiassa ja Nurmijärvellä.
Ja sielläkin, mistä emme tiedä.
Minustakin Herra Korona teki tahtomattani ”ilmaisen vuokranantajansa”,
kalliiksi tuli.
Kiirastorstain, pitkänperjantain ja pääsiäisen rytmit rimmaavat kokemaamme.
Perinteisiä sanoja turha käyttää. Ihmiskunnan kärsimys, eivät liioin selviytymistarinat,
tarvitse hengellistä hyrinää tai opillisen verhon takaa annettuja lausuntoja.
Tarvitsemme sitä, mitä tuossa alkukertomuksessa toteutettiin.
Pitivät yhtä, eivät hylänneet toisiaan ja vaikeimman ajan lähestyessä söivät yhdessä.
Nauttivat hyvästä ruuasta ja juomasta.
Ihminen on kummallinen olio.
Kestää ja ei kestä. Venyy ja ei veny.
Pettyy katkerasti läheisiinpiinsä ja sitten löytää arastellen
porrasaskelmat uuteen.
Eristäytymisiin korona on meidät pakottanut.
Pääsiäisen alkukertomuksen hahmot pakenivat kauhuissaan vintille,
lukitun oven taakse. Mutta pelkoaan ei voi paeta. Läpi lukkojenkin se ottaa valtansa.
Korona on sekä lempeästi että julmasti järjestänyt treffejä oman ulkokuvan
ja unohtuneen sisäminän kanssa. Oi, mitä treffejä vuotemme onkaan ollut tulvillaan!
Koronavuotemme pääsiäinenkin lienee ainutlaatuinen. Joiltakin osin voi valita,
millainen siitä tulee. Joillekin ”business as usual”, joillekin kaipuu ja kipu, joillekin viikonloppu
muiden pitkässä tylsistyttävässä jonossa. Joillakin jo lammasresepti esillä.
Jokaisen päivänkin edessä kysyy: myrkytänkö mieleni
vai sallinko itseni nähdä itseni uudessa valossa?
Kun eristäytymisen pakko kieltää kohtaamisen, voinko silitellä omaa kättäni
ja kuiskata kuin ystävälle: tästäkin selvitään.
Kun matkustuskielto rajoittaa, lähtisinkö muistelumatkalle. Keräisin vitamiinia
ja vastustuskykyä siitä hyvästä, missä olen saanut olla mukana?
Elämän vuoristorata toistuu. Ennen ja jälkeen koronan.
Se kuiskii kysymyksiään: Näetkö minut, kutsutko ruokapöytääsi?
Tekisinkö itse toivon teon?
Kirjoittaja on emerituspiispa.
Kuva Ahna Ziegler / Unplash