9.5.2016 / Yleinen

Yhteiskunnallisen työ etsi paikkaansa 2000-luvun alussa

Jaa:

Kirkon yhteiskunnallinen työ eli eräänlaista etsikkoaikaansa 2000-luvun alussa. Vuonna 1991 yhteiskunnallisen työn koordinointi oli yhdistetty diakoniatyön kanssa. Vuonna 2012 linkki purettiin. Reilun 20 vuoden yhteiselon päättymisen tausta oli näkyvissä jo 2000-luvun alussa. Edessä on uusi lähestymisen aika.

Kirkon työalat heijastelevat yhteiskunnan muutoksia, jotka näkyvät ennen muuta paikallisseurakuntien työssä. Kirkon työ ei ole keskusjohtoista, sillä seurakunnat ovat itsenäisiä ja visiorikkaita yksiköitä. Kirkon keskushallinto peilaa kuitenkin kentällä tapahtuneita muutoksia ja keskushallinnon kehitys antaa näkökulman työalojen rooliin ja asemaan seurakunnissa.

Suomi eli 2000-luvun alussa Nokia-huuman viimeisiä vuosia. Väestön enemmistöllä meni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Pieni vähemmistö kärsi edelleen 1990-luvun laman aiheuttamista vammoista.

Vastuun ja osallisuuden yhteisö

Vuonna 2003 ilmestyi huolellisen strategiatyön tulos Vastuun ja osallisuuden yhteisöDiakonia- ja yhteiskuntatyön linja 2010. Kirkon diakoniatyön keskus ja Kirkon yhteiskunnallisen työn keskus oli yhdistetty vuonna 1991. Strategia-asiakirja Vastuun ja osallisuuden yhteisö ankkuroitui samaan visioon, joka oli ilmaistu jo vuonna 1995 julkaistun kirjan otsikossa “Osallisuuden ja jakamisen yhteisö”. Teologisena ideana oli uustestamentillisen käsite “koinonia”, joka tarkoittaa yhteyttä, osallisuutta ja jakamista. Strategian mukaan Jeesuksen opetuslapset olivat kokeneet koinonian siinä, miten Jeesus oli jakanut elämänsä heidän kanssaan sekä syrjittyjen ja syrjäytyneitten ihmisten kanssa.

Vastuun ja osallisuuden yhteisö –dokumentin valmisteli kirkon diakonia ja yhteiskunnallinen työ –yksikön (KDY) toimikunnan ja sekä molempien työalojen kentän edustajista koostunut työryhmä. Työryhmän puheenjohtajana oli professori Briitta Koskiaho Tampereelta,  sihteerinä diakonian ja yhteiskuntatyön johtaja Juhani Veikkola kirkkohallituksesta sekä jäseninä kirkkoherra Timo Määttä Ylivieskan seurakunnasta,  diakoniasihteeri Kaarina Lappalainen ja yhteiskuntatyön sihteeri Ilkka Sipiläinen kirkkohallituksesta, hiippakuntasihteeri Sirpa Juola Kuopion hiippakunnasta, diakoniajohtaja Teuvo Siivonen Lahden seurakuntayhtymästä,  diakonissa Reetta Karvinen Anttolan seurakunnasta, yhteiskunnallisen työn pastori Veli-Pekka Järvinen Tampereen seurakunnista, yksikön johtaja Mikko Malkavaara Diakin Järvenpään yksiköstä, johtaja Aku Keltto Porin diakonialaitoksesta Diakonialaitosten liiton edustajana, yliopettaja Kai Henttonen Diakista, järjestösihteeri Raija Pyykkö Diakoniatyöntekijöiden Liitosta, kotimaan työn päällikkö Tapio Leskinen Kirkon ulkomaanavusta sekä keräysjohtaja Kalle Kuusimäki Kirkkopalveluista.

Strategiassa sanotettiin jälleen näkemystä, joka yhdistäisi kirkon yhteiskunnallisen työn ja diakoniatyön. Tehtävä ei ollut helppo, sillä työalat olivat edelleen erillään. Pian kävi ilmi, että ajatus koinoniasta yhteiskunnallista työtä ja diakoniaa yhdistävänä voimana oli kaunis muttei tuntunut toimivan kovinkaan hyvin käytännössä. Työalojen rakenteet ja traditiot olivat edelleen liian erilaisia. Yhteiskunnallinen työ ponnisti asevelipappien ja teollisuuspappien työstä, kun taas diakoniassa pyrittiin luomaa itsenäistä profiilia irrallaan teologijohtoisesta seurakuntatyön organisoinnista. Diakoniatyö oli kokenut 1990-luvun lopulla dramaattisen sisäsyntyisen murroksen, jossa vahvat diakonitaustaiset johtajat olivat uudistaneet työtään 1990-luvun laman uhrien auttamiseksi. KDY:n järjestämien diakoniateologitapaamisten sekä diakoniajohtajien neuvottelupäivien kokemusten perusteella näytti siltä, että diakoniateologit olivat joutuneet väistymään diakoniatyön käytännön johtamisesta seurakunnissa. Diakonialla oli kirkkojärjestyksen määräyksen ansiosta virka (lähes) joka seurakunnassa, kun taas yhteiskunnallista työtä teki vain kourallinen pappeja. Mukana oli toki erittäin kokeneita ja työssä ansioituneita veteraaneja, mutta vain vähän nuorempia teologeja. Työ oli vahvaa Tampereen seurakuntayhtymässä, mutta muualla oli aukkoja tai vain yksittäisiä työntekijöitä.

Kyse oli myös työalojen erilaisesta suhteesta yhteiskunnalliseen muutokseen. Siinä missä diakonia eli käytännön työmuotona kukoistuskauttaan yhteiskunnallinen työ etsi paikkaansa 2000-luvun alussa. Työelämän kysymykset olivat keskeinen osa yhteiskunnallista työtä. Suomen talous veti kuitenkin kuin häkä. Yhteiskunnallisen työn papit ja diakoniatyöntekijät kiinnittivät huomiota työssä jaksamiseen ja työelämän ehtoihin. Tuolloin uskottiin, että työelämässä olisi tapahtumassa yleinen huonontuminen. Tätä uumoili professori Juha Siltalan vuonna 2004 ilmestynyt kirja Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Todellisuudessa työssä olevat olivat keskimäärin kohtuullisen tyytyväisiä työhönsä ja työelämään. Suuri jako oli tapahtumassa työelämän ulkopuolelle jäävien ja työssä olevien välillä. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluivat diakonian asiakkaat eli 1990-luvun laman uhrit.

Merkit suomalaisen teollisuuden vaikeuksista olivat kuitenkin näköpiirissä. Vuonna 2006 työalasihteeri Marja Kantanen oli järjestämässä Satamakadulla tapaamista seurakuntien työntekijöille, joiden alueella kamppailtiin tuotantolaitosten irtisanomisten tai irtisanomisuhan alla ja joissa seurakunta pyrki tukemaan kriisin kohdanneita ja heidän perheitään. Samana vuonna Turun kirkkopäivillä oli työpaja, jossa käsiteltiin Voikkaan, Leafin ja Perloksen tehtaiden sulkemisen vaikutuksia seurakunnille. Marja oli mukana järjestämässä myös tätä tilaisuutta. Vuoden 2006 seurakuntateoksi valittiin seurakuntien toiminta Perloksen Pohjois-Karjalan ja Ylöjärven tehdasyksiköiden henkilökunnan tukemiseksi. Seurakunta tuki irtisanomisuhan alla olevia ja irtisanottuja työntekijöitä, luottamusmiehiä sekä tehtaan johtoa.

Tuo toiminta ei kuitenkaan ottanut suuremmin tuulta – osin ehkä siksi, että ennen vuotta 2008 tehtaiden sulkemiset koskettivat vain yksittäisiä paikkakuntia ja siksi, että noilla paikkakunnilla ei ollut yhteiskunnallisen työn niukkojen voimavarojen vuoksi yhteyksiä tehtaisiin ennen niiden vaikeuksien alkamista. Yhteiskunnallista työtä heikensi myös se, että yhteistoiminta työttömien valtakunnallisen yhdistyksen kanssa hiipui. Syynä oli osin se, että kirkon yhteistyökumppanin eli Työttömien valtakunnallisen yhdistyksen toiminta ei 1990-luvun työttömyysshokin jälkeen houkutellut enää uutta väkeä. Viimeiset työttömien valtakunnalliset ihmisoikeuspäivät järjestettiin vuonna 2009. Kirkon työmarkkinalaitos on ollut lisäksi erittäin passiivinen kirkon oman työllistämisvastuun kantamisessa. Diakoniatyön uskottavuus perustuu siihen, että kirkko puhuu siitä mitä se tekee. Työllisyyskysymyksissä kirkon puheilta on puuttunut omien toimien antama uskottavuus.

kun viemäri menee rikki, diakonia siivoa lattian ja yhteiskunnallinen työ korjaa putken

Jossain vaiheessa KDY:n työntekijöiden kanssa sanoitettiin leikkimielisesti yhteiskunnallisen työn ja diakonian yhteyttä siten, että kun viemäri menee rikki, diakonia siivoa lattian ja yhteiskunnallinen työ korjaa putken. Tämä jako ei toiminut, koska diakoniassa oli alkanut myös korostua yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Se sai paljon julkisuutta ja onnistui myös käyttämään sitä. Samaan aikaan pulmana oli se, että yhteiskunnallinen työ keskittyi työpaikoille. Globalisaation kouriin joutuneilla aloilla toki koettiin vaikeuksia, mutta yleinen työelämän huonontuminen osoittautui vääräksi lähtökohdaksi 2000-luvun kehitykselle. Toisin sanoen yhteiskunnallinen työ ei ollut erityisesti mukana siellä, missä seurakunnat kohtasivat syrjityt ja syrjäytyneet suomalaiset eli leipäjonoissa, työttömien ruokailuissa ja diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla.

Vastaliike oikeistolle

Yhteiskunnallinen työ oli ollut vastaliike oikeistolaiselle kirkolle. Teollisuuspapit halusivat asettua omistajien sortamien työläisten rinnalle. Hyvinvointivaltion kypsymisen myötä työväestö kohosi keskiluokkaan eikä kaivannut enää puolustajia. Kirkon ja työväenliikkeen sovintoa auttoi myös se, ettei poliittisesti kovaa ja kirkkoa vastaan aktiivisesti taistelevaa vasemmistoa enää ollut. Kohti yhteistä hyvää –kannanoton jälkeen vuonna 1999 piispat alkoivat kritisoida ankarasti markkinavoimia. Jopa kirkkokriittinen Erkki Tuomiojakin tunnusti löytäneensä kirkon ”markkinayhteiskuntaa suomivista kannanotoista” painotuksia, joita hän on jäänyt demaripuolueeltaan kaipaamaan. Kirkon johdon kannanotoilla ei ollut kuitenkaan suoraa yhteyttä seurakuntien ja keskushallinnon tekemään yhteiskunnalliseen työhön. Yhteiskunnallinen työ jäi marginaaliin julkisuudessa. Vallankumous oli eräällä tavalla syönyt omat lapsensa: piispat olivat omaksuneet aikanaan paheksuttujen yhteiskunnallisen työn radikaalipappien puheet.

Yhteiskunnallisen työn ja diakonian eriytyminen

Ei ollut yllätys, että yhteiskunnallisen työn ja diakonian tiet erkaantuivat toiminnallisen osaston organisaatiomuutoksessa vuonna 2012. Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston organisaatiouudistuksessa muodostettiin erillinen diakonian ja sielunhoidon yksikkö sekä erillinen jumalanpalveluselämän ja yhteiskunnan yksikkö.

Nyt 2000-luvun alun jälkeen asetelmat kirkon työlle ovat jälleen muuttuneet. Voimakkaan uudistamisen jälkeen diakoniatyössä on nyt etsikkoaika. Kattavat diakoniatilastot osoittavat, ettei perinteinen auttamistyö ole muuttunut juuri lainkaan vuoden 2008 talouskriisin jälkeen, vaikka taloudellinen hätä on lisääntynyt Suomessa dramaattisesti. Muutoksia on toki tapahtunut tilastojen ulkopuolella eli vapaaehtoistoiminnassa ja verkostotyössä. Yhteiskunnallisen työ pitkäaikainen panostus ympäristövastuuseen ja kestävään kehitykseen on sen sijaan tullut vahvasti näkyviin. Tällä hetkellä jännittävimmät kirkon uudet avaukset koskevat työtä maahanmuuttajien parissa. Tämä työala on mukana jumalanpalveluselämä ja yhteiskunta –yksikössä, mutta diakonia on vahvasti mukana arjen auttamistyössä seurakunnissa.

Seurakuntatyössä korostetaan nyt yhteisöllisyyttä, vapaaehtoistoimintaa ja perinteisten työalarajojen ylittämistä. Yhteiskunnallinen työ ja diakonia saattavat jälleen löytää toisensa. Molemmilla olisi lähentymisessä paljon voitettavaa.

Hiilamo
Heikki Hiilamo nuoruutensa vuosina. Kuva: Kirkkohallituksen arkisto

Heikki Hiilamo on professori ja on aiemmin toiminut muun muassa KDYK:n johtajana.