24.5.2019 / Armo, Oikeudenmukaisuus

Yhteiskunnassa poissaoleva Jumala?

Vaikka maallistumista ei käy kieltäminen, eletään tämän päivän läntisessä maailmassa pääasiassa yhä ikään kuin kristinusko olisi totta. Me saatamme kyllä kieltää Jumalan olemassaolon ja kaiken tuonpuoleisen todellisuuden. Samalla me kuitenkin tarraudumme suorastaan uskonnollisella vimmalla ihanteisiin, joita maallistunut maailmankuvamme ei pysty kunnolla kannattelemaan.

Selvennän mitä tarkoitan.

Viime vuosina on Suomessakin puhuttu paljon maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, rasismista ja natseista, suvaitsevaisuudesta ja solidaarisuudesta. Vesikauhuisen retoriikan vastapainoksi on kaipailtu tolkun ihmisiä. Tolkun ihmisiä ääripäiden keskelle.

Tolkkupuhe kirvoitti nopeasti kipakan vastareaktion. Tivattiin, että mitä ne ääripäät siis oikein ovat. Että ei kai nyt rasisteja ja ihmisoikeuksien puolustajia voi molempia nimittää ääripäiksi! Luultavasti tolkun peräänkuuluttajat eivät toki halunneetkaan väittää, että ihmisoikeuksien puolustaminen olisi ääriajattelua.

Vaikka onhan se.

Vain historiallinen näköalattomuus voi saada luulemaan, että oman ryhmän ulkopuolelle ulottuva solidaarisuus olisi jonkinlainen neutraali itsestäänselvyys. Että aikansa metsässä käyskenneltyään ihminen törmää sienien, kantojen ja karhujen lisäksi myös ihmisoikeuksiin.

Oikeastaan on päinvastoin. Heimoajattelu, erilaisten orjuuttaminen, heikompien hyväksikäyttö, ennakkoluulot, kastit ja hierarkiat ovat ihmiskunnan yhteistä kulttuuriperimää. Vain alle sata vuotta sitten kirjoitettu ja hyväksytty Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus jos mikä edustaa ääriajattelua, hillitöntä radikalismia historian jatkumossa.

Vain alle sata vuotta sitten kirjoitettu ja hyväksytty Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus jos mikä edustaa ääriajattelua, hillitöntä radikalismia historian jatkumossa.

Ihmisoikeuksien julistus on sellaisenaan vain sopimuspaperia. Eikä tietenkään ole mitään takeita, etteikö se voisi myös painua historian hämärään saman vuoden muiden sensaatioiden, kuten hittilistat valloittaneen vetopasunisti Pee Wee Huntin seuraksi.

Kuitenkin ihmisoikeusrikkomuksiin on tapana suhtautua varsin eri tavalla kuin muihin sopimusrikkomuksiin. Tuohtumus ihmisoikeusrikkomusten äärellä on syvää ja ehdotonta – ja juuri sellaisena, vaistonvaraisena ja moraaliselta ytimeltään terveenä, se osoittaa kohti kristillisen uskon visiota todellisuudesta.

Kristinuskon ytimessähän on varsin yksinkertainen väite. Se koskee sitä, kuka Jeesus oikein on. Kuten Johannes Kastaja tiivistää: ”Tämä mies on Jumalan Poika”. Tämän takia kristityt uskovat, että nimenomaan Jeesuksessa Jumalan tahto näyttäytyy kirkkaimmillaan.

Ja mitä Jeesus tekee? Parantaa sairaita, ruokkii nälkäisiä, kohtaa hyljeksittyjä, armahtaa tuomittuja. Jeesus näkee jokaisen ihmisen Taivaallisen Isän lapsena. Jeesus korottaa rajat ylittävän lähimmäisenrakkauden korkeimmaksi ihanteeksi inhimilliselle elämälle. Hän vaatii luopumaan omista rikkauksista ja antamaan rahat köyhille, rakastamaan jopa vihollista.

Jeesus on aivan tolkuton.

Mutta kristillinen vakaumus on, ettei Jeesuksen toiminta ole vain yhden yksilön luonnotonta hillittömyyttä. Ääriajattelua, jonka on aiheuttanut liiallinen ulkoilmaelämä Nasaretin pistävän auringon alla. Päinvastoin. Jeesuksessa me kohtaamme ajattoman totuuden, yleisen ja yhtäläisen.

Jeesus on aivan tolkuton.

Rajat ylittävä lähimmäisenrakkaus ei siis ole kristilliseen uskoon päälle liimattu kerrostuma – jonkinlainen sosiaalisen sektorin semisosialistinen sovellus – vaan jumalakuvasta ja todellisuuskäsityksestä väistämättä seuraava johtopäätös. Kirkkoisä Augustinus ajattelikin varsin jyrkästi, että se joka ei rakasta, kieltää Kristuksen lihaksitulemisen.

Maallistunut aika olettaa jatkuvasti arvoja ja ihanteita, joiden velvoittavuutta se ei kykene kunnolla perustelemaan, mutta joiden kauneuden äärellä se tuntee syvää kunnioitusta ja vastuuntuntoa. Maallistuneen ihmisoikeushumanistin moraalinen kompassi osoittaa täsmälleen oikeaan suuntaan. Hänen sydämensä kirjoittaa shekkejä, joita järki ei kykene lunastamaan. Hän tekee sokean uskonhypyn sinne, minne uskovainen hapuilee maailmankatsomuksensa sisäisen logiikan pakottamana.

Maallistuneen ihmisoikeushumanistin moraalinen kompassi osoittaa täsmälleen oikeaan suuntaan.

Jos kuitenkin halutaan pitää kiinni siitä, että ihmisoikeudet eivät ole ääriajattelua samalla tavalla kuin esimerkiksi rasismi – että ihmisoikeuksissa on kyse myös jostakin sopimuksista riippumattomasta totuudesta – on syytä kysyä, millainen maailmankatsomus antaa parhaat eväät tällaiselle vakaumukselle.

Jos halutaan pitää kiinni siitä, että ihmisoikeusrikkomus on olemuksellisesti jotakin muuta kuin taloyhtiön saunavuorosopimuksen rikkominen, on syytä kysyä, millainen näkemys todellisuudesta tukee tällaista vakaumusta parhaiten.

Minusta näyttää aivan selvältä, että myös maallistuvan kulttuurin ihminen aistii maailmassa näkymättömän pohjavirran. Voiman, jonka totuus ja hyvyys ja kauneus ylittää mielipiteiden ja sopimusten kirjon, ja jonka ääretön kirkkaus valaisee ehdottomuudessaan taivaan ja maan ja sydänten ja ajatusten ääret.

Ehkä maallistuvan kulttuurin ihminen vielä oivaltaa, että tätä pohjavirtaa, tätä voimaa, on tavattu perinteisesti nimittää ihan vain yksinkertaisesti sanalla…

Jumala.

Lauri Kemppainen on rap-artisti, pastori ja teologian tohtori. Hän työskentelee Helsingin piispan teologisena erityisavustajana